KESKUSTELUFOORUMI

Olen vihdoin tänä keväänä pystynyt hyväksymään sen faktan että jos olen äitini kanssa tekemisissä, voin pahoin. Olen lukemattomia kertoja elämäni aikana laittanut välit poikki mutta yhtä monta kertaa unohtanut miksi ne välit laitoin poikki. Ja taas muistanut.

Tällä erää välit olivat auki lähes kaksi vuotta, puolitoista. Silloin otin yhteyttä pitkän tauon jälkeen jutellakseni tutkimuksista joihin olin menossa ja joihin tarvitsin myös äidin kertomuksia lapsuudestani. Noh, ei hän mitään muistanut, ei yhtään mitään... ja koko tutkimukset päätyi siihen että HÄN keksi että HÄNELLÄ on ko diagnoosi, soitti koko suvun läpi ja sen jälkeen unohti että itse asiassa se olin minä joka sen diagnoosin sain ja johon hain apua. Se ei merkinnyt hänelle mitään.

Olen enemmän hajalla nykyään kuin olen ollut koskaan. Syy on se että vasta nyt näen. Tiedostan. Mistä tunne-elämän ongelmani ovat pohjimmiltaan johtuneet.

Minulla on olo kuin olisin irrottautumassa väkivaltaisesta suhteesta jonka olen tiennyt haitalliseksi itselleni jo vuosikaudet mutten ole päässyt irti silti. Meidän suhde on täynnä henkistä väkivaltaa.

Akuutti irtiotto tapahtui tällä viikolla kun postista kolahti Intrum Justitian lasku. Olin niin tiukassa tilanteessa viime kesänä että olin joutua todella suuriin vaikeuksiin köyhyyteni takia, taas. JOstain syystä luotin äitiini joka tarjoutui maksamaan ison (300 euroa, minulle iso) laskun johon olin jo pyytänyt osamaksusopimusta laskuttajalta. Ja äitini otti laskun ja lupasi maksaa sen... Miksi ihmeessä olin unohtanut että hänhän lupasi aikoinaan 10 vuotta sitten myös maksaa opintolainani mutta antoi sen mennä ulosottoon jolloin menetin luottotietoni...

Noh. Tämän laskun osalta selvisin: soitin alkuperäiselle laskuttajalle ja kerroin tilanteestani kaiken. (pitkä tarina). Laskuttaja KUULI hätäni, lupasi samantien vetää laskun pois perinnästä ja tarjosi mahdollisuutta uudelleen osamaksusopimukseen. Kysyi vieläpä eräpäivää joka MINULLE sopisi <3

Nyt on hyvä olla sen laskun osalta.

Luottotietoni sain kolme vuotta sitten takaisin mutta se ikävä fakta että muistan liiankin hyvin miksi ne meni, miksi sairastuin masennukseen, miksi en toipunut, miksi ajauduin taloudelliseen riippuvuuteen äidistäni... Se on ihan helvettiä MUISTAA.

Olen päättänyt selvitä. Päästää irti. Vaati mitä vaati mutta minulla on oma elämäni elettävänä edessäni.

Tiedän että tulee olemaan vaikeaa ja monta yhteenottoa tulee tapahtumaan mutta mun on PAKKO selvitä tästä. Nuori tyttäreni on joutunut näkemään tätä sivusta ja on jo joutunut itsekin paskanarsistin koukuttamisen kohteeksi. ONNEKSI on älykäs ja tajuaa minun kauttani että pahinta mitä hän voi tehdä on alkaa turvautua taloudessa mummiinsa. Siltä tieltä ei vain selviä terveenä.

Nyt sitten kysymys. Olen jonkinlaisessa jonossa vertaisryhmään johon todennäköisesti mahtuu vasta syksyllä. Olen myös psyk polin asiakas (toipuva masennus) ja toivon todella että sitä kautta järjestyisi hakemus psykoterapiaan. Todennäköisesti ei onnistu Kelan rahoittamana koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Ehkä selviää jonkun muun tahon rahoittamana, en tiedä. Mutta olen tajunnut tämän tarpeen: en tule pääsemään irti ja kuiville vesille ilman apua.

Mitä muita keinoja te muut olette käyttäneet? Tarvitsisin kovasti ihan mitä tahansa vinkkejä joilla luoda hyvinvointia, vahvuutta, pitää rajat asiallisesti kiinni mutta samalla luoda alusta lähtien oma elämä ihan aakkosista, omalle turvalliselle pohjalle.

Mä aloitin toipumisen ymmörtämällä, että äitini narsismi oli jo hänen lapsuuden kodissaan opittua. Karyl Mc.Briden kirja Olenko koskaan tarpeeksi hyvä? alkoi avaamaan silmiä ja koin helpotuksen, että olin löytämässä oikeaa ratkaisua vuosikausia kestäneeseen piinaan. Itselläni on myös nyt todella suuret taloudelliset vaikeudet. Ja syvä masennus. Niin syvä etten saa haettua tarvitsemaani hoitoa. Pelottaa, että menetän lapset jos murrun. Minulle ei jää mitään jos menetän lapset. Rahakaan ei merkitse mitään. Ainoastaan sen että saan perheelleni ruokaa ja lapset sellaiset vaatteet, etteivät liiaksi erotu joukosta. Miten olet päässyt psyk polin asiakkaaksi. Ilmeisesti sairaalan kautta? Mä en luota noihin tk lääkäreihin pätkääkään. Haluaisin edes sinne polille puhumaan. En kestä enää.

Voi harmi Lumous kun en ollut huomannut tätä viestiä, pahoitteut. Luulen että tällä palstalla voi vinkata yyveenä viestillä jotenkin vaikka että "lue se ja se ketju" tai jotain, jos on kysyttävää

Jep eli pääsin psyk polin asiakkaaksi sairaalan kautta. Homma meni lyhyesti niin että sain vuosi sitten elämäni paniikkikohtauksen yhden episodin jälkeen ja hain siihen apua. En saanut kuin reseptiä kouraan mutta menin sinnikkäästi vaan takaisin. Joku (hoitaja tai lääkäri, en muista) sitten keksi voisin saada lähetteen psyk polille osaston kautta kriisitilanteeseen. Kävin sitten kääntymässä siellä ja sain lähetteen psyk polille.

En olisi ikinä uskonut että lähete psyk polille voi olla näin työlästä. Huh huh. Meillä oli terveysasemalla psyk sh joka oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Aikoinaan, vuosia sitten, mulla oli asiakkuus psyk polille sen depiksen vuoksi mutta en ollut motivoitunut silloin siihenkään Kävin uusimassa reseptin ja siinäpä se... No nyt sitten on ja sattui vielä hyvä tiimi. Käynnit on silti pääsääntöisesti harvakseltaan (ellen soita ja pyydä enempää) ja tämän kevään onkin ollut mielessä että pitäisikö pyytää psykoterapiahakemusta. Pitäisi mutten ole saanut aikaiseksi, pelottaa etten saa koska työkyvyttömyyseläke (( En tiedä...

Siitä psyk polin asiakkuudesta vielä että ala pommittamaan tk-lääkäriä, vaadi ja sano että sinä todella tarvitset sitä asiakkuutta, sinulla on pieni lapsi ja sinun pitää saada tukea hyvinvointisi suojaamiseen tms. Jos nillittää takaisin päin jotain muuta, jatka vaatimista, soita aina uusi soittoaika ja kerro samaa asiaa eli että sun täytyy saada jutella jonkun kanssa, nämä asiat ei vain reseptillä hoidu!!!

Lumous, miten voit nyt? Toivottavasti olet jaksanut hakea apua. Edelleen suosittelen että painosta terveyskeskuslääkäriä kirjoittamaan lähete omalle psyk polille. Siitä pääset alkuun.

Terveyskeskuslääkärille mennessä valmistaudu niin että olet kirjoittanut ylös kaikki mitä aiot sanoa, älä yritä esittää parempivointista kuin olet. Kukaan ei sinun lapsia mihinkään vie, masennus ei todellakaan ole siihen peruste. Olen itse jäänyt yksinhuoltajana vakavan masennuksen takia sairaslomalle ja pois työelämästä. Jossain vaiheessa hain itse apua lastensuojelusta, olin niin huolissani lapsestani. Huolissani siitä että miten se vaikuttaa lapseen kun äiti on masentunut eikä jaksa huolehtia arjesta eikä ole varaa paljon mihinkään. Lastensuojelun työntekijät taas eivät olleet huolissaan, he näkivät miten välitän lapsesta ja se minun oma huolestumiseni johtui kuullemma vain siitä että olen masentunut, masentunut näkee huolien läpi vähän kaiken. He kertoivat myös että on paljon vakavissa tilanteissa olevia lapsia (perheissä vakavaa väkivaltaa, päihteiden ym väärinkäyttöä jne) jotka hekin saattavat olla vain osittaisen tuen piirissä. Silti, olisin toivonut -jotain-, en oikein itsekään tiedä mitä. Tukea. Ulkopuolista tukea kun ei sitä perheeltä ollut enkä ollut osanut luoda turvaverkostoa ympärilleni. Mutta ymmärsin tietty että ei se masennus sinänsä ole peruste lasu-asiakkuuteen, ei tietenkään. Sain sieltä muutamaksi kuukaudeksi kotiapua mutta halusin lopulta lopettaa sen kun koin että selviän paremmin ilman. Ennemmin olisin tarvinnut keskusteluapua kuin siivousapua.

Se etten ollut onnistunut luomaan tukiverkostoa, oli surullista mutta ymmärrettävää. Minähän se olin se tukiverkosto kaikille ja kaikkialle. Lapsuuden perheeseen, naapureihin jne. Pari läheistä ystävää minulla oli, joidenkin kavereiden lisäksi, se oli tärkeää. Mutta ei hekään tietenkään voi terapeutteina olla kuten en minäkään voinut heille, ystävänä vain.

Rankkaa tilanteesta teki se että lapsen isä on narsisti tai ainakin narsistipiirteinen myös, hänen kauttaan vasta tajusin että hänhän on ihan kuin äitini.. ILmankos tulevat hyvin toimeen.. Oli rankkaa tajuta (kun lapsi oli noin kouluikäinen) että olen kahden tulen välissä, molemmat syyllistää minua minkä kerkeää mutteivät auta. Kumpikaan. JOs auttoivat jossain yksittäisessä asiassa, siitä tuli helvetin paljon pahempi olo kuin ennen avunpyyntöä syyllistämisen takia. En olisi saanut luoda omaa elämää ollenkaan vaan elää heille, heidän takia, heidän kautta. Kuin minulla ei olisi ollut oikeutta omaan elämään ollenkaan. Sairasta.

Itse olen nyt tilanteessa jossa edelleen pelkään ( en tiedä) etten tule saamaan psykoterapiarahoitusta Kelasta ikäni ja työkyvyttömyyseläkkeen takia Yritän sitä silti, hoitokokous parin viikon päästä ja todella toivon että lääkäri on kanssani samaa mieltä että tarvitsisin terapiaa selvitäkseni jaloilleni. JOs en saa sitä, en tiedä mitä oikein tehdä :/
Lohdutuksena on edes se että syksyllä on alkamassa uusia vertaisryhmiä (narsistien uhrien tuki) joihin olen jonossa. Että olisi edes jotain josta toivon saavani tukea.

Rankkaa tämä on. Tiedän nyt että masennukseni johtui (ja johtuu) traumaattisesta lapsuudesta ja narsistisesta äidistä jonka takia koko persoonani on jotenkin syyllistymiseen ja häpeään sidottu, vanha kunnon kiltti lapsi-syndrooma. Minun on -pakko- selvitä tästä jaloilleni, itseni takia ja lapseni takia. Minun on pakko löytää keinoja joilla autan itse itseäni ja saan myös ulkopuolista apua ammattilaiselta. Pakko.

Toivottavasti sinusta kuuluu jotain Lumous ja toivottavasti olet saanut haettua apua!

Tuohon kysymykseen että miten

Hei vaan rajallinen. Mulla alkaa masennus helpottaa. Sain kuin ihmeen kaupalla loistavan työpaikan kesäksi. Saan energiaa työstä ihan hirveästi. Jaksan kotonakin paljon paremmin vaikka aikaa jää enää n.2h päivässä lasten kanssa. Tosiaan laittoivat töihin, heinäkuussa tiedossa 5 vapaapäivää joista 4 on sunnuntaita.

Oon nyt saanut välit jonkunlaiseen kuntoon äitini siskon kanssa. Hän ei halua kuitenkaan asiasta puhua kanssani. Hän on tyttäreni kummi, enkä usko että minä merkitsen mitään, ainoastaan lapset. Samoin siskooni. He ymmärtävät, että eivät näe lapsia enää jos vievät äidilleni tai ovat tekemisissä. Olen siis taas syntipukki. Oikastaan minä lakkasin merkitsemästä mitään kenellekkään kun lapseni syntyivät. Surullista. En halua opettaa lapsilleni samaa.

Eniten mua harmittaa just se etten ole koskaan niin hyvä että kelpaisin kenellekkään. Ainakaan tällaisena kun olen. Minun pitäisi esittää jotakin muuta.

Tukiverkko. Mitä se sitten tarkoittaa. Miten se hankitaan. Hankin ystäviä, joita sitten käytän tarvittaessa lastenvahtina? Kyllä mulla yks kaveri on joka kuuntelee ja jolle voin avautua, mutta joku persoonallisuushäiriö hänelläkin on. Ainakin on todella itsekäs ja itserakas. Yrittää saada vaivihkaa mun oloni huonommaksi. Näennäisesti muka auttaa, mutta kun selkäsi käännät niin sanookin päin naamaa jotain tyrmistyttävää.
Autoin muutossa ja ristiäisten järjestelyissä todella paljon ja lopuksi hän sanoi johonkin asiaan, että "et olis päässy ristiäisiin ollenkaa jos et olis passarina". Olin tyrmistyny. Jotenki loukkaavaa ku tommonen sanotaan suoraa. Ja kun tosiaan iso lähipiiri ei niilläkään oo. Aina oon ollu käytettävissä, mutta mun apu ei tunnu ees kelpaavan ku pakon edessä. Sitten kun naapurin vanha ja kipeä varamummo auttaa niin tätä ylistetään ja kai yritetään pahottaa mun mieli. Oon oppinu noi jo pistään toisesta korvasta ulos, mutta sisin ei unohda.

Äitini on alkanut penäämään syitä miksen luota häneen. En vaan jaksa nyt käsitellä asiaa. On omatkin ongelmat tässä. Jotenkin tarvii lomaa tästä asiasta. En tunne saavani apua mistään. Jos pyydän lähetettä psyk.polille niin käydäänkö sielä päivittäin vai ollaanko yötä. Vai voiko käydä vaan keskustelemassa. Kauhukokemuksia ku mut otettiin kerran akuutille sisään vasten tahtoani.

Hyvä että olet saanut töitä!
Psyk poli on vähän kuin terveysasema mutta siellä voi käydä juttelemassa omahoitajan kanssa (+lääkärin) . Normisti ajat on "2 kertaa kuukaudessa" mutta joskus voi saada useamminkin aikoja jos on tarvetta. Riippuu hirveästi asuinalueesta ym. Lähetteen psyk polille voi kirjoittaa ihan terveyskeskuksen lääkäri, kertomasi "oireiden" perusteella: oman kokemuksen mukaan kannattaa sanoittaa vaikka kirjoittamalla jo etukäteen omaa vointia/pahoinvointia, kertoa rehellisesti omasta rankasta ja kuormittavasta elämäntilanteesta, korostaa yksityiskohtia esim mielialan huononemista, mahdollista ahdistusta, mahdollisia uniongelmia jne. Jos satut asumaan isossa kaupungissa niin psyk polit saattaa olla "kiven takana" eli niihin ei ihan kevyin perustein pääse asiakkaaksi. Ei välttämättä edes silloin kuin oikeasti olisi tarve päästä. Siksi terveyskeskuksen lääkäri pitää vakuuttaa, tarvittaessa toistuvasti useita kertoja, että todellakin tarvitset keskusteluapua.

Kerro rehellisesti samoja asioita kuin olet kirjoittanutkin ja tuo esille että sinun on lapsesikin takia saatava apua, olethan äiti.

Itse asun pk seudulla ja täällä psyk polille on todella vaikea päästä asiakkaaksi. Itselläni kävi munkki vuosi sitten ja pääsin mutkan kautta omalle psyk polille: tosin pohjimmainen tarpeeni on saada sitä kautta anottua tiiviimpi psykoterapiarahoitus mutta voi olla etten tule saamaan sitä joten hyvä että on edes tuo psyk poli asiakkuus. Sen verran koville ottaa tämä -ero- narsistiäidistä.

Tiedätkö mitä. Kyllä sinä kelpaat, ihan juuri sellaisena kuin olet Ei tarvitse esittää muuta. Ymmärrän ja samaistun tuohon tunteeseen ettei kelpaa... (siihenhän sitä kasvoi lapsena) mutta ajan kanssa tulet huomaamaan että mitä enemmän olet itse itsellesi rehellinen, sitä enemmän olet sitä myös muille ja sitä helpommin löytää kaltaisiaan Tulee mieleen yks meme "Make your weird light shine bright so the other weirdos know where to find you".

Toivotan sulle Lumous Voimia <3 Pysy itsellesi uskollisena, pidä itsesi puolta, se kantaa hedelmää koko ajan. Ja kirjoita, tänne tai muualle, blogia tai päiväkirjaa, ihan mitä vain. Jotta -näet- missä olet menossa, minkälaisessa vaiheessa ja voit palata myöhemmin lukemaankin tekstejäsi. Löytyisikö sun asuinalueelta jotain vertaisryhmää, jonkun aiheen parista joka edes liippaa läheltä narsismi ilmiötä? LÄheisriippuvaiset tms? En keksi muuta?

Voima halaus

--

Kirjotan tähän muutaman sanan että pomppaa ylös tämä aihe kun seuraavan kerran tuun palstalle: nyt on silmät niin sikkurassa että pakko mennä nukkumaan

Halusin vaan sanoa että routahelmi että kyllä, on tämä mahtava foorumi. Ilman en olisi jaksanut. Palaan myöhemmin noihin muihin sun kirjoittamiin juttuihin, tuli niin paljon mieleen, noh, samoja samoja asioita, narskuäidistä ja sitten siitä herkästä isästä.

Tsemppiä sulle ja meille kaikille! <3