KESKUSTELUFOORUMI

Tulin tänne purkamaan kokemuksiani, päästämään ulos, vuodattamaan. Pitkä teksti, pahoitteluni. Kovaa väkivaltaa en ole joutunut kokemaan, mutta sellaista henkistä mustaa energiaa mikä on pistänyt todellisuudentajuni koetukselle.

Heitin mieheni ulos kuukausi sitten. Meillä on kaksi yhteistä lasta, 2v ja 5v. Olimme yhdessä kuutisen vuotta. Ailahtelen nytkin haikailemaan perään, että jos hän tokenisi, tajuaisi, välittäisi, rakastaisi - sittenkin? Ja kuitenkin tajuan, etten todellakaan halua elämääni niitä julman tunteettomia silmiä enää, en voisi itseäni kunnioittaa jos antaisin vielä uuden mahdollisuuden, todennäköisesti vain yhden ohimenevän kivan hetken takia. Olenkohan objektiivinen jos muistan vain huonoja puolia, olihan meillä paljon hyvääkin?

Olen tämän kuukauden aikana nyt pohtinut ja vatvonut PALJON. Itseäni ja häntä, todellisuutta, elämää ylipäänsä. Yksinäisyyden ja menettämisen pelkoa jne. Että jos kuitenkin vielä kestäisin, lapset saisivat isänsä takaisin, perhe olisi koossa. Kyllähän minä kestän! Olen voimakas, ymmärrän ihmisiä, olen humaani, ahkera, miksei meillä voisi suhde vielä toimia?

Mieheni (josta olen eronnut… muista!) on ollut siitä lähtien kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi jotenkin hämmentävä, käsityskykyni ulkopuolella. Ja muuttunut yhä selkeämmin kylmemmäksi ja kylmemmäksi niin että tilanne on mennyt sietämättömäksi. Alkuun hän oli taivaallinen - tunteikas, välittävä, itsensä peliin laittava, heittäytyvä, charmantti, komea, ritarillinen, menevä, yllätyksellinen, riippumaton, idearikas, hurmioitunut minusta, vahvan miehekäs ja seksuaalinen, ihana mies, jolta sain rakkautta ja säkenöintiä, tunsin olevani ruhtinatar. Nyt tajuan kyllä tiettyjä piirteitä hänessä nähneeni jo silloin. Hän painosti hellävaraisesti manipuloiden minua lopettamaan ehkäisyni että saisimme lapsen, vasta puolisen vuotta seurusteltuamme (jos sinä et poista nyt kierukkaa, varmaan tulee joku seuraava nainen joka ei ole noin vaikea). Unelmoimme yhdessä lapsesta. Jotenkin hullaantuneena ja itsekin lasta jo kaivanneena päätin heittäytyä, että joo, tehdään vaan lapsi, tehdään meistä perhe! Mies oli ihana, minä olin jo edellisessä suhteessani toivonut lasta mutta se ei onnistunut ja nyt näytti kaikki loksahtavan kohdalleen!

Sitten alkoi muuttua. Impulsiivisia näpäytyksiä minulle milloin mistäkin. Ensimmäisen muistan kun haki minut töistä autonsa kyytiin ja lähdettiin ajelemaan. En edes ajatellut mihin oltiin menossa, kunhan vain ilahduin että hän tuli minua hakemaan, puhelin kuulumisia. Vähän ajan kuluttua teki tömäkän äkkijarrutuksen ja rupesi sättimään minua että ollaan ajettu liittymän ohi, että mikä v..un kartanlukija minä olen, kun en osaa kertoa mistä käännytään. Annoin siis vääriä ajo-ohjeita (kun en edes tiennyt minne oltiin ajamassa), pesin väärin pyykkiä, laitoin väärää ruokaa, puhuin väärien ihmisten kanssa, kuuntelin väärään aikaan väärää musiikkia, puhuin omista kuulumisistani silloin kun häntä ei kiinnostanut, en kuunnellut hänen kuulumisiaan tarpeeksi tarkkaavaisesti silloin kun hän halusi niistä kertoa, tein asiat huonosti tai tehottomasti. Hän alkoi välttelemään hellyydenosoituksiani eikä osoittanut minulle mitään läheisyyttä. Kun kyselin että missä mennään, kertoi että inhoaa aloitteen tekeviä naisia tai että hengitykseni haisee tai että olen niin surkea kotihiiri. Alensi minua pikkuhiljaa. Yritin täyttää vaatimukset tuolle ihanalle miehelle.

Olin raskaana, käytiin yhdessä ystävien luona kyläilemässä. Siellä hän oli loistava, ihana, otti kainaloon, paijaili masuani - kotona ei mitään tällaista. Valivalivali vain. Raskaana oleva nainen ei ole houkutteleva, ja oikeastaan miehissä on se biologia että ne haluaa vaan lisääntyä mahdollisimman monen naaraan kanssa… Kuuntelin näitä lausumia ja ihmettelin. Kuitenkin hän pysyi kanssani, muutti luokseni asumaan, hössötti tulevana isänä asioista kuin tavallinen ihminen. Mutta minulle jatkui valitus. Koti on siivoton, ei löydy sukan paria koska minä olen ne hävittänyt kun olen hutilus (hän jätti kaikki kotityöt minulle ja napisi jos en kaikkea hoitanut kuten hän halusi)… Kaikki tämä varmaan osittain myös on ihan normaalia parisuhteessa ja normi suomalaisen miehen äijäkäytöstä, mutta se muutos oli vaan niin valtava ja ne raivarit niin ylisuuria pienistä aiheista.

Minä halusin pitää tulevan perheemme kasassa, hain mielialalääkkeet, kävin itkeskelemässä ystäville ja lääkäreille ettei mies olisi joutunut katselemaan säälittävää itkupilliä. Yritin ottaa etukäteen huomioon kaiken toimintani ja sanomiseni välttääkseni riitelyn. Tajusin olevani mustasukkainen, kontrollifriikki, masentunut, keskiverto, tylsä, epäkätevä, ja asetin tavoitteekseni parantua näistä - olla epäilemättä hänen iltamenojaan, sietää hänen jälkiensä korjaamista, ajatella positiivisesti, olla innokas tukija hänen suurissa ideoissaan - sellainen kumppani joka välittää ja tukee, hyvä vaimo ja äiti, aina iloinen ja positiivinen. Välillä oli ihan hyvääkin. Siis jos osasin pitää kielen keskellä suuta, suoriutua töistäni ja kotivelvollisuuksistani ja kylmästä muurista miehen suunnalta, asennoitua itsekriittisesti hänen arvosteluunsa, olla murtumatta.

Kerran kun oltiin lähdössä risteilylle toisen lapsen synnyttyä ja mies alkoi pakkaamaan omia vaihtovaatteitaan (hänhän siis pakkaa tasan omat kamansa ja siihenkin koko muun perheen pitää osallistua - sit matkalla alkaa kysely että "etkö hutilus ottanut eväitä? eikö oo vettäkään? eikö lapsille oo piirustuspaperia? mitä sä sit oot pakannu?") viimetingassa, alko katselemaan tarkemmin sukkakoriaan ja huomasi että kaikissa niissä oli nukkaa, alkoi huutamaan että "ei tällaisilla sukilla voi lähteä ulkomaille! etkö sä ju…lauta opi pesemään sitä pyykkiä oikein?" ja repi kaikki vaatteet koko isosta vaatehuoneesta alas huutaen ja raivoten äkkipikaisesti. Minä onnistuin kerrankin säilyttämään malttini enkä ryhtynyt itkemään, katsoin vaan kylmästi ja kävelin ovesta ulos. Kävelin ja kävelin. Kävelin monta kilometriä, suutuin oikein. Sit tuli soitto, että anteeksi. Että tuu jo, laiva lähtee ja lapset itkee. Se on ainoa anteeksipyyntö minkä muistan. Ja nyt kun ajattelen niin sehän tuli vain siksi että muuten hän ei olisi päässyt sille risteilylle. Ja koska jätin sen pulaan lasten kanssa, pidin puoleni. Ja minä viikkasin ne vaatteet takaisin.

Lapsia se vei harvoin ulos, kylpyyn, mihinkään, tai ruokki muulla kuin satunnaisilla herkuilla. Jos ne viettivät yhdessä aikaa, niin lähinnä lapset istuivat autossa turvaistuimissa isän käydessä ostoksilla, hoitelemassa omia asioitaan, minä puin lapset niillekin reissuille. Minä olen kysellyt vuosia miestä mukaan sunnuntaisin vaikka kävelylle, ulos, kasvitieteelliseen, metsään, mitä vaan. Mies makaa, lepäilee, murjottaa, lähtee omille asioilleen, ei kerro menemisiään ja jos kysyn, saan haukut että olen ahdistava akka, että ahdistan jatkuvalla kerjäämiselläni. Saattoi tällöin kadota johonkin ilmoittelematta mitään. Ja palatessaan asiaan ei saanut palata. Koska silloin minä olisin pitkävihainen, miksi haluan vieläkin riidellä ja jauhaa? Ja minä koin sen niin että koska olen niin inhottava akka, mies ei kestä olla seurassani ja kotona olo on hänelle siksi niin negatiivista ja siksi vihoittelee ja nälvii minua.

Itkin ja purin hammasta että mitä tapahtuu! Mies on pihdannut seksissä viisi vuotta, käyttänyt sitä ylivalta-asemanaan. Kaikenlaisia tekosyitä olen kuunnellut jos olen pienillä vihjeillä ehdotellut että nyt olisi sellainen hetki mahdollinen. Suoria syliin tunkemisia olen joutunut harrastamaan, silloin saan hymyilevän tekopirteän katseen että mitäs vi..ua siinä istut, koska ajattelit nousta pois? Sit jos on ollut harvoin harvoin seksiä, se on tehty silmät kiinni, koskettelematta, hyväilemättä, kohtaamatta. Jos minä suutun ja turhaannun, mies on täysin tunteeton, sanoo, ettei voi sille mitään. Kylmänä, kääntää kylkeä. Ei voi jumalauta edes halata, paijata, lohduttaa! Ikinä! Kohdata, välittää, katsoa silmiin lämmöllä? Muita naisia kyllä katselee, tekee sen niin että minä varmasti huomaan ja turhaudun. Koen mitättömyyteni.

Minä olen hoitanut myös kaikki raha-asiat. Hän ei ole maksanut pätkääkään yhteisestä kodistamme, ei sähköstä, ei mistään. Omat laskunsa hoitaa, mutta niistäkin saa raivareita että kun ei ole rahaa tähänkään, koska perhe on kuulemma ruokaostoksilla kuluttanut hänen rahansa. Vaikka yleensä kun saa rahaa, käy ensimmäisenä ostamassa itselleen monenlaista ja loppukuu jääkin sitten minun kontolleni. Kaikki on huonosti, hän on tilanteen uhri, minun pitää häntä ymmärtää ja tukea vaikeuksissaan. Olen joskus auttanut häntä niissäkin kun olen pelännyt että masentuu. Kerran sain helvetilliset huudot ja kahvikupit päälleni kun en ollut maksanut hänen parkkisakkoaan ajoissa. Sakkolappu oli hänen autossaan. Hä?!!! Ja minä kiltti maksoin kun siten pääsin tietty vähemmillä haukuilla...

Jatkuvaa varpaillaanoloa on ollut viime vuodet. Olen kadottanut itseni. En tiedä edes mistä vaatteista pidän, sillä mieheni on jatkuvasti arvostellut pukeutumistani ja kaduilla käveleviä naisia jne. Että mistä hän tykkää. Ja kuitenkin jos olen pukeutunut siististi ja kalliiseen hänen makunsa mukaisesti, ei häntä voisi vähempää kiinnostaa. ("Ei sulle tarvii sanoa kohteliaisuuksia, vai haluatko sä että mä valehtelen sulle? Sellastako elämää sä haluat? Kulissia ja valehtelua?") Jos olen yrittänyt pitää puoliani, on hän sanonut että "En kehtaa näyttää sinua kavereilleni. Kaikki kaverit olettivat että kun minä vihdoin vakiinnun ja perustan perheen, ni se gimma on V..UN HYVÄNNÄKÖNEN ja GLAMOUR, mutta eihän sua kehtaa näyttää kenellekään." Tottakai olen itkenyt noista ja purrut hammasta ja vaatinut anteeksipyyntöä ja ties mitä kiukutellut. Mutta mistä ihmeen syystä en ole lähtenyt pois suhteesta vaan antanut jatkua? Ajatellut, että ehkä mies on kuitenkin oikeassa, ehkä olen tosiaan harmaahiiren näköinen ja huithapeli.

Tuo hänen manipulaationsa on vaikuttanut todella syvälle minuun. Tajuan että edelleen mietin eri tilanteissa kaupassa ja missä tahansa että saan kuulla tästä jos ostan väärää näkkileipää. Että nyt tarkkana. Mutta nythän saan ostaa mitä tahansa, kokeilla vaikka kaikki eri merkit läpi!

Noista menoista - minun on tietty pitänyt aina kertoa minne olen menossa, milloin tulossa ja saan syytteleviä tekstiviestejä että koska ajattelin saapua kotiin? Jos olen valittanut miten vähän minulla on vapaa-aikaa, aikaa vaikka rauhassa yksin siivota kotona, hän sanoo että sehän on vain minun oma elämänvalintani että käynkö päivät töissä. Jos en kävisi töissä, olisi enemmän vapaa-aikaa. Hänen menoistaan ei pidetä lukua. Hän voi noin vain lähteä vaikka arki-iltana parille oluelle kavereiden kanssa. Ja minä ymmärrän kun miehillä on nuo tuollaiset taipumukset. Olen odotellut kotona hyvällä tuulella, tyytyväisenä itseeni että osaan antaa vapauksia ja olla huolehtimatta ja nalkuttamatta niinkuin jotkut pirttihirmut eivät osaa. Miestä ei ole kuulunut kotiin vielä kahdeltakaan, mutta olen mennyt nukkumaan. Herännyt kuudelta että mies ei ole vieläkään kotona, ja minun pitäisi päästä lähtemään töihin, mutta lapsethan nukkuvat vielä ja miehellä on sovitusti arkiaamuisin lasten päiväkotiinvientivuoro koska minun pitää olla jo seitsemältä töissä. Näitä painajaismaisia tilanteita on tullut ihan liikaa, missä olen kuvitellut hänen jo jääneen auton alle, lähtenyt paniikissa viemään lapsia äidilleni hoitoon että itse ehtisin töihin ja soitellut sairaaloita ja ystäviä läpi. Ja sitten mies iltasella tulee takaisin kotiin, sanoo että meni vähän pitkäksi. Ai kalapuikkoja ruuaksi? Ei kelpaa, lähden ulos syömään! Ja lähtenyt, jättänyt minut taas puremaan hammasta. Ei saa parkua ettei lapset näe miten minuun sattuu.

Tuo ruokailukin on niiiiin sattuva aihe. Pitkillä automatkoilla sukulaisiin tms. pysähdytään huoltoasemalle syömään, niin mies menee itse sisälle tilaamaan itselleen. Minä taiteilen lapsia irti istuimista ja kenkiä jalkaan ja tilaan jotain mitä lapset voisivt syödä. Mies on jo syömässä omiaan. Minulle ei edes ole pienellä huoltamolla mitään ruokaa kun en syö lihaa. Se on kuulemma minun henkilökohtainen ongelmani. Muualle ei voida mennä. Ole syömättä jos ei kelpaa. Aina sä aiheutat ongelmia. Ottaisit iisisti vaan etkä tekis elämääs noin vaikeeks.

Toki olen tuollaisista tilanteista ollut loukkaantunut, murjottanut, mököttänyt, mutta mies on kääntänyt sen siihen että minä olen mahdoton. "Katso nyt itseäs mikä marttyyri, kärttyisä akka, eihän susta voi tykätä kun näytät tollasta naamaa, olet täysin luotaantyöntävä ja puistattava." Ja hänhän on oikessa, olen nyrpeän näköinen valittava nainen, en ollenkaan haluttava. Jos haluan joskus vielä läheisyyttä, pitää osata olla loukkaantumatta. Jos taas sanon suoraan että "Tuo ei tunnu kivalta miten huolehdit vain itsestäsi." on vastaus: "Ai sori mutsi. Saanko mä nyt läksytystä? Oonko mä arestissa?". Tai jos olen yrittänyt asiallisesti, syyttelemättä keskustella siitä mikä kaihertaa ja ettei kumpikaan vaikuteta onnellisilta, on mennyt makaamaan sohvalle selälleen, että "Leikitään vaan psykiatria, kerro mulle sun äitisuhteestas." Että mä olen sitten säälittävä. Joskus olen huutanut raivona etten kestä enää, en kestä en kestä! Ja riehunut ja raivonnut ja heittänyt miehen ulos, huutanut perään että "tunteeton kylmä muuri, itekäs r..nkkari!", mutta sitten vähän ajan kuluttua katunut syvästi, että miksi olen taas naurettava, eihän tällaista huutoakkaa voi olla helppo lähestyä, ihmekös tuo kun välttelee. Että jos haluan pitää perheeni kasassa, on oltava kehittävämpi, rakentavampi, kärsivällisempi, rakastettavampi, haluttavampi, sensuellimpi, ihanampi nainen. Ja sitten olen soittanut ja pyytänyt anteeksi. Että voisinko vielä olla rakkautesi arvoinen? Yritän enemmän olla parempi.

Mies on arvostellut minulle itseni lisäksi myös kaikki muut ihmiset. Omat ystävänsä, sukulaiset, minun kaverini, kaikki. Kaikissa on jotain säälittävää, vaillinaista. Kaikki sen parhaista ystävistä lähtien on vähän aliarvosia hänen mielestään. Hän on ylivoimainen, osaa kavereitaan dominoida myös. Mutta miksi hän sitten on ystävä noiden kavereiden kanssa joita hän niin säälii? Ja miksi hän on minun kanssani ollut jos minussa on kaikki pielessä?

Myös kaikessa muussa kuin ihmisissä oli vikaa. Asunnossa. Pihassa. Autossa. Ruuvimeisselissä. Ikkunoissa. Jos joku asia ei häneltä onnistunutkaan, vika oli siinä ettei ole kunnon työkaluja. Tai siinä että kukaan ei tullut auttamaan. Hän ei voi tiskata koska tiskipöytä on liian alhaalla. Tehtiin keittiöremontti, korotettiin kaikkia tasoja hänen pituutensa mukaisiksi, koska minä voin käyttää keittiöjakkaraa ylettyäkseni. Hankittais tiskikone. Ei voi täyttää tiskikonetta koska ottaa selkään. Ja oikeastaan tätä perhe-elämä ei kestä erkkikään kun kokoajan nipotetaan! Ja taas hän lähti ulos ovet paukkuen. Vain siksi että pyysin kerran kuussa hoitamaan tiskijuttuja. Jes.

Joskus mies on ollut hyvin avoin hirveässä humalassa. Kerran hän puhui minulle siitä "toisesta", "mustasta", puhui pitkään, että siksi on minua kohtaan niin kamala. Silloin pelästyin ihan pirusti. Niitä sillmiä ja sitä toista mustaa persoonaa. Mutta koska olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä ja läheisrakkaana, ajattelin, että minä autan häntä selvittämään sen toisen, en pelkää. Ha! Onko vahva ihminen sellainen jonka päältä saa kävellä kuusi vuotta ja minä vielä uskon että olen ansainnut sen! Ha! Ja kenet minä pelastan? Tajuan, että vain hän itse voi mahdollisesti mennä terapiaan, ja sekin lähtee ehkä jostain täydellisestä jumitilanteesta mihin ennen pitkää ajaa itsensä. Tai sitten hän vain aina vaihtaa seuraavaan ihmiseen kun edellisen kanssa käy liian hankalaksi.

Minun kanssani hän oli pitkään, vaikka elämä oli hänelle kanssani kamala pakkopulla ja koettelemus. Hän sanoi että jatkoi vain lasten takia. Hän ei ollut ikinä se osapuoli joka olisi nostanut kissan pöydälle. Vasta kun minä rupesin pahasti oireilemaan ja otin suhteemme ongelmia esille, hän tokaisi että hänelläkin on hirveää, että ei hänkään tässä suhteessa hyvin voi ja että ei voi muuttua. Ja käänsi kylkeään ja jatkettiin samaan malliin. Miksei hän itse pistänyt pillejä pussiin? Miksi käyttäytyä niin loputtoman huonosti että minä saan viimein tarpeekseni?

Sitä ihmettelen, että

-Miten tuollainen ihminen isänä, onko mahdollista että lapsemme tulevat vaurioitumaan hänen seurastaan?

-Miten tulen kestämään kun joudun olemaan hänen kanssaan tekemisissä lopun ikääni lasten takia? Kaikki tapaamisoikeudet sun muut, voi herranjumala?

-Miten minusta - humaanista ja kiltistä mutta voimakkaasta, pärjäävästä naisesta on tullut näin villasukka, että saan paskaa niskaani mutta vaan vähän vikisen koska pelkään että menetän tuon ihanan miehen jos aiheutan isomman kohtauksen?

-Miten te naiset olette löytäneet uuden kumppanin tämän jälkeen? Eikö se jätä jälkensä?

-Onko tuo nyt kuitenkin vain normaali juro suomalainen mies joka kokee perheellistyttyään vapautensa menetystä, ensirakkauden liekki on sammunut ja arki on harmaata?

-Miten ihmeessä pääsen selvyyteen tästä kaikesta?

-Mitä jos hän taas tulee takaisin, aloitetaan taas kuin ei mitään?

Hei!

Minä kamppailen samanmoisten kysymysten äärellä myös. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta ja yhdessä viisi. Meillä on kaksi ihanaa pientä lasta ja epäilen vahvasti mieheni olevan narsisti tai siihen viittaavia piirteitä on ainakin hyvin paljon hetkittäin. Välillä parisuhteemme on todellista ruusuilla tanssimista ja mieheni on huomaavainen, empaattinen ja kohtelee minua mitä parhaimmalla tavalla. Silloin rakastan häntä yli kaiken ja mietin, että olen kuvitellut kaiken pahan, ymmärtänyt väärin asioita, emme vain ymmärrä toisiamme, riitelemme samoista asiosta kuin kaikki muutkin, että ei parisuhteemme ole sen kummallisempi kuin muillakaan riitoineen kaikkineen. Sitten musta pilvi laskeutuu suhteeseemme. Joskus siihen menee kuukausia, joskus viikkoja, joskus päiviä, kun huomaan mielialan vaihtuneen. Miehestäni tulee ärtyisä ja hän kommentoi ilkeään sävyyn milloin mistäkin tekemästäni tai tekemättä jättämästäni. Minä hiljenen, vetäydyn ja yritän pysyä pois tieltä ja sitä mieheni inhoaa. Näen tilanteen kehittyvän koko ajan ja se on kuin juna, jota ei voi pysäyttää. Olen yrittänyt ratkaista tilannetta puhumalla, mutta useimmiten se laukaisee vain mahtavan riidan ja molemminpuolisen syyttelyn tulvan minkä jälkeen vaurioita korjaillaan pitkään. Käytöksensä mieheni on oppinut kotoaan.

Mieheni on kovin mustasukkainen ja raskausaikana sainkin usein kuulla kuinka lapsi ei ole hänen ja kuinka hän kiistää isyytensä eron tullessa sillä hän ei aio maksaa elatusta vieraan lapsesta. Usein hän lupasi, että nyt viimeisen kerran hän kysyy, että onko tämä lapsi hänen ja että asia jää sitten siihen. Nyt lapsen synnyttyä hän ihan ystävällismielisesti kyselee, että kenen näköinen lapsi on, koska itseään hän ei siinä näe. Että minähän sen varmasti tiedän. Mm. mieshierojalle en saa mennä, koska he tekevät työtään vain nähdäkseen naisten rintoja ja alastomia vartaloita. Mustasukkaisuuttaan hän selittää sillä, että kävin töissä, laitoin joskus ripsiväriä lähtiessäni kauppaan, en osoita hänelle riittävästi hellyyttä ja huomiota, joten varmasti osoitan sitä jollekin muulle. Tällä hetkellä hoidan siis kahta lastamme kotona.

Hän käyttää lastamme häikäilemättä riidan aseena eikä häpeä aiheuttaa lapsellemme traumoja vahingoittaakseen minua. Tämän hän perustelee itselleen sillä, että olimme riitatilanteessa silloin, joten se on sallittua. Hän on uhannut myös käydä kaikki oikeusasteet läpi saadakseen lapsemme yksinhuoltajuuden eron tullessa. Suurimman osan aikaa hän on kuitenkin loistava isä lapsillemme ja todella haluaa viettää aikaa heidän kanssaan ja rakastaa heitä. En kuitenkaan halua, että lapsemme oppivat samat käyttäytymismallit ja sen, kuinka läheisiään voi kohdella. Mieheni puhuu myös erittäin rasistisesti, haukkuu rumat, läskit, homot jne..

Ehkä huomattavin piirre hänessä on kuitenkin se, kuinka hän kokee olevansa MIES talossa. Hänellä on oma paikkansa ruokapöydässä, jossa muuta eivät saa istua, josta siis minä joudun siirtymään, jos hän tulee pöytään. Hänellä on oikeus päättää rahoista, kuinka niitä käytetään ja onko sitä vai ei, oli todellisuus sitten mitä hyvänsä. Ja kuitenkin tässä taloudessa minä olen se joka tienaa enemmän, mutta siitä huolimatta hän kokee oikeudekseen määrätä saanko laittaa rahaa johonkin itselleni tärkeään asiaan. Jos asia on hänen mielestään turha, ei sitä tarvita, maksoi se sitten euron tai tuhat ja hänellä on oikeus kieltää sen osto, koska rahamme ovat yhteisellä tilillä. Hänellä on oikeus saada minuun yhteys puhelimitse aina. Ja jos näin ei jostain syystä ole, hän saa aivan valtavat raivarit, koska olen luvannut olla tavoitettavissa koko ajan. Hän perustelee tämän omalla huolellaan meistä, mutta miksi se ei tunnu huolehtimiselta vaan joltain ihan muulta, joka saa minut ahdistuneena kyttäämään puhelinta etten vain ole missannut yhtään puhelua?

Riidan jälkeen päädymme aina siihen, että alkuperäinen syy on minussa. Jos minä muutun, asiat paranevat ja tämä oravanpyörä saadaan pysäytettyä. Ja hänen sanojensa mukaan avaimet onnelliseen parisuhteeseen ovat vain ja ainoastaan minulla.

Tässä pieniä paloja parisuhteestani. Lähteä vai jäädä, siinäpä pulma. Valtava epäonnistumisen pelko suhteen kariutumisesta, lasten menetyksestä ja toisaalta niiden traumatisoimisesta teki sitten niin tai näin, pelko siitä kuinka suuria ongelmia mieheni tulisi aiheuttamaan eron jälkeen ym. Vaikeaa...

Voi vitsi. Just tuonkin takia pää on ihan sekaisin. Että vaikka sitä itse kestäisi kaiken alentamisen, henkisen moukaroinnin ja nälvinnän, lapset kuitenkin näkevät sen ja tajuavat, oppivat mielestäni vääriä malleja elämästä.

Luin jostain että narsistien uhrit on yleensä itsekin "syyllisiä", meillä on perusturvan kanssa ongelmia ja usein paniikkihäiriötä jo entuudestaan, olemme liian kilttejä ja sovittelevia ihmisiä, emme pidä puoliamme narsistin kanssa, haluamme jopa että meitä ohjaillaan. Tai haluamme uskoa oman rakkautemme voimaan, että toinen sillä parantuisi. Ja tämä meidänkin "traumamme" on lapsuusajoilta, kuten narsun/psykopaatin/niiden ominaisuuksia omaavan.

Tajuan että oma isäni on erittäin paljon samanlainen kuin lasteni isä ja samanlainen kuin miltä sinun miehesi kuullostaa. Äitini oli aina sopeutumassa, hän hoiti kaiken, piti itseään hyvällä tuulella meidän lasten edessä, kesti solvaamiset. Isäni oli räjähdysaltis ja todella jyrkkä, eikä ikinä reilusti ollut meidän lasten kanssa, hän ei yksinkertaisesti ollut kiinnostunut lasten jutuista. Isä vain komensi, käytti valtaansa, eikä ymmrätänyt lapsia ja meidän tarpeitamme. Meillä pelattiin, kumman puolella ollaan. Isä pakkasi välillä matkalaukkuja. Muistan kuinka isä huusi äidilleni että menee nyt huoriin kun ei kotona saa mitä haluaa. Kunnon pirttihirmumies, tunteeton, kylmä, alentuva, haukkuva. Isästäni oli aina hauskaa näpäytellä äidilleni hänen virheistään, kokkauksistaan, ulkonäöstään, kaikesta, yllytti meitä lapsia mukaan nauramaan äidille, joka itki keittiössä. Ja ulospäin meidän perheessä kaikkien piti näyttää sellaista hyvinmenestyvää kuvaa, että meillä ollaan niin eteviä ja viisaita ja menestyviä ja onnellisia. Äiti ei saa itkeä, kun naapurit kuulee.

Omat lapseni saavat tuon samantyyppisen isäkuvan, mutta ei sentään sitä missä äiti on rassukka, nurkkaan ajettuna puolustautuu epätoivoissaan. Ehkä yksi rakastava, tunteet hyväksyvä, paikalla pysyvä vanhempi riittää tukemaan lapsen perusturvan kehitystä?

Mutta, teillä sentään on hyviä kausia, hyviä, rakastavia vaiheita? Entä jos silloin, hyvällä kaudella menisitte pariterapeutille?

Tuo on kuvaavaa, että pallo on aina sinulla. Niin meilläkin oli. Vaikka mies oli se, joka ei osoittanut mitään tunteita, välittämistä tai tukea, minun valintani se ero oli. Että missä minun rajani kulkee, sitähän siinä vain odotettiin. Koska itse olin kokeillut kaikki mahdolliset keinot läpi.

Herranjumala sentään mitä juttuja!!! Multa vei monta vuotta irtautua kokonaan narsistin piiristä, mutta kyllä kannatti. Edelleen yritän olla vain ajattelematta koko asiaa, käsitellä vähitellen, tuntuu, ettei kukaan jaksa kuunnella kun jatkuvasti jauhan asioista. Siksipä mä olen varannut ajan psykiatriselle sairaanhoitajallekin, mulla leviää pää jos mä joudun yksin näitä pohtimaan.

Mä löysin nykyisen mieheni kolme vuotta sen jälkeen kun narsisti oli löytänyt toisen naisen ja heittänyt minut ulos kirjaimellisesti. Siinä testasin luotettavuutta vuoden pari, löin, petin, loukkasin ja syljin päin naamaa. Tein sikana kamalia temppuja. Se ei lähtenyt mun luota. Häpeän vieläkin hirveästi tuolloista käytöstäni mutta ollaan yksissä oltu jo vuosia.

Jotenkin mulla on vahva usko siihen että omalla kohdallani asiat kyllä järjestyy. Mä olen selvinnyt paljon pahemmastakin kuin yhdestä kiukuttelevasta persoonallisuushäiriöisestä.

Ja voiko uhreja muka syyttää kiltteydestä ja paniikkihäiriöistä?Antaako se kenellekään oikeutta kohdella toista miten huvittaa?

Hei Liibalaaba!
Älä syytä enään itseäsi,sinä olet oikeassa ja näet asiat aivan oikein
Minä uskottelin itselleni samoin"että jos liiottelen, kaikkissa liitoissa
On omat vaikeutensa"..mutta totuus oli kaikkea muuta! Olen tässä
Helvetissä eläny yli 20v.saattanu neljä lastamme aikuiseksi ja yrittäny,
Joustanu,antanu periksi,kuolettanu täysin oman minäni,tahtoni...
Vaan koska halusin olla hyvä äiti ja täyttää mieheni toiveet..mutta
Mikään ei koskaan riittäny,aina tein asioita väärin..tai olin pahalla
Päällä ja silloin hänkin on pahalla päällä ja syy on minun!
Nyt olen sAanut tarpeekseni ja otan eron tunteet on täysin kuolleet
Ja luotto miehiin menny!
Perheeni ja ystäväni,Jumalan avulla pääsen tämän kaiken yli
Ja ehkä joskus voin neuvoa,auttaa kanssa sisariani samanlaisissa
Elämän tilanteissa..voimaa irtautumiseen tämmösistä liitoista
Kaikille!!!!

Hei

Tarinasi oli kuin omasta elämästäni. Olet kuvaillut elämääsi todella selkeästi. Tekstistä kuvastuu, että olet käsitellyt jo aika paljon narsismin vaikutusta parisuhteeseenne. Ohjaan ensisijaisesti hakemaan apua itsellesi esim. neuvolapsykologilta, lasten neuvolan kautta tai vaikeassa tilanteessa mielenterveyspäivystyksen numeroon soittamalla. Toiseksi ota mahdollisimman pian yhteyttä lastenvalvojaan, jotta saatte sovittua lasten oikeuksista tavata isää. Itse sain apua myös kirjallisuutta lukemalla ja sitäkautta opin ymmärtämään entisen miehen käyttäytymismallia sekä sitä miksi olen alistunut moiseen. Myös sen hyväksyminen että toinen toimii julmasti ja itsekkäästi eikä siihen voi vaikuttaa, auttaa. On turha yrittää puhua kun puhe ei mene perille. Kaksoisviestinnällä toinen vaan saa pääsi entistä sekaisemmaksi. Jos puolisosi toimii "lapsellisesti", älä itse lähde siihen mukaan vaan pyri pysymään rauhallisena. Sinulla on kaksi ihanaa lasta, joiden vuoksi sinun kannattaa pysyä erossa miehestä, jotta et itse sairastu psyykkisesti ja jotta lasten ei tarvitse elää perheessä, jossa vanhempien välillä on hallintaa, alistamista jne. Teillä on yhteiset lapset, joten joudut olemaan yhteydessä mieheesi ja hoitamaan hänen kanssaan lukuisia asioita tulvien vuosien aikana. Tarvitset ulkopuolista apua, jottei hän jatkaisi sinuun kohdituvaa henkistä väkivaltaa.Tarvittaessa hoida ulkopuolisen henkilön kautta kaikki miehesi kanssa hoidettavat asiat. Hae apua ja ota sitä vastaan. Kelassa kannattaa myös käydä saadaksesi yksinhuoltajakorotuksen lapsilisiin yms. muut tuet. Voimia sinulle.

Mä sanoisin sitä normaalin parisuhteen vaikeuksiksi, kun toinen kuorsaa tai dvd-laitteen hinnasta on riitaa, plus siitä miten ne kananmunat pitää keittää ja kumpi tässä kuussa maksaa sähkölaskun. Se ei ole enää normaalia että toinen huorittelee ja haukkuu ja kohde miettii, millä mä saisin haukkujan mielen parannettua tai itseni vähemmän huoramaiseksi.

Te osutte niin naulan kantaan. Mulla on mennyt nyt ihan romahtavaksi identiteettikriisiksi tämä elämä, olen hakenut ammattiapua itselleni että saan pääni taas kasaan. En vaan voi käsittää miten olen tuossa suossa elänyt, miettinyt just tota että miten saisin miehelle paremman olon ja miten voisin itse tsempata olemaan parempi. Toinen voi käyttäytyä kuin pahin kakara ja mä olen sille se äiti, joka antaa mieslapsen potkia ja raivota ja kirkua ja huutaa ja solvata ja mä vaan paijaan ja ymmärrän. Olen elänyt kieli keskellä suuta, ja vaikka tämä nyt tuntuu todella hyvältä että saan elää rauhassa, onhan tässä läpikäymistä ja yhtäkkinen tippuminen yksinäisyyteen ja arjessa pärjäämiseen yh-äitinä. Lapset oireilevat välillä, tulee itkuraivareita ihan ilman syytä, en tiedä mitä ne läpikäy.

En jaksa vielä ryhtyä noihin setvimisiin lastenvalvojan kanssa. Tajuan olevani ihan pihalla ja uupunut. En pysty kohtaamaan miestä, ei oo voimaa, kun kaikki tuntuu pahalta, pelottavalta ja vaikealta. Haluaisin käpertyä turvaan, mutta tuntuu että en voi luottaa mihinkään.

Annan nyt itseni lusia tässä kuopassa, tiedän että nousen täältä ja sitten jaksan hoitaa kaiken.

Anna itsellesi aikaa. Sä saat voimasi takaisin ja näytät narskulle närhen munat kuten minä. Tulee vielä päivä jolloin voit suhtautua narskun tempauksiin huvittuneena. Se tuli mullekin. Melkoisen rääkin olen käynyt läpi mutta kyllä on kannattanut. Narsku muuten yritti syyllistää mua huonoksi äidiksi koska opiskelin itselleni ammattia ja tänään sain kuulla että lopputyöt meni läpi. Hah hah hahhahhahhahhaa, revi siitä, syyllistäjä

Äääh. Vellon edelleen suossa. Erosta kaksi kuukautta. On päiviä jolloin kaikki on hyvin ja olen elämäni herratar, sitten taas näitä päiviä kun vanhaa sontaa tunkee mieleen, eikä niitä voi oikein kuopatakaan.

Mieleen tunkee kaikki merkit, jotka nähtyäni olisi pitänyt juosta pois äkkiä, kaikki kohtuuttomuus. Miten olen antanut itseni kuvitella että mies rakastaisi ja välittäisi?

Onhan minussakin vikaa. Kun en ole saanut välittämistä, arvostusta, en mitään rakkauteen tai positiivisiin tunteisiin viittaavaakaan, olenhan ollut ihan epätoivoinen. Olen kinunnut, mankunut, itkenyt, esittänyt mykkäkoulua, puhunut, itkien vaatinut miestä puhumaan kanssani, selvittämään mistä on kyse… Onhan se ollut mahdottoman ahdistavaa käytöstä myös minun puoleltani.

Mutta olen myös yrittänyt muuttua jatkuvasti hänen kohtuuttomien visioidensa mukaiseksi. Mies sanoi usein, näpäytti, että hän kuvitteli että kun saa perheen ja lapsia niin kaikkien päät kääntyisivät, että hänellä olisi maailman kaunein ja onnellisin perhe, mutta koska minä olen niin vaativa ja epänäyttävä, ei ole mitään järkeä mennä yhdessä mihinkään. Että se unelma ei toteutunut.

Hän jatkuvasti vertaili minua muihin naisiin. Kaduilla, ystävien luona, milloin missäkin. Avointa flirttailua kaikkien kanssa, ja jos minä pahastuin niistä, olin ahdistava mustasukkainen akka.

Ja nyt tämä oma epäonnistumiseni, etten ajoissa tajunnut pitää rajojani, minut on ihan lyttyyn lytätty, miten kukaan voi minua enää arvostaa? Miten voin itse itseäni arvostaa? Kun vieläkin koen pistoksina ne kaikki loukkaukset. Ehkä olen vain herkkä ottamaan itseeni. Olisin voinut naurahtaa noille kommenteille, että onpa sulla epärealistinen käsitys perhe-elämästä, jättää omaan arvoonsa. Mutta koska halusin niin kovasti että hän arvostaisi ja rakastaisi minua, koetin mieluummin muuttua itse. Jotenkin näyttävämmäksi. Mutta eihän se ole minua, minusta ihminen on kaunis silloin kun hän loistaa, on oma itsensä. Kuka minä piru vie olen? Enhän voi loistaa ja olla oma itseni kun mies jatkuvasti moukaroi, osoitti minussa epäkohtia, kylmän jyrkästi kieltäytyi läheisyydestä, etten ole hänen arvoisensa.

Joskus kävimme pitkän keskustelun siitä, millainen on haluttava nainen. Hänen mielestään sillä hetkellä ihana avoimesti keimaileva teinityttö. Minä kerroin omista teinivuosistani, miten oli huimaa huomata seksuaalinen vetovoimansa, miten miesten päät kääntyivät, teinitytöillä se kaikkivoipaisuus voi myös nousta päähän - että minä saan kenet vaan haluan, mutta leikin vain miehillä. Mieheni katsoi minua pitkään. Yritin hänelle vain selventää niitä teinityttöjen ajatuksia, miltä tuntuu kun aikuiset miehet kuolaavat perään. Ja ettei sillä teinillä ole silti välttämättä mitään käsitystä seksistä. Mies sanoi että jos kuvittelen että saan kenet tahansa, hän lupaa nyt ja tässä ettei tule enää ikinä antamaan minulle.

Mitä? Että yhdessä eletään ja hän ei tule enää ikinä "antamaan minulle" koska teininä kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin että voin tehdä mitä vaan koska olen niin haluttava? Hä? Miehellä oli taas se totaalisen kylmä musta katse. Että hän vielä minulle näyttää paikkani, pistää minut kärsimään.

Tuosta jatkettiin vielä pari vuotta. Minä kuoppasin sanat jonnekin säkkiin enkä avannut nyörejä. Kiristin hymyä ja suorittamistani että saisin vielä joskus rakkautta.

Nyt sieltä säkistä tursuaa kaikkea tuota lokaa. Enkä voi niitä ikinä tuon miehen kanssa selvittää, minun pitää ne itsekseni pureskella perkele. Ja toimia edelleen oikein, hyvin, erotilanteessa reilusti, että lapsilla on molemmat vanhemmat ja yhteistyö mukamas pelaa.

Mitkä ajatukset auttavat tässä katkeroitumisessa?