KESKUSTELUFOORUMI

Olen nyt melko varma että miehessäni on paljon narsistisia piirteitä. En uskalla häntä kuitenkan itsediagnosoida narsistiksi. Tämä narsistisuus ajatus miehestäni on mudostunut minulle kuluneen vuoden aikana kun olen tarkkaillut hänen toimintaansa sekä itsetutkiskellut menneisyyttämme.

Olisi paljon kerrottavaa elämästämme ja hänen käyttäytymisestään, mutta yritän tähän nyt kirjoittaa muutaman esimerkin:
1. Esikoisemme synnytyksessä mieheni pelasi tietokonepelejään läppärillä synnytyssalissa (oikeasti) huolimatta omista tuskistani. Kun mainitsin asiasta miehelleni hän laittoi koneelle elokuvan pyörimään ja istui hieman lähemmäs minua. Kipujen yltyessä sanoin miehelleni toivovani hänen olevan lähelläni, koska supistukset todella olivat tiheitä ja hyvin kivuliaita ja toivoin jonkun tekevän jotain jotta tuntisin jotain lievitystä. Mieheni tiuskaisi vain, että johan minä tämän filmin laitoin pyörimään.

1. Esikoisemme oli 1,5 vuotias ja minulla pääsykokeet unelma-alalleni edessä. Olin koko kevään lukenut ja lukenut ja lukenut huolimatta siitä, että samalla opiskelin toisessa koulussa. Mieheni oli työttömänä kotona. Lapsemme oli päiväkodissa ma, ke, pe. Menin kokeeseen toiseen kaupunkiin äitini kanssa ja mieheni jäi lapsemme kanssa kotiin. Kun koe oli ohi ja olin matkalla kotiin soitin miehelleni. Tiesin, että koe oli mennyt päin p*:tä koska minulta oli loppunut aika kesken jne. Jo puhelimessa mieheni ihmetteli miten niin oli voinut käydä jos olin kerran koko kevään uhrannut aikaa lukemiselle. Kun pääsin kotiin sohvalla odotti iltapalaa syömättä jäänyt päivävaatteissa oleva pienokaiseni nukkumassa. Mieheni sanoi, että nukahti siihen kuudelta. Kun saavuin kello oli yli yhdeksän. Oli väsynyt ja surullinen ja tiesin, että minu piti herättää lapseni ja antaa tälle ruokaa, jotta jaksaisi aamuu ja laittaa uudestaan nukkumaan...eikä siitä tulisi helppoa, koska lapsi oli nukahtanut sohvalle jo melko aikaisin. Seuraavan päivänä totuus iski päin kasvojani kun mieheni raivosi ja huusi minulle epäonnistuneen pääsykokeen johdosta. Missään vaiheessa en saanut mitään tukea tai lohtua häneltä..en kuuntelevia korvia en ymmärrystä. Olin paska idiootti kun en kaiken sen lukemisenkaan jälkeen onnistunut. Sitä seuraavana päivänä tarkoituksemme oli lähteä ulkomaille ja niin teimme vaikka oloni oli paskimmista paskin. Tuli lennonjohdon ulosmarssi kaksi tuntia ennen lentoamme. Mieheni oli jo siinä vaiheessa juonut itsesä känniin kentällä kostaakseen minulle epäonnistuneen pääsykokeeni. Pääsimme hieman myöhässä koneeseen. Kone ei lähtenyt ja saimme ilmoituksia viivästymisestä, juopunee mieheni hermo ei kestäyt ja hän sai aikaan sellaisen välikohtauksen koneessa, että hänet passitettiin poistumaan koneesta tai muuten kutsutaan poliisit. Minun oli pakko pienokaisemme kanssa poistua mieheni vanavedessä hänen määräyksestään...yksi suurimmista häpenhetkistäni. Kuin ihmeen kaupalla lennonjohto-ongelmaan ja pieneen lapseemme vedoten sain puhutuksi kentällä, että lentomme siirrettäisiin ilman lisäkustannuksia seuraavaan päivään. Lensimme seuraavana päivänä. Saavuimme lähes keskiyönä huoneistohotelliimme. Mieheni oli_jälleen_juopunut ja raivoten otti avaimen kädestäni (meillä oli vain yksi avain asuntoomme) ja läksi menemään, tiuskasi vain jälkeensä, että menee baariin. Jäin yksin. Koko yön pelkäsin, että miehelleni sattuu jotain tai ei löydä takaisin tms. ja minä jään lapsemme kanssa jumiin huoneistoomme. Mieheni kuitenkin palasi aamukuudelta. Koko loppuloma meni hänen intressiensä perässä juoksemiseen.
Tämä oli kaikenkaikkiaan yksi kamalimmista kokemuksista. Ja tosiaan, myöhemmin kesällä kävi ilmi, että pääsin kuin pääsinki unelmakoulutukseeni vaikka pääsykoe omasta mielestäni olikin menyt huonosti. Enpä silti mitään anteeksipyyntöä koskaan kuullut.

3. Miehelleni tarjoutui hyvä tilaisuus saada korkeapalkkainen ja arvostettu työpaikka alaltaan. Meidän kuitenkin piti matkustaa näytön päivänä 350km suuntaansa ja miehelläni ei ole ajokorttia ja junalla tai linja-autolla olisi pitänyt tehdä niin paljon mutkia, että edullisin ja kätevin vaihtoehto oli mennä autolla. Pakkasin kaksi lastamme (nyt pienokaisiamme on jo kaksi) autoon 4 aamuyöllä ja odottelimme 15-20 minuuttia miestäni. Mieheni haukkui minut koska ei ollut meinannut löytää jotain omaa tavaraansa. Myöhemmin huoltoasemalla haukkui minut, koska en ollut ottanut pottaa mukaan nuorimmaista varten ja huoltoasemalla, jonne pysähdyimme ei sellaista ollut. Mieheniei sitten kuitenkaan tätä työpaikkaa saanut. Yritin lohduttaa häntä, olla tukena. Emme päässeet kunnolla edes paluumatkan alkuun kun mieheni alkoi syytellä minua ja lapsiamme siitä, että emme olleet antaneet hänen keskittyä menomatkalla ja siksi hän ei ko. työtä ollut saanut.

Kerron vielä' hieman lisätietoja tilanteestamme. Mieheni on ulkomaalainen mutta nyt jo puhuu ihan hyvää suomea. Olen silti ain itse ja yksin illan syövereissä ilman mitään puolisoni apua kirjoitellut kaikki hänen työhakemuksensa ja koulutushakemuksensa. Hoida myös tähän päivään saakka kaikki hänen byrokratiasolmut sekä lapsemme ja kodin. Mieheni tekee yleensä viikonloppuisn ruuan (sen hän tekeekin hyvin) ja vie pyykit pyykkitupaan.
Yhdessäolo minu kanssa = seksi. Mieheni pitää enemmän anaalisksistä, itse en siedä sitä tai muutenkaan peräaukon koskettelua, josta hän myös pitää. Olemme puhuneet asiasta monet ja monet kerrat. Silti pahimmilla hetkillä olen muutamia kertoja avioliittomme (4,5vuotta) aikana alistunut anaaliseksiin lepyyttääkseni mieheni ja saadakseni edes vähän rauhaa kotiin. Huolimatta siitä että tuon jälkeen oloni on paskimmista paskin. Näiden jälkeen mieheni kyllä ainaki sanoo, että haluaisi, että myös minä voisi nauttia tuosta. Joka kerta sängyssä mieheni ehdottelee anaalia, joka kerta kieltäydyn ja monesti olen sanonut miten ärsyttävää tuo ainaine ehdottelu on, mieheni ei siitä välitä. Se sijaan hän myös hyväilee peräaukkoa, josta en pidä ja olen siitäkin moesti sanonut...vastaukseksi saan vain vihaista tiuskintaa siitä, miten hänelle vaimon pitää olla kokonaisuus, jolle hän voi tehdä mitä haluaa. Olen yrittänyt ehdottaa, että mitä jos tekisit asioita joista minä pidän ja jättäisit ne minua häiritsevät asiat pois, mutta hän vain jatkaa kiukutteluaan siitä, että aisen pitää olla kokonaisuus. Hän on myös haukkunut taitoni sängyssä hyvin usein..hän haluaisi, että olisin kuin huora, mutta hänen mielestään olen kuin kuollut kala..

Meillä eo ole koskaan ollut riidatonta viikkoa ja riidattomat päivätkin ovat harvassa. Riitelemme aina. Riitelemme enemmä kuin keskustelemme. Minun tulee aina kuunnella hänen työasioitaan tms. ongelmiaan. Ikinä en ole huoliani/murheitani/mitään hänelle voinut oikeasti kertoa. Jos pyydän häntä vaikka vain hieromaa minua, hän sanoo myös oman selkänsä olevan kipeä. Jos siihen ehdotan, että hieron sinua ensin, hiero sitten minua, hän toteaa että ei nyt, koska on tietokoneella eikä halua siitä poistua.

Mieheni on usien suurimman osan viikosta illat poissa kuin kotona tulee kotiin vasta sitte kun lapset nukkuvat ja vain sitä varte, että voimme mennä yhdessä petiin eikä suinkaan nukkumaan.. En ole enää kiinnostunut hönestä fyysisesti. Olen yrittänyt ehdottaa esileikkejä, mutta ei hän niitä koskaan tee ja minun pitää tehdä aina aloite, jos en tee, mieheni aloittaa kiukuttelun/mykkäkoulun jne.

Olen joitain kertoja jopa itkenyt lasteni nähden kun mieheni on haukkunut minua ekä ole kyenyt nielemään kaikkea ja itkemään myöhemmin. Kolme kertaa mieheni on minua lyönyt. Yhtäkää ei ole katunut vaan pitänyt niitä ennemminkin minua kouluttavina tapahtumina.

Olisivielä paljo lisää kerrottavaa, mutta en voi olla kertomatta myös mieheni hyviä puolia. Hänene mielestäänhän parisuhdeongelmamme johtuvat vai rahattomuudesta. Hän myös haluaa osta minulle vaatteita ja herkkuja (koska tykkää niistä ja koska olen hänen mielestään liian laiha). Hän haluaisi rahaa, jota syytää minuun ja lapsiin. Mielestäni hän kuvittelee rahan olevan sama asia kui rakkaus. Lasten kanssa hän nimittäin ei ikinä ole. Enemminkin välttelee heitä ja esikoistamme, joka on herkkä itkemään hän on haukkunut jopa idiootiksi, koska hän ei voi sietää huutavia lapsia.

Nyt hän on kuitenkin työkomennuksella ulkomailla kolme kuukautta. Itse odotin tätä kuin kuuta nousevaa, koska oli aivan loppu. Halusin vain vähän rauhaa. Nyt mieheni on ollut reissu päällä jo kolme viikkoa enkä kaipaa häntä lainkaan takaisin. Tuntuu kuin olisin jotenkin energisempi. Jaksan kasvattaa lapsia kärsivällisemmin. Kykenen jopa huomattavasti paremmin sosiaaliseen kanssakäymiseen koulussa. Kotona on rauha. Ei tarvitse pelätä. Mieheni kanssa olemme yhteyksissä facebookin välityksellä ja nyt hän kirjoittelee lähes joka päivä kuinka ikävöi minua ja lapsia. Tunnenki itseni kamalaksi, sillä olen viimeiset 6kk vakavasti miettinyt ja itseäni henkisesti valmistellut mahdolliseen avioeroon ja näiden vimeisten viikkojen aikana olen saanut varmuuden aikomukselleni. Silti minun on todella vaikea laittaa päätöstäni käytäntöön tai edes kertoa sitä miehelleni, koska toisaalta pelkään, että hän suuttuu, toisaalta en halua myöskään, että hän loukkaantuu.. Ja siksi olenkin vaikeassa tilanteessa, en ole myöskään kertonut kenellekään tilanteestamme tai siitä, mitä kotonamme oikeasti tapahtuu.

Lisätäkseni edelliseen viestiini, että puolisoni ei ole ikinä pyytänyt minulta anteeksi. En myöskään osaa tehdä mitään oikein. Olen aina väärässä. Olen maailman surkein äiti. Puolisoni olisi (omien sanojensa mukaan) minulle kiltti ja hyvä aina, jos vaan tekisin kaiken oikein ja siten, miten hän haluaa.

Hei

Suosittelen että haet itsellesi keskusteluapua neuvolan- tai mielenterveystoimiston kautta ja alat prosessoimaan eroa aktiivisesti. Lasten ei ole hyvä kasvaa huonossa parisuhteessa. Lapset tarvitsevat sinua, joten pidä huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Ota saamasi apu vastaan avoimin mielin. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että jokainen eron jälkeinen päivä on tuonut elinvoimaa, vapautta ja onnellisuutta.

Kertomasi kuulostaa huolestuttavan tutulta. Synnytyskertomuksesi oli ihan mahtava! Just tuota se on! Eikä tuo kerro vielä kaikkea, se tunne, se toisen kokemuksen aliarvottaminen pienillä asioilla on ihan törkeää.

Ja tuo hänen asioidensa kuunteleminen / selän hierominen. Voi vitsi! Niin tuttua kauraa! Jos minulla on paha olla, hän sanoo että hänelläkin on. Että se siitä sitten, ole siinä huuli pyöreänä että kiitti tuesta.

Hyvä että olet löytänyt tänne. Ulkopuolisille puhuminen on helpointa. Ei minunkaan lähipiirissäni kukaan tiennyt eikä tiedä vieläkään mitä meillä kotona tapahtui. Se on niin uskomatonta, pieniä juttuja loppujen lopuksi, mutta jokapäiväisenä murtavaa, se heiveröittää itsetunnon, oman itsen käsityksen, identiteetin. Toivon että sinua auttaa tajuta minkä kanssa olet tekemisissä. Että se ei tuosta parane. Ja vaikka kolmen kuukauden kuluttua olisit taas sulaa vahaa ja antaisit kaiken jatkua, jos vielä lasten takia, väistämätön prosessi sinussa on alkanut. Ennemmin tai myöhemmin.

Et ole paha ihminen vaikka tuottaisit toiselle pettymyksen. Etkä ole paha ihminen jos sinulla on parempi olla ilman miestä. Sinä käsittelet analyyttisesti tilanteita ja tunteitasi niissä, se on vain oikein.

Minunkin kokemukseni eron jälkeen on tosi voimallinen! Ei helppo tie, mutta enpä ikimaailmassa palaisi takaisin!

Voimia sinulle! Prosessi on alkanut, tosiaan! Anna itsellesi aikaa ja kohtele itseäsi lempeästi!

Omista kokemuksistani:

Minua erossa auttoi myös se, että kerroin jatkuvasti kaikille että me ollaan erottu. Jos lasten harrastuksessa jonkun vanhemman kanssa tuli kuulumisista puhetta, kerroin ihan avoimesti ja säikkymättä että me ollaan erottu. Niin se konkretisoitui mulla. Sain yllättävän paljon tukea myös ihan puolitutuilta. Tein sen ihan tietoisesti, mun oli pakko puhua asiasta, mainita se, muodostaa itsestäni kuva eronneena yksinhuoltajana. En mennyt puolituttujen kanssa tietenkään syihin.

Niistä eron syistä - ystäväni ovat onneksi ihmisyydestä kiinnostuneita, joilta pyysin lupaa voida vuodattaa. Saan siis soittaa heille jos on kamalaa, jos päässä kiehuu vanhat kokemukset jne. He ovat ainoat jotka lähipiirissäni nyt tietävät mistä oli kysymys. Kummatkin tuntevat ex mieheni kultaisen, charmantin puolen, mutta osaavat nähdä hänessä myös tuon mielenkiintoisen häiriösielun.

Ja itse se erotilanne, se meni yllättävän kivuttomasti. Ilmoitin hänelle taas yhden totaalisen riidan aikana että hän voi nyt poistua elämästäni. Mies raivosi ja pelotteli ja potki ja uhkaili, syyllisti minua etten voi häntä heittää pihalle koska tämä on hänenkin kotinsa, mutta osasin kerrankin olla tiukka, olin yhtä tunteeton ja järkkymätön kuin hän on ollut minulle, ja sanoin että hänen on turha kitistä - nyt ulos. En ollut etukäteen päättänyt mitään, niin vain kävi. Ei mitään keskustelua mistään, hän olisi kuitenkin osannut kääntää tilanteen niin että minä olen paska ja kamala akka. Ja hänellä on oma asuntonsa mihin voi mennä, en heittänyt häntä puille paljaille.

Hän lähti. Minä tietysti romahdin ihan täysin. Pelkäsin että olen tehnyt virheen, että jaksaisin kyllä vielä lasten takia, että olihan hänessä hyviäkin puolia... Että ehkä tuo nimenomaan on rakkauden osoittamista että ostelee perheelle tavaroita, ehken ole osannut arvostaa hänen tapaansa ilmaista kiintymystä. Annan itselleni luvan ajatella hänen hyviä puoliaan vasta sitten kun olen totaalisen varma että olen päästänyt irti. Nyt vielä on pakko ajatella vain hänen tuhansia loukkauksiaan ja sitä paskaa missä on eletty, vain sitä kautta voin irrottautua. Ja itseäni käyn läpi pikkuhiljaa, jaksamiseni tahdissa. Voin olla epäonnistunut ja voi olla että olen toiminut huonosti, mutta hyväksyn sen, olen ihminen, kasvan.

Kiitos kaikille vastauksista. Tuntuu niin hyvältä kuulla etten ole yksin tilanteessa.

Mieheni ilmoitti minulle tänään, että heillä työt jumittaa ja olisi tarkoitus tulla takaisin ja mahdollisesti myöhemmin palata komennukselle. Kun sain tietää asiasta minuun iski valtava paniikki...joko hän nyt jo tulee takaisin??? Olin jo suunnitellut vaikka mitä tekemistä ja menemistä lasten kanssa ja orientoitunut siihen, että rauha pysyy vielä hyvän aikaa. Samalla olin ajatellut ensin prosessoida asiaa kaikessa rauhassa omassa päässäni ennen kuin otan asian puheeksi mieheni kanssa.

En tiedä, mutta nyt ahdistaa... Mieheni on ollut nyt niin hyväntuulinen ja mukava minulle puhuessaan vain netin välityksellä ja pelkään tosissani minkälaisen raivokohtauksen hän saa jos alan heti ottamaan puheeksi aikeitani. Olen niin onnellinen kun saan elää elämääni ilman hänen välitöntö läheisyyttään. Toisaalta lopullinen avioero pelottaa (ja ehkä vähän hävettää..itse kun olin aina ajatellut, että teen mitä vain avioliittoni eteen, että lapseni saisivat ehjän ydinperheen..) toisaalta en millään haluaisi miestäni takaisin kotiin... en millään usko että arkemme muuttuisi yhtään siitä, mitä se on lähes koko avioliiton ollut. Tiedän, että joudun taas aloittamaan lasten hyssyttelyn, mieheni kun ei pidä huutavista/kitisevistä/itkevistä lapsista eikä hän usko, että se on normaalia.

Yritän hokea itselleni, että ihminen, joka toistuvasti haukkuu perhettään paskaksi ja siitä johtuen elämäänsä paskaksi, tuskin muuttuu. Olemmehan pilanneet hänen elämänsä. Kamalalta tuntuu myös ajatus siitä, että joudun sukulaisillemme kertomaanavioerostani..tulee niin epäonnistunut olo.. Toisaalta pelkään lasteni kärsivän ainaisesta riitelystä ja huutamisesta. Mieheni myös avoimesti aina haukkuu kaikki ja kaiken, en haluaisi lastemme oppivan tuota(kaan) käyttäytymismallia koska itse olen oppinut, että jokaista täytyy arvostaa sellaisena kuin on. Haaveissani silti salaa toivon, että vielä joskus kokisin oikeaa rakkautta. Sellaista, jota näen mm. siskoni perhe-elämässä, välittämistä. Sellaista jota näen vanhempieni avioliitossa. Että lapseni näkisivät minkälainen oikea parisuhde on haleineen ja toisen osapuolen kunnioittamisineen. Haluaisin lapsilleni isäpuolen, joka huomiosi heidät, leikkisi heidän kanssaan..asia jota heidän oma isänsä ei ole koskaan tehnyt.

Tiedän, että mieheni tulee kotiin ja tuo varmasti tuliaisia, herkkuja todennäköisesti. Siksi tuntuukin niin pahalta samantien mätkästä päin naamaa salaisuus, jota olen jo pidemmän aikaa hauduttanut. Otin kyllä asian puheeksi pari viikkoa sitten, kun juttelimme facebookin kautta. Miehei ihmetteli, miksi olen niin vaisu. Aloin kertoa tunteistani, ajattelin, että ehkä hän nyt kerrankin kuuntelisi. Otin puheeksi miten parilla viimeisellä kerralla kun mieheni uhkasi jättää minut raivopäissään (sillä hän uhkailee lähes kuukausittain jonkun riidan yhteydessä) minustakin tuntui että ehkä se olisi parasta niin. Mieheni tähän vai totesi, ettäei nyt puhuta sellaisia ku hänkin on kaukana minusta jne... Tunsin itseni pahaksi...Mutta tämä ahdistuksen tunne siitä tiedosta, että mieheni palaakin kotiin jo nyt lähiaikoina viestittää minulle jotain siitä, että suhteessamme on jotain pahasti vialla enkä tosiaan tiedä voiko sitä edes korjata. Miten niin pienet sanat saivatkin tähän päivään jatkuneen onnen tunteeni hälvenemään niin nopeasti ja vaihtamaan sen ahdistukseen ja pelkoon.

Nyt on pakko vuodattaa....( Mieheni muistutti minua tietämättään tänään kantapään kautta etten saa langeta häneen enää)
Tosiaan tänään aamulla sain tekstiviesin mieheltäni, että hänen lentonsa on huomenna klo 4 iltapäivällä Helsingissä (asumme sieltä kaukana). En vastannut mitään, koska ajatus hänen paluustaan ahdisti minut ja halusin miettiä, mitä siihen vastaisin ja edessäni oli pitkä päivä koulussa tentteineen ym.... Meillä on koulussa tilanteita, jolloin en tosiaan pysty vastaamaan puhelimeen (miehenikin tietää sen, mutta kuten saatatte arvata hän ei todellakaan arvosta sitä: minun pitää olla hänelle käytettävissä aina ja joka sekunti kun taas minua hän saa odotuttaa ja olla vastaamatta puhelimeen vaikka miten pitkiä aikoja ja aina hyvällä selityksellä). Kun neljän jälkeen pääsin lähtemään kotiin päin ja katsoin puhelimeeni huomasin, että akku oli loppu. Hain lapset ja tulin kotiin. Laitoin puhelimen lataukseen ja kun sain sen päälle ilmestyi puhelimeeni tieto 57 vastaamattomasta puhelusta sekä 7 uutta viestiä. Viestien sisältö lyhyesti: "Oletko sairas, miksi et vastaa viestiini? Sitte valitat kun olen paha vaikka itse et ikinä ole kunnon vaimo, olen jo raivona ennen kuin tulen kotiin. Juttelin jo muiden kanssa ja sinä siellä olet yksi paska vaimo, kaikki mitä yritän tehdä vuoksemme sinä tuhoat. Huora, haluatko pilata elämämme? Tälle ei ole selitystä senkin helvetin huoranpenikka. Annan enää yhden mahdollisuuden selittää minulle kaiken. Ei ole ensimmäinen kerta kun teet tämän ja teet tämän vain pahuuttasi. Soita minulle, meidän täytyy puhua tai väliltämme on kaikki ohi, sinulla on 1 tunti aikaa."

Viestit olivat tulleet 14 - 17.30 välisenä aikana ja itse olin opetuksessa, josta ei niin vain häivytä puhelimeen 13 - 16.30, jonka jälkeen huomasin akkuni olevan tyhjä. Nuo 2 viimeistä lausetta on viimeisestä viestistä ja mietin 5 minuuttia (olin juuri 17.30 saanut kännykän auki) että pitäisikö vaan antaa olla ja tunnin mennä, pääsisinköhän tuosta siten eroon helpommin. Jokin minussa sanoi silti käyttäytymää aikuismaisesti. Soitin, mutta voitte kuvitella millä mielialalla luettuani nuo kaikki viestit sitä ennen. Yritin pysyä neutraalina. Heti alkuun sain tietenkin kuulla haukkuja. Sitten mieheni sanoi miten minun pitää vaan aina poistua tunnilta jos hän minulle soittaa. Mieheni ihmetteli miksi olen niin paska vaimo kun muiden miesten vaimot soittelevat lähes päivittäin ja kyselevät kuulumisia (eikö se tosiaan tajua?????? Kaiken sen jälkeen mitä olen kestänyt hän vielä oikeasti odottaa että soitan hänen peräänsä???). ANteeksi nyt on vaan pinna hieman kireellä ja huominen ahdistaa ja pelottaa jo valmiiksi. Koko puhelun pointtihan tosiaan oli, että miksen ollut vastannut hänen viestiinsä siitä tiedosta, että hän on huomenna tulossa takaisin. Ja senhän takia minut piti taas haukkua ja musertaa.

Olen, uskokaa tai älkää, yrittänyt tosissani koko avioliiton ajan olla hyvä vaimo miehelleni. Olen aina puolustanut häntä kaikissa tilanteissa (esim. kun äitini ihmettelee heillä kyläillessä, miksi mieheni ei lainkaan auta minua lasten kanssa sanon, siis valehtelen omalle äidilleni, että kyllä hän kotona auttaa, vaikka todellisuudessa ei tee sielläkään yhtään mitään). Olen tukahduttanut omat tunteeni, jotta voisin seurata mieheni tunteita. Olen hänen olkapäänsä kun häntä masentaa, rauhoittelen hänet kun hän on minulle raivoissaan (muuten raivo ei lopu, ellen häntä lopulta lepyyttele). Annan hänen mennä ja tulla miten haluaa ja hoidan kodin sekä lapset yksin. Olen jopa jättänyt koulussa ei pakollisia, mutta silti hyödyllisiä luentoja väliin, jotta voisin viettää päivän hakien töitä hänelle ja selvitellen hänen asioitaan. Jos itse teen esim. keittiöhommia ja mieheni makaa sohvalla tietokoneen ääressä olohuoneessa, missä lapsetkin ovat, lapset ovat täysin minu vastuulla; jos tässä tilanteessa mieheni sanoo minulle, että lapset häiritsevät, joko lopetan sen mitä olen tekemässä ja viihdytän lapsia tai sitten otan lapset keittiöön ja yritän tehdä asiat loppuun heidän kanssaan. Jos taas mieheni laittaa ruokaa, kukaan ei saa tulla lähellekään keittiötä, ei edes vettä juomaan. Jos lapseni loukkaa itsensä (vaikka tippuu tuolilta tms.) mieheni vieressä, oli loukkaantuminen minun vikani, vaikka olisin ollut toisessa huoneessa....ja niin tätä voisi taas jatkaa vaikka miten...

Kiitos. Sain taas oksennettua pahan oloni edes jonnekin ja voin nauttia vielä tämän illan lasteni kanssa rauhassa.

Hei

Ei tuossa vaikeassa tilanteessa taida olla muuta ratkaisua - ainoastaan yksi toimii narsistin kanssa eli eroaminen ja kaikki yhteydenpito minimiin hänen kanssaan. Se on äärimmäisen vaikea ratkaisu ja vaatii voimia ja vielä erilleen muuton jälkeen kaikki tuntuu vaikealta ja raskaalta ja itsesyytökset alkaa vaivaamaan ja tuskin hän jättää sinua silloinkaan rauhaan mutta siihenkin on keinot (vainoaminen tulee rikokseksi vuoden alusta). Puhun tässä nyt myös omista tuntemuksista oman eroni jälkeen (vaimoni narsisti) ja enpä olisi uskonut että näin vaikeaa ja raskasta on (vaikkei meillä onneksi ollut lapsia). Mielestäni ainut tapa edetä on tosiaan edetä elämässä jäämättä elämään menneisyyteen - täytyy luoda omaan päähän uusia unelmia ja elää niitä kohden ja yrittää jättää taka-alalle elämä narsistin kanssa. Nyt mietin kuka ihminen minun vaimoni olikaan - 4 vuotta yhdessä mitään asioita ei oikeastaan koskaan käsitelty ei edes eroa ja hän jatkaa elämää unelmissaan ettei mitään eroa olisi edes tapahtunut - tuntuu niin epätodelliselta. Mutta täytyy vaan yrittää nyt unohtaa hän ja kokemani asiat ja jatkaa elämää eteenpäin. Uskon kaikki kääntyy parhainpäin ajan kuluessa. Voimia sinulle vaikean mutta oikean päätöksen tekoon!

En tiedä olenko tyhmä vai sittenkin oikeassa....Vai peräti itse narsistinen, kylmä ja tunnevammainen ihminen.

Mieheni tuli kotiin ja ihmetteli heikkoa vastaanottoa, en hypäännytkään hänen syliinsä. Ehdotin, että juttelisimme, mieheni vain totsei nälvien, että "sinähän haluat vain nukkumaan, koska huomenna on aikainen herätys, jotta voit harjoittaa tärkeää elämääsi". Annoin asian olla. Kun tulin kotiin vain hakemaan kauppakasseja, jotta voisin hakea lapset päiväkodista ja mennä kauppaan, mieheni makasi sängyssä ja oli siellä koko päivä maannut. Kysyin eutraalisti uleeko hän mukaan kauppaan. Olin kuulemma kylmä ja kamala ihminen kun en nytkään mennyt hänen luokseen halailemaan ja olemaan kerrankin hänen kanssaan. Mietin olenko tosiaan noin kamala.Kävin yksin lasten kanssa kaupassa. Hoidin loppupäivän, laitoin lapset nukkumaan ja menin leipomaan, järjestäisin synttärijuhlat esikoisellemme seuraavana päivänä. Mieheni pyysi minua olemaa kanssaan. Sanoin leipovani ensin, mutta hän voi olla minun kanssani keittiössä..ei se käynyt. Myöhemmin kuitenkin juttelimme, mieheni oli hyvä ja hellä ja aivan ihana minulle. Kuiskutteli korvaani, kertoi miten rakas hänelle olen, miten hän odottaa meiltä yhteistä tulevaisuutta jnejne. Lopulta hän kysyi minulta rakastako häntä. Olin hiljaa, koska en todella tiennyt. Hän ravosi minulle kun yritin kiertää vastausta ja intti ja toisteli kysymystä. Lopulta saoin, että kaiken kokemani jälkeen kysymykseen on vaikea vastata. Mieheni suuttui ja meni ukkumaan toisaalle. Seuraavana päivänä hän vain makasi ja minä leivoin, siivosin hoidin lapsia, kuten aina. Kysyin mieheltäni varovasti haluaako hän jäädä juhliin vai ei? Hän suuttui. Pari tuntia ennen juhlia mieheni tuli ja meni ulko-ovesta edes takaisin vihaisena ja surullisena samaan aikaa..nyyhkyttäen ja sanoin, etä aikoo palata kotimaahansa. Aikoo pyyhkiä minut ja lapset kokonaa elämästään. Unohtaa kaiken. Tunsin itseni kamalaksi.Miehni ei koskaan itke ja nyt itkee. Hänen oli varmasti paha olla. Hän otti lapsia syliin. Piirsi lasten kanssa. Esikoisemme tuli näyttämään kuvaa, joka mieheni oli piirtänyt: Minä ja hän, minä vihainen, hän surullinen ja muuri välissä. Lapset muurin päällä. Suutuin miehelleni. Lopulta sanoin miehelleni, että juhlat alkavat jo kohta. Mieheni otti esikoisemme syliin ja sanoi hänelle, että isi ei jää sinun juhliin, koska äiti ei halua. En todella ollut sanonut mitään sellaista. Myöhemmin, paljo myöhemmin mieheni tuli takaisin nyyhkyttäen. Sydämeeni sattui, menin hänen luokseen ja yritin lohduttaa, hän työnsi minut pois, puhutaan, kun lapset ovat nukkumassa. Kun olin laittanut lapset nukkumaan istuin sohvalle. Seurakunnan tukipuhelimen numero näppäiltynä puhelimeeni. Soitanko vai enkö soita. Avasin sähköpostin, kirjoitanko äidille, kysyn, koska on parempi erota? Mietin sitä helpotuksen tunnetta, jonka tiesin saavani kun saisin elää yksin vapaana miehestäni lasten kanssa. Kuitenkin minua ahdisti lopullinen mieheni menetys ja hänen paha olonsa. Olinko se paha sittenkin minä? Olenko minä tässä se narsisti? Miksi en vain sanonut eilen, että rakastan häntä? En tiedä rakastanko, mutta..olisi pitänyt valita sanani paremmin. En soittanut, en kirjoittanut sähköpostia. Menin mieheni luo. Kysyin, miltä hänestä tuntuu. Keskustelimme. Keskustelimme tavalla, jolla en muista kertaakaan aiemmi keskustelleeni hänen kanssaan. Hän sanoi, ettei ole minun syytänihänen paha olonsa. Onkohan hän sittenkään narsisti.Nyt en enää todella tiedä. Olenko vain itse ollut itsekäs. Keskustelussamme suhteemme pahimmaksi kompastuskiveksemme tuli sukupuoluolielämämme, johon mieheni ei ole tyytyväinen. Mieheni on nyt niin hyvä. Niin hellä. Niin rakastava...

Käyttäytyisikö oikea narsisti tuolla tavalla eron uhatessa? En tiedä. Heräsin myös pohtien rakastanko miestäni todella vai pelkäänkö vain jääväni yksin?

Kyllä muuten käyttäytyy. Osasi narsku minunkin kanssani esittää katuvaista kunnes kyllästyi pyytelemään anteeksi ja karjaisi jotain että "Mene sitten, enpähän menetä paljoakaan". Joten ei oikeasti kannata langeta tuohon. Katso mieluummin kauanko se jaksaa olla hyvä; jos yli vuoden, sitten voit alkaa miettiä onko se oikeasti narsisti vai ei.