KESKUSTELUFOORUMI

Kirjoitan vaikka tänne päiväkirjaa itselleni, kenties joku lukee ja tunnistaa samanlaisia prosesseja...

Eli tilanne on se että tänä keväänä on vihdoin raja tullut vastaan. Olen lopullisesti tajunnut ja hyväksynyt että äidillä on vähintään narsistisia piirteitä, minkä asteisia, en osaa arvioida, mutta kaikki piirteet on olemassa. Oletan että hänkin on uhri mutta koska ei koskaan kerro lapsuudestaan muuta kuin "edustavia" asioita, en tiedä vaan päättelen.

Tiedän ainoastaan sen että minulla oli ja on aina ollut paha olla perheessämme. Reilu 10 vuotta sitten alkoi välimme rakoilla ja tulehtua lopullisesti kun sairastuin masennukseen.

Olen monien mutkien kautta toipumisen tiellä ja narsisimi ilmiönä on noussut tapetille: olen narsistin lapsi ja ikävä kyllä menin ja tein lapsen narsistin kanssa. Erosta on aikaa jo parikymmentä vuotta mutta pian tuli selväksi että elän "kahden narsistin välissä", omat tarpeet ja tunteet ajoittain ihan hukassa, ajoittain taas ei. Eron aikoihin kävin terapiassa joka oli siihen aikaan pelastusrengas ja teki todella hyvää.

Kun aloin toipumaan masennuksesta, aloin myös tajuta mikä siihen aikoinaan johti. Syitä oli useita mutta yksi pahoinvoinnin syy on selvästi ollut se etten ole aikoinaan oppinut tunnistamaan ja ilmaisemaan omia tunteita ja tarpeita. Se on fakta.

Pääsin vuosi sitten vihdoin ja viimein omalle psyk polille asiakkaaksi, tavoitteena haluni päästä edes osittain työkykyiseksi takaisin. Narsismi nousi esille lopullisesti alkukeväästä yhden tapahtumakuvion johdosta (ylläri pylläri taloussotkut narsistin kanssa). Kävin keskustelutilaisuudessa kymppikirjastossa (Narsistien uhrien tuki ry) joka oli loistava. Jäin myös jonoon vertaistukiryhmiin ja elokuussa alkuhaastattelu, yes yes yes.



Nyt on tilanne se että toisen siskon lapsella on juhlat tulossa. Emme ole olleet tekemisissä vuosikausiin kuin satunnaisesti "asiallisesti" tai vähemmän asiallisesti. Kaikki oli hyvin niin kauan kuin minua sai tarvita, sitten kun minä en jaksanut ja olisin tarvinnut keskusteluapua ym niin yks kaks roolit eivät löytäneet uomiinsa. Eristäydyin perheestä lähes täysin pikku hiljaa.

Minä poden syyllisyyttä siitä etten halua mennä. Ei ole kuitenkaan minun syyni (näin koen) että välimme perheessä ovat mitä ovat. Yhtä teatteria. Juhlat ovat myös usean sadan kilometrin päässä ja minulla ei ole varaa sinne lähteä. Tiedän että narsisti maksaisi matkani mutta kun alkukeväästä vedin rajat, ymmärsin lopullisesti myös että minkä tahansa asteinen taloudellinen riippuvuus narsistista tuntuu toodella pahalta ja on aiheuttanut valtavia ongelmia läpi elon. EN vain voi lähteä hänen maksamanaan minnekään enää. Piste.

Olen miettinyt pääni puhki miten turvaisin oman hyvinvointini, oman selustan, miten pystyn olemaan menemättä sukujuhlaan jossa en voi olla oma itseni, voimatta todella huonosti.

Tähän sukujuhlaan tuntuu kiteytyvän liikaa asioita joita on vaikea "kantaa". Katkeruutta siitä että omien lasten rippijuhlat jouduin järjestämään yksin, tietämättä että narsisti tulisi hoitelemaan asiat niin ettei sukua tule paikalle jne. No omat kaverini ja naapurini ja toinen kummiperhe tuli koska itse olin heidät kutsunut. Narsistiäiti ja exä piti huolen että he eivät kutsu ketään. Exä oli aikoinaan pitkään katkera erosta ja erittäin hyvää pataa narsistiäitini kanssa... ilmankos.

Noh. Koska olen päättänyt että tätä taistelua minä en häviä, minä en enää hylkää itseäni ja mene mukaan mihinkään syyllistämisiin ja teattereihin vaan minulla on oikeus omiin tunteisiin ja rajoihin ja tarpeisiin niin sisälläni jyllää myrsky.

Huh huh. Välillä tuntuu kuin menettäisi järkensä näiden kuvioiden kanssa. Omat rajat, tunteet ja tarpeet on vaikea pitää mielessä, sydämessä ja jalat maassa. Ja olla uskollinen itselleen.

Se on kuitenkin ainoa keino pysyä järjissään, muusta tulee todella paha olo.
Koska vielä ei ole sellainen vaihe jossa pystyisin "livenä" reagoimaan nopeasti ja olemaan ottamatta piikittelyjä ja manipulointeja vastaan (joita on vaikea hahmottaa) niin tuntuu turvallisimmalta olla menemättä. Ihanteellisinta olisi kyetä mennä mutta kun en näe sitä tilannetta nyt.

Miten voikin olla niin jylläävä ristiriitainen myrsky.

Pakko vuodattaa lisää.

Siskoni on sairaalloisesti ja loputtomasti syllistänyt minua sairastumisesta masennukseen ja varsinkin siitä seuranneesta köyhyydestä. Hän on itse taloudellisesti menestynyt tai noh, riippuvainen myös miehensä tuloista. Narsisti äitini on kusettanut minulta rahaa ties kuinka monta kertaa, lopullisesti hänen takiaan menetin säästöni aikoinaan ja hän sai minut koukuttumaan hänen taloudellisesta avusta. Meni kauan aikaa ennen kuin tajusin tämän.

Narsistiäitini on jatkanut minun lapsieni koukuttamista ja luvannut maat ja mannut hänelle nuorempana. Aikuistumisen kynnyksellä lapseni on tajunnut että kaikki on ollut silkkaa valhetta, ei äitini mitään asuntoja heille osta saati maksa opintolainoja. Jossain välissä kun narsisti tarjoutui "ostamaan asunnon", asia kääntyikin niin että sitä varten olisi pitänyt ottaa lainan vakuudeksi kuolinpesä. Noh, "kultalapsi" ilmoitti että hän ei allekirjoita. Kun kysyin syytä, hän sanoi että "ne on hänenkin rahojaan". Se siitä. Jälkeenpäin ajatellen -luojan kiitos- lapseni ei joutunut siihen koukkuun että olisi asunut narsistin omistamassa asunnossa. HUH HUH. Sitä syyllisyyden määrää minkä hän olisi saanut tuntea nahoissaan.

Ok. Pointti alkoi aueta kun tajusin että -taas- narsisti on manipuloinut siskot toisiaan vastaan ja "hänhän vain tarkoitti hyvää muttei voi sille mitään ettei lainaa herukaan". Näinhän on tapahtunut lukemattomat kerrat aiemminkin: jo parikymmentä vuotta sitten tajusin (silloin vielä oltiin siskojen kanssa puheväleissä) että eihän meidän siskojen välillä ole ollut juurikaan suoria riitoja vaan niihin liittyi aina äiti jotenkin. Äiti oli aina yhden kanssa hyvää pataa ja puhui paskaa muista silloin. Kun välit meni huonoksi yhden kanssa, hän jatkoi seuraavaan, jne. Kukaan ei koskaan tiennyt kenen kanssa hän tällä kertaa säätää kuvioitaan. Se teki tietenkin olon oudon epävarmaksi, varpaillaan olevaksi, "vainoharhaiseksikin" kun ei koskaan tiennyt mistä tuulee tällä kertaa. Selvää oli vain se että on epämääräinen pahanolon tunne jatkuvasti narsistin seurassa. Ja selväksi tuli pitkän kaavan kautta se että narsisti ei -koskaan- tarjoa "ilmaisia lounaita" vaan niihin sisältyy aina joku motiivi joka selviää jälkeenpäin. Sairasta. Niin sairasta!!!!

Tällaisten asioiden kanssa pyöriskely ja niiden aukominen itselle, huh huh mikä psyykkinen taistelu "hengissä selviämisestä". ONNEKSI on ihmisiä joiden tietää käyneen läpi samaa helvettiä, joiden tietää selvinneen ja jotka kertovat selviämistarinoitaan.

No yhden tunnen, hyvän ystävän lapsuusajoilta jolla samankaltainen kuvio oman äitinsä kanssa. Mutta hän keplottelee sen kanssa jotenkin... vielä. Tietää mitä käyn läpi mutta tuntuu että hän ei ole valmis pitämään omia puoliaan, vielä... tuntuu surulliselta hänen puolestaan, elämäntilanteensa sellainen että panokset näköjään vielä aivan liian suuret irtiottoon. Kukin ajallaan ja tavallaan <3

Vttu että hajoaa pää tästä saatanan perheestä. Saatananmoista säätämistä soutamista ja huopaamista ja kaikkien mahdollisten ihmisten vetämistä showhun johon eivät halua kuulua. Kenenkään rajoja ei kunnioiteta kunhan saadan teatteriesitys päälle missä tahansa milloin tahansa silloin kun itse haluavat. Hyi helvetti.

Ja vttu että irtiotto ja rajojenveto tuntuu pahalta ja välttämättömältä samaan aikaan. Tiedän ja tunnistan jo nyt että ei tästä voi kokonaan toipua ikinä mutta varmasti voinee oppia elämään asian kanssa.

Surulliseltahan se tuntuu kun kupla on puhjennut ja tajuaa ja näkee että ollut paskaa huonoa teatteria koko pers..eiku perhesuhteet. Ihan hirveätä.

Samalla silti. Jokin minussa "näkee" että uhrihan se narsisti itsekin on. Paistaa kilometrin päähän ettei tuolla ihmisellä ole voinut olla turvallista ja tervettä lapsuutta.

Mutta se ei ole minun syyni.

Pahin tunnemyrsky on laantunut. Toistaiseksi.

Olen keskittynyt sellaisten asioiden tekemiseen joista pidän, jotka tuottavat mielihyvää, ollut sellaisten ihmisten seurassa jotka tuntuvat hyväksyvän minut sellaisena kuin olen.

Huom, tuntuvat hyväksyvän. Olen myös huomannut että olen kasvanut narsistisessa perheessä aikuiseksi joka odottaa alitajuisesti muiden hyväksyntää, vähän tiedostamatta.

Ei se mitään. Niin kauan kun tuntuu siltä että minun yli ei kävellä ja kunnioitetaan edes niitä rajoja joita tunnistan ja ilmaisen, kaikki on hyvin.

On myös tuntunut hyvältä että on livenä olemassa ainakin kaksi ihmistä jotka uskovat ja tietävät mistä puhun, tuntevat narsistiäitini (toinen tuntee vuosikymmenien ajalta).

Se mikä ei tunnu hyvältä on se etten kykene "suojelemaan" lapsiani. He tietää mitä käyn läpi ja ovat varmasti todella hämillään, toisaalta huomanneet itsekin huomannut että en puhu palturia. Monia esimerkkejä. Yksi esimerkiksi kommentoi yhtä äitini lähettämään sähköpostiviestiä (jossa äiti syyllisti minua suurin piirtein kaikesta jonka taas tytär tietää ettei ne ole totta) sanomalla että tuohan on aivan hirveää, ihan sairasta.

Narsisti (sanon häntä tällä palstalla narsistiksi koska yritän totutella ajatukseen että en kertakaikkiaan voi sille mitään että minulla ei ollut eikä ole äitiä sanan varsinaisessa merkityksessä vaan äitini on vakavasti persoonallisuushäiriöinen eikä se ole minun syyni) on huomannut muutaman kuukauden aikana että olen alkanut asettaa hänelle rajoja ja pidän niistä myös kiinni. Kuulin mutkan kautta että hän on puhunut minusta "jotain on tapahtunut"-tyyppisesti. No se on totta. Jotain on tapahtunut. Olen hyväksynyt että paras tapa huolehtia omasta mielenterveydestäni on pitää etäisyyttä niin paljon kuin mahdollista ja silloin kun ei ole, pysyä asialinjalla ja olla puhumatta -mitään- henkilökohtaista omasta elämästä.

Nyt on vaan niin että narsisti on alkanut luikerrella lapsien kimppuun.
Ja minä olen peloissani. Ehkä syyttä. Tuntuu pahalta etten voi "vahtia"/"suojella" heitä vaan minun on vain luotettava että pärjäävät kyllä.
Toivon, suorastaan rukoilen, että ovat saanut ja tulevat saamaan omaan elämäänsä työkaluja, tunnistaa omia rajojaan, välineitä itsensä kuuntelemiseen ja elääkseen uskollisena itselleen. Eikä niin kuin minä tein aikoinaan, ulkoaohjautuvasti.

Tuntuu välillä siltä että tämä on täysin uskomaton, käsittämättömän laajalle vaikuttanut ilmiö, koko äidin puolen suvussa. Yhtä teatteria koko suku. Pakonomaiset välit joilla voi esittää ulospäin miten erinomaisia he ovat. Kuitenkin jokainen yhdessä ja erikseen käyttää valtavasti energiaa siihen ettei niistä asioista puhuta julkisesti jotka ei sovi kuvaan joka halutaan ulospäin antaa.

Monta kertaa on käynyt mielessä että pitää alkaa kasata pikku hiljaa faktoja joita on tapahtunut, varsinkin sellaisia faktoja jotka on todistettavissa. Mutta ne saa voimaan pahoin. Ne tuntuu niin pahalta, välillä. Ja välillä taas ei, vaan suorastaan helpottavalta että niitä faktoja on.

Joskus tuntuu siltä että kuinkahan moni perhetuttu on nähnyt asioiden todellisen laidan ja miettinyt mitenhän me lapset oikein voidaan, mitenhän me jaksetaan, kenties olleet jopa huolissaan. Sillä faktahan on se että jos tänä päivänä olisin lapsi, meidät olisi otettu huostaan. Niin karmeissa tilanteissa ja heitteille jätettyinä ajoittain elimme.

Jaksaisipa joskus kirjoittaa -kaiken-, kirjoittaa kirjan. Monen monta kertaa se on ollut mielessä mutta pohdinta on päätynyt aina kysymyksiin joihin en osaa vastata: kirjoittaakko keksityllä nimellä vai omalla nimellä, muuttaakko ihmisten nimiä, sillä kirjaan tulisi väistämättä "vain minun tarinani" joka saattaisi pahimmillaan johtaa sisarusten/heidän lapsien elämään tavoilla joita en heille soisi.

Tämä kai se on karmeinta. Sorrun tällaisilla ajatuksilla aina pohtimaan sitä että silloinhan toimin kuten narsisti, yritän esittää jotain ulospäin "kuin kaikki olisi hyvin", sillä erotuksella kuitenkin että minä miten mikä vaikutus minun teoillani on muihin ihmisiin, toisin kuin narsisti. Hän ei tee virheitä eikä mieti moista.

Lisää narsismin vaikutusten näkemistä... (((

Tämä on niin sairasta, niin sairasta. Surullisinta ja jollain lailla turvattomintakin on se että olen todennut ettei tätä ilmiötä voi ymmärtää ellei ole sitä itse kokenut. En voi yrittää saada sellaisia ihmisiä uskomaan mistä puhun jotka eivät ole samaa kokeneet. He ymmärtävät johonkin pisteeseen asti, sitten loppuu ymmärrys. Enkä ihmettele. Niinhän minulle kävi itsellenikin itseni kanssa. Tätä ei vain voi ymmärtää.

Enää en edes yritä ymmärtää. Yritän vain todeta faktoja. Toivoisin edelleen voivani alkaa kasata faktoja ylös mutta en ole saanut sitä vielä tehtyä. Tarvitsen siihen enemmän tukea ja toivon saavani sitä syksyllä kun taas alkaa vertaisryhmä. Huoh. Siihen asti on pysyttävä asiallisena ja rauhallisena ja pidettävä asiat yksinkertaisina.

Lapseni huolettaa todella paljon. Meiltä on kadonnut turvaverkosto. En tiedä enää miten auttaisin heitä muuta kuin pysymällä itse totuudessa.

Lapsuuden ystävälleni oli helppo puhua, hän tiesi ja tietää mistä puhun mutta on itse sopeutunut elämään narsistiäitinsä alistamana/vaikutuksen keskellä, ainakin toistaiseksi. Ja kuinka ollakaan, on masentunut

Eilen tapasin vuosien vuosien tauon jälkeen siskon perheen jotka matkusti tänne juhliensa takia.

Tuntui että olen valmis kohtaamaan heidät kaikesta huolimatta ja erityisesti siksi halusin lähteä että en halunnut -kenenkään- "ostavan" lapsiani. Siltä se minusta on aina tuntunut, kun he tarjoavat "kaiken" ja muut menevät sitten lopulta "maksajan pillin mukaan", niin kuin narsisti haluaa. Jotenkin narsisti kokee omistavansa he joille on jotain "tarjonnut/maksanut", siltä minusta on tuntunut.

Noh. Aluksi narsisti kilahti siitä että minä maksoinkin pääsylipun lapsilleni ja itselleni. Seuraavaksi joku kyselee haluammeko syödä tai muuta. En ollut varma miksi hän tarjosi, saattoi olla että tapansa mukaan kohteliaisuudesta, toisin kuin narsisti. Silti. Kieltäydyin kohteliaasti ja kuulostelin narsistimutsin jännittynyttä tunnelmaa, yllättäen itse ihan rentona. He olivat yllättyneitä että ylipäänsä olinkin lähtenyt lapsieni mukana ja siitä että en luikkinut pitkin seiniä häpeillen kuten he olisivat "toivoneet".

Illan aikana vietin aikaa lasten kanssa kierrellen ja jutellen kaikesta mahdollisesta, oli aivan ihanaa. Sitten koko porukka tapasi ravintolassa jonkun matkan päässä saman pöydän ääressä. Mietin mitähän tästä tulee, ja toisaalta ajattelin etten voi tietää ennen kuin katson Osa söi, tietenkin minullekin tarjottiin, kieltäydyin jälleen kohteliaasti. En ostanut itsekään annosta, kallista ja rahat vähissä plus kotona ruokaa. Jokin minussa esti ottamasta vastaan "senttiäkään" , niin traumaattisia kokemuksia näihin tilanteisiin, "ostamiseen" on liittynyt.

Kuinka ollakaan, seurasi piiiitkiä antoisia keskusteluja muiden kuin narsistin kanssa kaikesta mahdollisesta. Narsistiäiti istui vastapäätä ja olin revetä ääneen nauruun kun hän lopulta suuri eleisesti poistui ravintolasta. Tiedän tasan tarkkaan miksi. Kukaan ei huomioinut häntä, hän koki olevansa ilmaa eikä hän saanut "otetta" mistään. Hän ei kuitenkaan osallistunut mitenkään mihin keskusteluun vaikka mahdollisuus oli. Sisarukset oli jotenkin hiljaisen oloisia lasten kanssa ja kuuntelivat meidän keskusteluja. Huvittavinta oli että puhuttiin yhden siskon miehen kanssa juuri hetkeä ennen narsistin lähtöä jenkkien pressan vaaleista ja narsistisista poliitikoista... Kenties nappasi narsisti sanan keskustelusta ja sai tarpeekseen ja poistui "koska bussilippu menee vanhaksi"

Piiitkät todella antoisat keskustelut jatkui ravintolan ulkopuolella yhden sukulaisen kanssa joka myös varmisteli voitaisiinko tavata tänä aikana kun he ovat käymässä täällä. Jossain vaiheessa keskustelua hän sivusi "perhedynamiikkaa" merkitsevästi, minä kuulostelen hänessä (edelleen) minkä verran voin asioista sanoa suoraan vai voinko ollenkaan.

Sisko alkoi selvästi tuntea itsensä jossain vaiheessa epävarmaksi koska heitti yhtäkkiä minulle (sen nanosekunnin ajan kun olin "omillani) "kyllä mä hei sittenkin maksan teille sen vuokra-auton"... jonka siis oli aiemmin luvannut ja perunnut kun en antanut periksi siinä tosiasiassa että emme matkusta narsistiäidin kanssa ym samaa matkaa, piste. Nyt sitten yks kaks auto oli taas tarjolla. Myönnetään, tunsin vahingoniloa sanoessani että olemme laittaneet roposemme kasaan ja vuokranneet auton jo itse. (todellisuudessa syödään hernekeittoa kuukausi siitä hyvästä) . Noh, sen jälkeen sisko "no mä maksan sen teille sitten" johon vastasin "kiitos mutta se on maksettu jo".
Ja siinä päätöksessä pysyn. Piste. Ylpeänä ja turvassa.

Olen niin ylpeä itsestäni. Saman päivän aikana ihan romuna, sitten kokosin itseni ja päätin kohdata koko poppoon. Ja ilta oli tooodella antoista, lasten ja siskon miehen takia. Oli ihmisiä joiden seurassa ei tarvinnut pelätä, joiden seurassa sai kohdella ihmisiä ihmisinä ja tulla itse kohdelluksi ihmisenä. Aivan uskomatonta huomata mikä ero, aiempaan... Huomasin myös että siskot (narsistiäidin lisäksi) olivat aivan äimän käkenä kun eivät saaneet mistään mitään otetta minuun. Olin kuin liukas saippua :p Pahinta heille silti taisi olla että viihdyin, olin omillani, jalat maassa, turvassa. Jokin minussa myös suunnisti aina niin että en joudu kummankaan siskon kanssa missään tilanteessa olemaan kaksin, vaan aina on joku ulkopuolinen vieressä. Kumma huomio joka tuntui erittäin hyvältä, vaistonvaraiselta ratkaisulta.

On järkyttävää havahtua siihen millaisessa helvetissä sitä on elänyt. Miten erityksiin olimme lapseni kanssa joutuneet vuosien aikana. Sekä oman lapsuuden perheen että lapsen isän takia. Eristyksissä, turvattomana, "omistettuina". Sairasta... niin sairasta.

Luojan kiitos raja tuli vihdoin vastaan ja JOSSAIN törmäsin jälleen kerran narsismiin ja kaikki valkeni nanosekunnissa. Eikä paluuta valheisiin enää ole. Tuntosarvet pystyssä.

<3

Hieno ja rehellinen kirjoitus! Tsemppiä tervehtymisen tiellä.