Narsisti äidin poika

[Molli]

Hei,

Olen jo jonkin aikaa lueskellut muiden tekstejä ja havainnut, että on muitakin samankaltaisen kohtalon omaavia. En toki ole koskaan muuta kuvitellutkaan, mutta en ole muita etsinytkään. Yritin kerran jo aikaisemmin kirjoittaa tätä, mutta jostain syystä tarinaa ei voikaan kirjoittaa tunteja.

Olen nyt 38 vuotias mies. Narsistiäitini kuoli ollessani 18 vuotta, ja olen sen jälkeen pärjäillyt niin ja näin. Itse välillä uskon ja välillä todella en "parantumiseen". Tarkoitan sitä, että elämä voisi olla mukavaa tai siedettävää tai suorastaan upeaa. Välillä analysoin asioiden raskauden johtuvan siitä, että en vaan osaa elää normaalien ihmisten normaalia elämää, en siis pidä itseäni normaalina, vaan jotenkin elämiskelvottomana vähempiarvoisena. 20 vuotta olen sekä kironnut äitiäni ja toiseen suuntaan miettinyt, että onko helpompi vain sysätä vika jonkun muun edesmenneen kontolle kun homma ei itsellä suju. Ja toki periaatteessa elämäni on oikein sujuvaa, olen melkolailla menestynyt työssäni ja rahallisesti. Minulle on ollut suht helppo näyttää siltä, miltä normi-ihmisen tulisi näyttää, sisällä tuntuu taas siltä, että mikään ei riitä tai kaikki mitä teen on aika surkeaa.

Lapsuudestani muistan äitini raakuuden, kaikki päätökset tehtiin hänen halujensa mukaan. Jos näin ei tapahtunut niin sitten ei tapahtunut ollenkaan tai tapahtui väkivaltaisen väkisin. Oma isäni on varmasti sympaattisin ja empaattisin ihminen, jonka tunnen. Jotenkin hän jaksoi syntymäni jälkeen 8 vuotta kantaa koko kööriä, tehdä äitini urakoiman velkataakan takia kahta tai kolmea työtä ympäri vuoden. Isä ei siis ollut juurikaan kotona, mutta niinä aikoina kun äitini oli joko rännillä tai suljetulla hän hoiti minua töissä. Omaan muistiini on palanut hetki, jolloin päätös pois kotoa muuttamisesta syntyi. Isäni ja äitini enon kanssa palasimme kotiimme viikonlopun onkireissulta ja kotoa löytyi lattioilta viinapulloja ja käytettyjä kortsuja. Isä jotenkin lannistuneena alkoi siivoamaan, mutta eno käski pakkamaan laukut ja lähteä, joka tehtiin muutamassa minuutissa, koska jokainen meistä tiesi mikä sota siitä syntyisi.

Tuon pois muuttamisen jälkeen elämämme täytti täysin holtiton huomionhaluinen alkoholisti. Toki tuota äitini oli ollut jo aikaisemmin, mutta tuntui että, hänelle vastaan paneminen viritti hänessä jonkinlaisen ultimaattisen vihan. Välillä poliisit hakivat minua isäni luolta, joskus minut haettiin sukulaisten luota. Minulla käytiin muutama vuosi sotaa. Äitini luota joskus karkasin, mieluiten muualle kuin isäni luo, ettei hänelle olisi koitunut
vaikeuksia. Välillä olin viikonlopun kuivan siltarummun sisällä, jottei kukaan löytäisi. Olen äitini luona ollessa nähnyt hänet hirttäytymässä, toki jos olisin vähänkään ollut isompi tai tajunnut fysiikanlaesta jotain, niin olisin tiennyt kyseessä olevan suuri show. Samaisten show tempausten jäljiltä äitini ranteet olivat aina haavoilla tai rumilla arvilla, joskus ranteissa oli tikit näkyvillä. Välillä äitini teki hyökkäyksiä isäni kotiin,
kännisen kostona yritti ilta pimeässä heittää ison kivenmurkulan ikkunasta läpi päälleni ja jopa polttaa puisen talon. Poliisit veivät aina rauhoittumaan ja päästivät seuraavana päivänä pois. Jostain syystä sekä virkavalta ja sosiaalitantat olivat 80-luvulla niin naissukupuoleen päin vetävää jengiä, että kerta toisensa jälkeen minua silti vietiin äidilleni. Neljän vuoden taistelun jälkeen nuori sosiaalivirkailija tajusi kysyä minulta mielipiteen, jonka jälkeen saatiin virallinen sinaus asialle, samalla tilanne rauhoittui. Jopa niin, että suostuin jossain kohtaa olemaan viikonloppuja äitini kanssa. Voin sanoa, että näin lähes nelikymppisenäkään, en pidä suomalaisia sosiaali-ihmisiä juuri minään.

Näiden muutaman vuoden jälkeen äitini löysi elämäänsä uuden nuoremman miehen, jota saattoi ohjailla miten haluaa. Ei kukaan ollut häntä vielä narsistiksi julistanut, ei ollut uskoltanut. Hänen omat sukulaisensa näkivät aina eri ihmisen, aina kun kyläiltiin äitini pusersi itsestään hymyilevän ja ihanan luonnonlapsen, isäni ja minä oltiin toki iloisia nämä hetket, koska saatiin rauha edes hetkeksi. Kukaan äitini suvun puolelta ei
vieläkään halua muistaa suljetuilla osastoilla käyntejä, ne olivat niin suuri häpeä, ettei isääni edes autettu näinä jaksoina, vaan minä nukuin päiväuneni isän työpaikalla toimistotietokoneiden väleissä. Uudesta miehestä ajateltiin kuitenkin niin, että ehkä kovatahtoinen äitini on löytänyt vihdoin itselleen sopiva luonteisen ihmisen. Ollessani 15 vuotias minulle syntyi sisarpuoli, jonka jälkeen asiat notkahtivat reilusti alaspäin äitini elämässä, itse pelastin vain itseni ja lopetin viikonloppukäyntini, tällä kertaa äitini ei montaa kertaa soitellut poliiseja perääni.

Ollessani 18 vuotias, olimme isäni kanssa viettämässä joululomaa äitini siskon luona, jonka perhe oli ainoa äitini sukulaisyhteys, joihin olimme isäni kanssa pitäneet hyvät suhteet. Tätini sai joulupäivänä poliisilta soiton, jossa kyseltiin minun olinpaikkaa. Tätini kertoi minun olevan vieressään, jonka jälkeen kysyi mitä asia koskee. Jolloin kerrottiin äitini uuden miehen surmanneen äitini sekä sisarpuoleni. Kävi ilmi, että vuosien molempien rahalliset vaikeudet, stressi, lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttö oli saanut aikaan omasta mielestäni väistämättömän tapahtuman, jolloin joku sanoin 'ei' niin kovaa, ettei tarvittu enää Ei sanoja enempää. Oma isäni on tunnustanut, että välillä hänestä tuntui, ettei tämä olisi ollut mahdottomuus hänen tekemänäkään. Itselleni tuntuisi olevan itsekkyyden viimeinen piste se, että en pitänyt tarpeeksi huolta sisarpuolestani, minun olisi pitänyt, koska tiesin mikä äitini oli.

Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjotan tai kerron tästä kenellekkään itsestäni irralliselle ihmiselle tai joukolle. Toki sukulaiset tietävät asiat, jotkut heistä tuntuvat edelleen kieltävän kaikki tapahtumat. Ystävistäni vain aivan erittäin harvat ja valitut tietävät, eipä heitä montaa olekaan. Avovaimoni tietää asiasta, koska vuosien pinnistelyiden jälkeen sairastuin paniikkihäiriöön, joka on oikeastaan ensimmäistä kertaa pakottanut miettimään kaikkea mitä on tapahtunut, muutenkin kuin katkerasti muistoja mielessä toistaen. Äitini kuoleman jälkeen päätin vain, ettei minusta koskaan tule mitään mitä äitini oli. En juo alkoholia, en käytä lääkeitä, en varsinkaan psyykelääkkeitä, en jää työttömäksi, olen jotain sellaista mistä kukaan ei voi sanoa mitään pahaa. Olen painanut viime vuosiin saakka vähintään kahta työtä samaan aikaan vaikkei sille olisi ollut mitään syytä. Omissa silmissäni sain itseni näyttämään jotenkin paremmalta. Toki mitä suurempi prosentti vuorokaudesta oli täynnä tekemistä, ei minun ole tarvinnut miettiä elämääni tai mitään painolasteja. Neljä vuotta sitten tapasin nykyisen avovaimoni ja päätin lopettaa ylimääräisen työn tekemisen ja heti perään paniikkihäiriö alkoi oireilemaan, samalla maailma näyttäytyi entistä masentavampana. Huomasin lisääntyneen vapaa-ajan aiheuttavan sen, että tapasin miettiä kaikkea taakse jätettyä paskaa ja asioita, joita olisi pitänyt tehdä eri tavalla. Kaiken keskellä on nyt siis se tilanne, että olen hieman katkerana tajunnut eläneeni 16 vuotta elämättä juuri ollenkaan elämääni. Itselleni paniikkihäiriö on ollut viimeinen niitti, joudun tukeutumaan muihin ihmisiin ja olen suoraan sanottuna välillä hyvinkin riippuvainen avovaimostani. Tilanne on onneksi syventänyt suhdettamme, mutta valitettavasti itselleni asia on myös suuri heikkous. Se kumoaa itseltäni viimeisenkin ylpeyden, sen jolla olen jaksanut tsempata päivittäin itselleni sanomalla, että: olenhan mä tähänkin saakka jaksanut ihan itse. Tämänkin lauseen pystyn suolaamaan kysymällä: miksi ihmeessä olet jaksanut? Minkä takia?

Käyn tällä hetkellä kunnan mielenterveyshoitajalla, joka hoitaa paremmin hommansa kuin häntä edeltäneet psykologit. Oloni on joskus parempi, joskus huonompi, joskus jopa uskon, että ne omasta mielestäni normaalitkin ihmiset synkistelevät. Tuo yllä oleva kirjoitus on luultavasti sekava oksennus pahaa oloa, mutta en nyt parempaankaan pystynyt. Enemmän minua kiinnostaa teidän muiden ajattelutavat: itsellä edelleen on päiviä, että kuvittelen itseni olevan narsisti, jos haluan jotain suhteessa tai niin, että asia vaikuttaa muihin ihmisiin. Tämän tekstin kirjoituskin tuntuu huomion hakemiselta muilta, joka ei ole minun tapaistani. Itselleni pari-, ystävyys- tai ihmissuhteen isoin ongelma on se, etten osaa sanoa omaa mielipidettäni tai sanoa vastaan, koska tunnen sen olevan väärin muita kohtaan tai pois muilta. Sitten kaiken myötäämisen jälkeen katkeroidun, koska kukaan ei tulekkaan minua automaattisesti asioissa vastaan koska tulenhan itsekkin ja suutun, senkin yritän tehdä huomaamattomasti. Toki lähimmäiset huomaavat tämän ja itseni neuvottelemattomuus aiheuttaa myöhemmin paljon suurempia ongelmia. En kuitenkaan mielestäni saisi suuttua, sillä sekin on tavallaan itsekästä.

[Keiju]

Huh, melkoinen tarina! Mutta hyvä, että kirjoitit. Itselleni ainakin kirjoittaminen on tapa purkaa pahaa oloa pois ja jäsennellä ajatuksia.
En pysty kuvittelemaan tuollaista lapsuutta, koska omani on ollut melko onnellinen, mutta pystyn ymmärtämään noita sinun syyllisyydentunteita ja muita fiiliksiä, joita kuvasit.

Itse pyörin täällä sivustolla, koska olen elänyt narsistisen ihmisen kanssa parisuhteessa ja ikävä kyllä hankkinut lapsen hänen kanssaan. Erosta on jo jokunen vuosi aikaa, mutta nyt olen nähnyt miten lapsi muuttuu ja reagoi vierailuihinsa isällään, jonka lisäksi meidän vanhempien välit ovat äärimmäisen tulehtuneet.

Olen joutunut koko ajan enemmän pohtimaan sitä ajatusta, että vaikka lapsen toitotetaan tarvitsevan molempia vanhempiaan, onko siinä enää mitään järkeä jos toinen vanhemmista saa lapselle vain pahaa oloa aikaiseksi? Enpä usko. Eipä tainnut sinullekaan äitisi olla hyväksi, päinvastoin.

Hyvä, että sinulla on ymmärtävä ja auttava puoliso, muista pitää hänestä niin hyvää huolta kuin jaksat. Kuulostaa vähän siltä, että hukutat murheita työhön, muista että liika on liikaa missä tahansa asiassa... Pääasia, että käyt puhumassa jollekin noista asioista, koko elämän mukana kulkevat traumat vaatii pitkää hoitoa. Itselläni on myös tuo paniikkihäiriö, tosin melko lievänä mutta kuitenkin elämää rajoittavana. Väittävät, että pitkällä psykoterapialla tms. siitäkin on mahdollista päästä eroon.

Toivon sulle kaikkea hyvää!

Ps. Narsismista on hyviä kirjoja, jos on lukuihmisiä, niin suosittelen Brita Jokisen, Paula Salomaan ja Markku Salon kirjoja. Niitä lukemalla oppii paljon asioita myös itsestään