selvinnyt
Lähetetty: 08 Loka 2013, 21:40
Minun tarinani alkoi kun oli 16-vuotias.
Perheolosuhteet oli vaikeat. Vanhemmat olivat eronneet kun olin 12-vuotias ja sisarukseni olivat muuttaneet pois kotoa. Äiti kärsi pahasta masennuksesta ja näin ollen olin joutunut "huoltajaksi" äidilleni, joka ei jaksanut pitää itsestään eikä minusta huolta.
Isä ja muu perhe ei pitänyt minuun yhteyttä ja tunsin aina olevani yksin.
Lähdin syöksykierteseen ja jo alaikäisenä alkoholi oli ainut pakotie.
16-vuotiaana tapasin pojan jonka elämää varjosti myös vaikeat perhesuhteet. Oli alkoholia ja väkivaltaa.
Saimme tukea toisistamme ja muutimmekin nopeasti yhteen. Juhlimme ja elimme railakasta elämää.
Muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen alkoi riitely aina kun kävin yksin ystävieni luona. Hänen mukaansa ystäväni eivät pitäneet hänestä ja yrittivät tahallaan houkutella minua juhlimaan ilman häntä.
Jos menin kahvilla käymään ystäväni luona niin minun täytyi antaa tarkka aikataulu milloin olen takaisin kotona. Jos myöhästyin niin riidat aiheesta jatkuivat yömyöhään.
Hän soitteli perään ja kyseli missä menen kun kävin missä tahansa. Joskus piti jopa puhua puhelimessa hänen kanssaan kun kävin koiran kanssa lenkillä.
Harvensin ystävieni luona käymistä.
Vuosi vuodelta tilanne paheni. Kun jouduin jäämään ammattikoulussa tekemään miinustunteja pois hän saattoi soittaa ystävilleni ja kysellä missä olin oikeasti "huoraamassa". Ja haukkua siinä samalla ystäväni.
Ja jos kävin ystävälläni kahvilla niin hän saattoi olla kerrostalomme pihassa huutamassa minua huoraksi ja muilla nimityksillä.
Loppujen lopuksi lopetin käymästä yksin missään.
Jossain vaiheessa alkoi henkisen väkivallan lisäksi fyysinen väkivalta.
Aina hän seuraavana päivänä vetosi sympatiaani ja teki näin itsestään uhrin. Hän käytti hyväkseen pahaa mieltäni ja aina jäin odottamaan parempia aikoja.
Hän oli täysin eristänyt minut muusta maailmasta.
Säälillä ja minuun kohdistuvilla syytöksillä hän sai minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi jonka hän oli pelastanut.
Ainoa pakotie oli pätkätyöt joita sain. Sielläkin jatkuva stressi siitä etten myöhästy kotoa.
Ja kun otimme alkoholia niin aina piti olla hänen näköpiirissä. Vaikka juuri alkoholin alaisena hän oli minua kohtaan agressiivisin.
Muille täytyi kuitenkin esittää miten hyvä tyyppi hän on ja miten hyvin hän minua kohtelee.
Perheeni piti meitä "unelmapariskuntana" ja vanhemmat pitivät häntä "unelma vävy ehdokkaana".
Suljettujen ovien takana asiat olivat toisin.
10-vuotta kului ja tajusin hänellä olevan jotain vipinää työkaverinsa tyttöystävän kanssa.
Kun asiasta kysyin sain vain palkaksi nyrkkiä, kuristamista ja tukehduttamista.
Asiaa en enää uskaltanut ottaa esille.
Muutama vuosi eteenpäin ja sain selville että hänellä oli suhde erään naisen kanssa.
Olin aivan maassa.
Ei ollut ketään kelle puhua.
Ei ollut paikkaa mihin mennä.
Kun uhkasin lähteä hän vannoi uskollisuuttaan ja sai asiat käännettyä taas niin että minä olin hänet siihen ajanut.
Säälin kautta taas syytöksiin ja näin olin taas nujertunut henkisesti.
Rakkaus oli kuollut jo vuosia sitten mutta en päässyt siitä suhteesta pois.
En vaan jaksanut taistella. Olin täysin turta.
Yritin jatkaa elämää hänen kanssaan.
Puoli vuotta eteenpäin ja epäilin hänellä olevan taas suhde.
Myöhemmin sain asialle varmistuksenkin mutta silloin en vielä ollut asiasta varma.
Tuli minun työpaikkanijuhlat. Ihmeiden kautta sain luvan mennä juhliin.
Kun illalla palasin oli vastassa vanha tuttu riitely. Hän nakkeli minua seinille ja siinä tuoksinnassa vahingoitti oman kätensä niin että jotui tikattavaksi sairaalaan.
Silloin yksin kotona päätin että ei enää.
Vaeltelin tuntikausia kaupungilla reppu selässä miettien minne mennä.
Loppujen lopuksi kerroin työkaverilleni miten asiat on ja sain olla hänen luonaan.
Aika meni sumussa.
Jouduin häntä vielä näkemään kun hän ei suostunut muuttamaan yhteisetä asunnosta pois ja itse en saanut asuntoa heti.
Aika meni pelossa. En uskaltanut nukkua kunnolla ja vaikka sain hänet loppujen lopuksi muuttamaan pois niin hän ei antanut avaimiaan takaisin. Musiikki antoi silloinkin voimaa ja edelleen tulee kyyneleet silmiin kun kuulen Juha Tapion- Kelpaat kelle vaan- kappaleen.
12-vuotta sitä kesti mutta enää en antanut periksi.
Edelleen pelkään häntä. Pidän verhot tiiviisti ikkunoissa iltaisin kun pelkään hänen olevan ulkona. Olen muuttanut toiseen asuntoon mutten uskalla avata ovea jos ovikello soi. Kaupassa katselen ympärilleni jos kuljen uuden mieheni kanssa ettei hän vaan ole siellä.
Niin totta...löysin uuden miehen vaikka en uskonut voivani ikinä päästää ketään lähelleni.
Rakkaus löysi minut ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani onnellinen.
Vietin paljon aikaa omien mietteiden kanssa eron jälkeen ja annoin itselleni anteeksi ne vuodet kun en jaksanut taistella. Hyväksyin että kaikki se oli vaan tarkoitus tapahtua juuri minulle.
Kun nuorena olin väsynyt yksinäisyyteen ja äidin huonoon vointiin niin muistan rukoilleeni että olisin vahvempi ihminen.
Nyt olen. Vahvempi kuin koskaan. Ja rakastuneempi kuin koskaan.
Elämä on ihmeellistä.
Perheolosuhteet oli vaikeat. Vanhemmat olivat eronneet kun olin 12-vuotias ja sisarukseni olivat muuttaneet pois kotoa. Äiti kärsi pahasta masennuksesta ja näin ollen olin joutunut "huoltajaksi" äidilleni, joka ei jaksanut pitää itsestään eikä minusta huolta.
Isä ja muu perhe ei pitänyt minuun yhteyttä ja tunsin aina olevani yksin.
Lähdin syöksykierteseen ja jo alaikäisenä alkoholi oli ainut pakotie.
16-vuotiaana tapasin pojan jonka elämää varjosti myös vaikeat perhesuhteet. Oli alkoholia ja väkivaltaa.
Saimme tukea toisistamme ja muutimmekin nopeasti yhteen. Juhlimme ja elimme railakasta elämää.
Muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen alkoi riitely aina kun kävin yksin ystävieni luona. Hänen mukaansa ystäväni eivät pitäneet hänestä ja yrittivät tahallaan houkutella minua juhlimaan ilman häntä.
Jos menin kahvilla käymään ystäväni luona niin minun täytyi antaa tarkka aikataulu milloin olen takaisin kotona. Jos myöhästyin niin riidat aiheesta jatkuivat yömyöhään.
Hän soitteli perään ja kyseli missä menen kun kävin missä tahansa. Joskus piti jopa puhua puhelimessa hänen kanssaan kun kävin koiran kanssa lenkillä.
Harvensin ystävieni luona käymistä.
Vuosi vuodelta tilanne paheni. Kun jouduin jäämään ammattikoulussa tekemään miinustunteja pois hän saattoi soittaa ystävilleni ja kysellä missä olin oikeasti "huoraamassa". Ja haukkua siinä samalla ystäväni.
Ja jos kävin ystävälläni kahvilla niin hän saattoi olla kerrostalomme pihassa huutamassa minua huoraksi ja muilla nimityksillä.
Loppujen lopuksi lopetin käymästä yksin missään.
Jossain vaiheessa alkoi henkisen väkivallan lisäksi fyysinen väkivalta.
Aina hän seuraavana päivänä vetosi sympatiaani ja teki näin itsestään uhrin. Hän käytti hyväkseen pahaa mieltäni ja aina jäin odottamaan parempia aikoja.
Hän oli täysin eristänyt minut muusta maailmasta.
Säälillä ja minuun kohdistuvilla syytöksillä hän sai minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi jonka hän oli pelastanut.
Ainoa pakotie oli pätkätyöt joita sain. Sielläkin jatkuva stressi siitä etten myöhästy kotoa.
Ja kun otimme alkoholia niin aina piti olla hänen näköpiirissä. Vaikka juuri alkoholin alaisena hän oli minua kohtaan agressiivisin.
Muille täytyi kuitenkin esittää miten hyvä tyyppi hän on ja miten hyvin hän minua kohtelee.
Perheeni piti meitä "unelmapariskuntana" ja vanhemmat pitivät häntä "unelma vävy ehdokkaana".
Suljettujen ovien takana asiat olivat toisin.
10-vuotta kului ja tajusin hänellä olevan jotain vipinää työkaverinsa tyttöystävän kanssa.
Kun asiasta kysyin sain vain palkaksi nyrkkiä, kuristamista ja tukehduttamista.
Asiaa en enää uskaltanut ottaa esille.
Muutama vuosi eteenpäin ja sain selville että hänellä oli suhde erään naisen kanssa.
Olin aivan maassa.
Ei ollut ketään kelle puhua.
Ei ollut paikkaa mihin mennä.
Kun uhkasin lähteä hän vannoi uskollisuuttaan ja sai asiat käännettyä taas niin että minä olin hänet siihen ajanut.
Säälin kautta taas syytöksiin ja näin olin taas nujertunut henkisesti.
Rakkaus oli kuollut jo vuosia sitten mutta en päässyt siitä suhteesta pois.
En vaan jaksanut taistella. Olin täysin turta.
Yritin jatkaa elämää hänen kanssaan.
Puoli vuotta eteenpäin ja epäilin hänellä olevan taas suhde.
Myöhemmin sain asialle varmistuksenkin mutta silloin en vielä ollut asiasta varma.
Tuli minun työpaikkanijuhlat. Ihmeiden kautta sain luvan mennä juhliin.
Kun illalla palasin oli vastassa vanha tuttu riitely. Hän nakkeli minua seinille ja siinä tuoksinnassa vahingoitti oman kätensä niin että jotui tikattavaksi sairaalaan.
Silloin yksin kotona päätin että ei enää.
Vaeltelin tuntikausia kaupungilla reppu selässä miettien minne mennä.
Loppujen lopuksi kerroin työkaverilleni miten asiat on ja sain olla hänen luonaan.
Aika meni sumussa.
Jouduin häntä vielä näkemään kun hän ei suostunut muuttamaan yhteisetä asunnosta pois ja itse en saanut asuntoa heti.
Aika meni pelossa. En uskaltanut nukkua kunnolla ja vaikka sain hänet loppujen lopuksi muuttamaan pois niin hän ei antanut avaimiaan takaisin. Musiikki antoi silloinkin voimaa ja edelleen tulee kyyneleet silmiin kun kuulen Juha Tapion- Kelpaat kelle vaan- kappaleen.
12-vuotta sitä kesti mutta enää en antanut periksi.
Edelleen pelkään häntä. Pidän verhot tiiviisti ikkunoissa iltaisin kun pelkään hänen olevan ulkona. Olen muuttanut toiseen asuntoon mutten uskalla avata ovea jos ovikello soi. Kaupassa katselen ympärilleni jos kuljen uuden mieheni kanssa ettei hän vaan ole siellä.
Niin totta...löysin uuden miehen vaikka en uskonut voivani ikinä päästää ketään lähelleni.
Rakkaus löysi minut ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani onnellinen.
Vietin paljon aikaa omien mietteiden kanssa eron jälkeen ja annoin itselleni anteeksi ne vuodet kun en jaksanut taistella. Hyväksyin että kaikki se oli vaan tarkoitus tapahtua juuri minulle.
Kun nuorena olin väsynyt yksinäisyyteen ja äidin huonoon vointiin niin muistan rukoilleeni että olisin vahvempi ihminen.
Nyt olen. Vahvempi kuin koskaan. Ja rakastuneempi kuin koskaan.
Elämä on ihmeellistä.