KESKUSTELUFOORUMI

Miten te muut olette kokeneet manipuloinnin? Se on ehkä se pelottavin asia tässä äidin narsismissa. Kun se ryökäle osaa olla niin ovela. On puhuttu tääläkin paljon siitä miten lapset kyllä tajuaa miten mummat manipuloi yms...

Mä luulen, että mun äiti osais ostaa mun lapset. Se lahjois ne puolelleen. Ihan vaan mun kiusaksi.

Millasia kierouksia teidän kohdalle on sattunut?

Musta tuntuu että kuvittelenko vaan että se on kiero vai onko se todellakin niin ovelan kiero. Oma pää tässä sekoaa. Toisaalta oon kuullut lapsesta saakka kun äiti puhui muista ihmisistä ja jo pian puhelimessa nuoleskeli imelästi haukkumaansa henkilöä. Etenkin työhön ja työkavereihin liittyvissä puheluissa. Lisäks ihmettelen kun sen "paras" kaveri laitto siihen yhtäkkiä välit poikki. Äiti heti haukku sen masentuneeksi ja ties miksi luuseriksi. Satuin tapaamaan sen toisessa yhteydessä ja se oli vähä kuin haamun nähny ku näki mut ja meni äkkiä "piiloon". Mietin oisko sekin huomannut jotain epänormaalia. (Sen kaverin isä ja äiti kuoli vähä ennen näitä välien katkaisuja).

Ehkä sekin huomasin empatian puutteen. Mutta palatakseni siihen manipulointiin. Mitä keinoja on käyttäneet? Meillä se on tuo raha ja materia ja etenkin puhdas raha.

Äiti avasi tilit molemmille lapsilleni heti syntymän jälkeen. Sinne keräävät lahjarahat. Myös siskoni "säästää" sinne. Epäilen, ettei lapset tuu koskaan niitä saamaan ellei tee jotain hänen haluamaansa asiaa. Pitäiskö käydä jo heti sulkemassa ne. Mulla ei oo pääsyä tileille, mutta oikeus poistaa lapseni sieltä.

Tämmöstä....

Anteeksi, Lumous, mutta en oikein ymmärtänyt mitä tarkoitat äitisi manipuloinnilla? Onko äitisi ollut paha lapsillesi jollain tavalla henkisesti tai fyysisesti? Minkä ikäisiä lapsesi ovat?

Itsellä on ollut äiti, jolla oli jonkinasteinen luonnehäiriö ja oli muutenkin riippuvainen persoona. Meillä oli riittämiin keskinäisiä vaikeuksia, mutta lastani kohtaan äitini yritti antaa kykyjensä mukaan parhaimmat palat itsestään ja minulla Luojan kiitos oli älliä olla sekaantumatta heidän väleihinsä ja estää äitiäni antamasta vähistä varoistaan lapselleni lahjoja ja rahaa. Tämä on asia, josta olen tänä päivänä lähes 60-vuotiaana kiitollinen, koska jos olisin sellaista tehnyt niin syyllisyys olisi itselleni ihan liian raskasta kantaa.

Sanot viestissäsi, että äitisi ostaisi lapsesi vaikka ihan sinun kiusaksesi. Mitä tuolla tarkoitat? Miksi äitisi haluaa sinua kiusata?

Kerrot myös, että äitisi on tallettanut rahaa lapsillesi. Mitä pahaa siinä on ja miksi pelkäät, että saadakseen rahansa lastesi pitää tehdä jotain? En ihan ymmärrä miksi koet äitisi taholta rahan ja materian jonkinlaisena kieroiluna? Jospa kaikki onkin äitisi taholta ihan vilpitöntä halua säästää lastesi tulevaisuuteen,oletko ajatellut tätä vaihtoehtoa ollenkaan? Toki voit käydä pankissa sulkemassa tilit, mutta voit jonakin päivänä joutua tekemään tiliä näille lapsillesi menettelystäsi. Muista, että lapsesi ovat sinusta erillisiä olentoja, eivät sinun jatkeitasi.

Kerrot esimerkkejä äitisi ystävyyssuhteista, tunnut olevan niistäkin aika hyvin perille. Sinuna antaisin äidin hoitaa omat asiansa ja ystävänsä kuten parhaakseen näkee ja keskittyisin omaan sekä lasteni hyvinvointiin. Olette niin sinä kuin äitisi aikuisia ihmisiä joten teillä on molemmilla oma elämänne ja oikeus tehdä omat valinnatkin ja aina ne asiat eivät välttämättä olekaan ihan sitä miltä ne omissa silmissä ja mielessä näyttää olevan. Jos alkaa loputtomiin vatvomaan toisten asioita ja asioiden syvempiä merkityksiä vain ja ainoastaan omasta näkökulmastaan niin pää siinä tosiaan sekoaa.

Tunnuit olevan neuvoa vailla ja oma neuvoni sinulle on tämä: jos äitisi ei ole henkisesti ja/tai fyysisesti väkivaltainen sinua ja lapsiasi kohtaan niin istukaa alas kaikessa rauhassa ja keskustelkaa kaikesta mieltä painavasta niin, että kumpikin antaa toiselle suunvuoron ja tulee itse kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja sinä nuorena äitinä muista, että olet elänyt lapsuutesi ja nuoruutesi ihan eri maailmassa kuin oma äitisi.

Lumous:

On käytetty manipuloinnin välineenä rahaa. Raha ei narsistilta tule koskaan ilmaiseksi vaan ennemmin tai myöhemmin selviää motiivi. Yleensä se on se että narsisti haluaa julkista (nimenomaan julkista) kiitosta ja ylistystä joka sekin johtaa lopulta syyllistämiseen: joko kiitosta ei tule tarpeeksi (sen kuulet mutkan kautta tai suoraan) tai kiitostakin seuraa syyllistäminen "on se kumma kun et saa raha-asioitasi itse hoidettua vaan aina joudun auttamaan", vaikka apua ei alunperinkään olisi pyydetty saati tarvittu.

Narsistin "avusta" tulee paha olo. Siinä on iso ero todelliseen apuun josta tulee hyvä olo. Todellinen apu on apua joka kunnioittaa rajoja.

Samat metodit, manipulointi rahan avulla, on olleet käytössä lapseenkin ja samat metkut: tavoite on tehdä selväksi että olet riippuvainen minun avustani etkä pärjää etkä tule koskaan pärjäämään ilman apuani. Lapseni (jo aikuinen) tajutessaan tämän ilmoitti suoraan narsistille että ole hyvä ja lakkaa laittamasta rahaa tililleni, en tarvitse sitä, en ole pyytänyt sitä enkä halua sitä. Narsisti oli vuosikausien ajan laittanut rahaa pyytämättä ja samalla kääntänyt kaikki mahdolliset lapsen läheiset häntä vastaan, kertomalla että lapsi olisi itse jatkuvasti käyttänyt hyväkseen narsistia taloudellisesti ja on kiittämätön vaikka narsisti "haluaa vain auttaa".

Parasta mitä voit, on tehdä itsestäsi taloudellisesti riippumaton narsistista. Ja vaikeinta, jos tilanne on edennyt niin pitkälle. Tee se silti jos sinusta siltä tuntuu ja se lisää tunnetta että et ole riippuvainen hänestä.

Olen itse ollut tilanteessa jossa lopulta menettänyt kaikki säästöni, myös lapsen, narsistin "hyvää tarkoittavien tekojen" ansioista jotka johti mihinkäs muuhun kuin taloudelliseen riippuvuuteen hänestä. Näin oli käydä lapsellenikin, läheltä liippasi, mutta luojan kiitos havahtuminen tuli eikä niin käynyt. Kumpikaan meistä ei ota eläissään enää vastaan senttiäkään narsistilta.

Luota omiin tunteisiisi ja kokemuksiisi. Kunnioita omia rajojasi. Narsisti ei sitä tee eikä tule sitä koskaan tekemään. Se ei ole sinun syysi.

Kiitos Rajallinen....

Hetken mä jo säikähdin itteeni Helena 55 kirjoituksista. Rajallinen tässä hyvin muodosti sanoiksi sen mitä tarkoitinkin. Näin mulle on juuri käynyt. Mua kyllä huolettaa lasteni tulevaisuus taloudellisesti. En itse pysty paljoakaan tarjoamaan. Ainoastaan tukeni, turvani ja rakkauteni. Toivon, että taloudellinen tilanne helpottaisi niin voisin muuttaa asiat.

Todellakin pelkään juuri sitä, että lapseni jäävät jotenkin kiitollisuuden velkaan. Sitä on niin vaikea selittää. Tässä olen aina ollut niin huono. Tajuan miten se tapahtuu, mutten osaa selittää. Onneksi Rajallinen osasi. Itsekkään en milloinkaan rahaa pyytänyt ennen lapsia. Äitini kuitenkin monesti tonki postini ja hyvää hyvyyttään pelasti minut maksamalla laskuni. Opinko mitään. En. Jäin vaan palveluksia velkaa. Olin orja. Nyt kun välimme ovat poikki hän yhä muistuttaa "kuinka paljon minä olen sinua kuule auttanut?" "Missä sinäkin olisit ilman minua?" "Minä olen sinua auttanut ja sinut vetänyt suosta"

En tuota apua pyytänyt, en sitä halunnut. Olen toki kiitollinen, että olen selvinnyt monesta isommasta alamäestä sen ansiosta, mutta ehkä niitä alamäkiä on tullut niin monta kun en ole oppinut käyttämään sitä rahaa.

Lasten ja eron jälkeen tuli aika kun oli aika tiukkaa ja jouduin pyytämään äidiltäni rahaa säilyttääkseni luottotietoni. Sen jälkeen hän kuvitteli omistavansa elämäni. Saavansa päättää kaikista minun ja lasteni asioista. Kuvitteli voivansa talsia meille milloin huvittaa ja saavansa loukata miten paljon vaan. Minua. Ei koskaan lapsia. Lapset on alle kouluikäisiä. Erostakin jo 2,5v.

Hyvinhän minunkin varhaislapsuuteni meni. Kunnes aloin itsenäistyä. En ollutkaan tai minun ei olisi enää pitänyt olla riippuvainen äidistä ja isästä. Äiti kyllä tottavie piti huolen etten vain itsenäisty liikaa.

Mua niin surettaa tämä loppu tarinani. Miksei mulla vaan voinut olla normaalia perhettä. Miksei normaalia suhdetta äidin ja sisarusten kanssa. Isä on ehkä ainut, jonka kanssa on sujunut seesteisemmin, mutta on meilläkin vastoinkäymisemme ollut. Välissämme oli äitini.

Kykenen kyllä ajattelemaan asioita monelta kantilta. Tähän asti olenkin ajatellut asioita pääasiassa äitini kantilta. Nyt lapset alkaa olla sen ikäisiä, että mun on pakko ajatella asioita niiden kantilta. Mikä on niiden parhaaksi. Omasta kokemuksesta tiedän, ettei äitini tapa ole ainakaan oikea. Voi olla ettei omanikaan ole, mutten ainakaan tee samoja virheitä.

Kiitos vielä Rajallinen kun niin selvästi kirjoitit tuon, mitä minäkin tarkoitin. Näihin teksteihin on aina hyvä palata, kun oma muisti pätkii. Minulta kun tuppaa totuus välillä haihtua ja tarvitsen vahvuutta muistaakseni todellisuuden.

Olisi kyllä kiva kuulla niistä muistakin kokemuksista kuin tämä raha.

"En itse pysty paljoakaan tarjoamaan. Ainoastaan tukeni, turvani ja rakkauteni. "

Tukesi, turvasi ja rakkautesi. Ilman niitä, lapsellasi ei ole yhtään mitään. Sinä vähättelet niitä koska et ole itse saanut niitä eikä narsistiäitisi arvosta niitä asioita mitä sinulla on tarjota lapsellesi. Hän halveksii niitä koska hän on sairas.

Kuulostaa niiiin tutulta "huoli lapsen tulevaisuudesta taloudellisesti". Joka minutkin sai aikoinaan sortumaan jos mihinkin nöyristelyihin ja kärvistelyihin ja muuttumaan pikku hiljaa narsistin omaisuudeksi. Menettämään terveyteni, ihmisarvoni. Se ei ollut rahan arvoista.
Usko pois, huolesi ei ole sinun vaan olet alkanut uskomaan että "on syytä olla huolissaan, et pärjää etkä tule pärjäämään ilman narsistin apua... jne"
Niin minä itsekin huomasin ajattelevani. Sairasta mutta sellaista se narsistin omaisuutena eläminen oli
. Valheellisia ajatuksia ja uskomuksia joita se syöttää.

Tuosta "Olen toki kiitollinen, että olen selvinnyt monesta isommasta alamäestä sen ansiosta, mutta ehkä niitä alamäkiä on tullut niin monta kun en ole oppinut käyttämään sitä rahaa. "

Niiiiiin tuttu ajatus.

Kunnes aloin miettiä että hetkinen. Ihminen jolla on rahaa ja omaisuutta mutta joka ei ole narsisti, auttaisi sinua jaloilleen toisin. Eikä niin että tekee sinut entistä enemmän riippuvaiseksi hänestä.

Ajattele tarinaa nälkäisestä jolle onkija ei antanut kalaa. Vaan antoi hänelle puukon, opetti nälkäisen tekemään ongen, kalasti hänen kanssaan ja teki hänen kanssaan ruokaa.

Narsisti ei opeta tekemään onkea eikä kalastamaan. Narsisti antaa kalan. Ja toisen, ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikkien niiden loputtomien kalojen välillä pikku hiljaa muuttaa pääsi sisälle ja saa sinut tuntemaan itsesi surkimukseksi, arvottomaksi luuseriksi joka on jatkuvasti riippuvainen siitä seuraavasta armon palasta eli kalasta. Eräänä päivänä kuuntelet "miten hienosti naapurin lapsi osaa onkia ja katso miten hienoja palkintoja HÄN on saanut kalastuskilpailuista ja miten sinä voit olla noin huono ja saamaton kun et osaa edes valmistaa ruokaa kalasta jonka MINÄ olen sinulle antanut." Jne.

Niin se vain menee...

Sisko (jolla on rahaa kuin roskaa) tuli käymään Suomessa. Hän on samaistunut narsistiäitiimme, se on hänen selviytymiskeinonsa. Me taas olemme köyhiä kuin kirkon rotat. Sisko haluaa viedä lapsensa Linnanmäelle niin että minun lapsi lähtee mukaan. Sisko tarjoaa kaiken. Hän ei tule alentumaan syömään esimerkiksi hampurilaista ja hattaraa vaikka lapset saattaisivat haluta vaan haluaa ravintolaan jossa voi valittaa kovaan ääneen salaattikastikkeen liiallisesta öljypitoisuudesta niin sitkeästi että lopulta hänen miehensä joutuu selittämään ravintolapäällikölle ettei hän voi maksaa aterioita koska hänen vaimonsa ei pidä salaattikastikkeestanne. Vastaavia tilanteita on tapahtunut "tuhat" kertaa. Myös niin että lopulta kukaan ei saa ruokaa ja jää nälkäiseksi koska rouvalle ei kelpaa rasvainen kala. Koukku on Linnanmäki jonne lapset nyt yleensä haluaa lähteä, maksoi kuka maksoi. Nöyryytystä on se että ruokaa ei valitse lapset vaan tämä sisko ja jos jollekin ei kelpaa hänen tarjoama ruoka, jollakin on vikaa päässä ja hän on tahallaan hankala eikä osaa olla kiitollinen siitä mitä hyvää hyvyyttä hänelle ilmaiseksi tarjotaan. Narsisti ei itse ole hankala, hänellä on vaan "hyvä maku" jota muut ei ymmärrä.

Manipuloinnista... Voisi kirjoittaa kirjan. Manipuloiva narsisti ei ole väärässä eikä tee virheitä. Ei vaatteiden valinnassa, mielipiteissä elämästäsi, ulkonäöstäsi, ei myöskään asioissa joita hän on luvannut tehdä ja jättänyt tekemättä, syy on aina sinun, millä tahansa vesiselityksellä. Empatiakykyä ei ole. Wiki sanoo: "Manipuloinnin kohteeksi joutuneesta tuntuu siltä, että hän joutuu tekemään jotain vastoin tahtoaan tai omia etujaan toisen ihmisen hyväksi." Sen tunteen tunnistaa, itse olen tuntenut sen narsistin uhrina monia ketoja tyypillisesti vasta -jälkikäteen- tulleena epämääräisenä pahanolon tunteena. Olen tuntenut että "kaikki ei ole hyvin" mutta en ole osannut sanoa miksi. Olen tuntenut että en tiedä haluanko tehdä jotain vai en. Silloin tunne on totta ja sitä olisi pitänyt kuunnella. Narsistin kanssa rajat voi häilyä etkä enää välttämättä tiedä mitä sinä itse itseasiassa edes haluat. Narsisti haluaa, sinä olet omaisuutta ja teet niin kuin sinulta odotetaan. Siis pahimmassa tapauksessa näin. Kuten itselleni on käynyt.

Muita kokemuksia: esimerkiksi opiskelut, työelämä, puolison valinta, ystävyyssuhteet... Ovatko ne sinun valitsemia ja sinun päättämiäsi, sinun ylläpitämiä...mitä mieltä ystäväsi, tuttavasi, puolisosi jne ovat narsistiäidistäsi? Pitävät häntä hurmaavana ja ihanana avuliaana ihmisenä? Entä työpaikat, onko sinulla ollut tunne "mikään ei riitä", "palkka on väärä", olet "alisuoriutuja" vaikka pitäisit työstäsi? Tai ammatista, oliko se sinun vai jonkun muun valitsema/ohjailema? Miten meni valmistujaiset? Montako kertaa olet nöyryyttänyt itseäsi menemällä iloisesti kertomaan äidillesi jostain itsellesi tärkeästä asiasta, saadaksesi kuulla mitätöintiä ja vähättelyä jne ja kokea jälleen hylkäämistä.

Tästä tuli vähän pitkä viesti ja taisi loikata aiheesta toiseenkin, pitää palata huomenna uudestaan tuohon manipulointiin... se ON vaikea aihe...

Ah...opiskelu.

Mulla oli ongelma kun peruskoulu oli lopuillaan. En tienny yhtään mitä haluan. Hain monikn kouluihin, mutta mikään ei tuntunut oikealta. Lopulta päädyin sähköalalle, joka oli niin absurdi valinta ku olla ja voi. Halusin kai tehdä jotain mitä muut tytöt eivät ja olla erilainen, mutta kunnioitettavalla tavalla. Halusin että musta oltais ylpeitä. No puolivuotta se kesti kunnes luovutin. Sain kokeilla kuukauden vaatetuslinjaaa....ei...sitten elintarvikealaa. No sitä opiskelin 2v. Sen 2 vuoden aikana tapahtui asioita jotka vaikuttavat elämässäni edelleen. Nyt minut saattaa tunnistaa tästä, mutta hällä väliä. Olin asunut jo 2v perhetukikeskuksessa pois kotoa. Minut testattiin säännöllisesti huumetesteissä. En ollut koskaan edes nähnyt mitään huumeita, kunnes eräänä päivänä testi olikin positiivinen. Olin aivan järkyttynyt. Hätäännyin. Minut suljettiin täysin ulkomaailmasta, sain käydä vain koulussa. Testistä tuli toinen eli B näytteen tulos. Se kertoi, että poikaystäväni äidin antamassa yskänlääkkeessä oli jokin ainesosa joka sai testin näyttämään positiivista. Olin niin vihainen.

Pian täytin 18v. Autokoulu, poikaystävä. Kaikki tuntui olevan päällisin puolin jotenkin reilassa. Minua oli ohjattu itsenäiseen elämään perhetukikeskuksessa. Pelkäsin, en ollut vielä valmis jäämään yksin. Muutin kotiin takaisin. Sielä oli jo hieman ahdasta. Sitten poikaystäväni katosi. 2vkoa mietin ja huolin missä hän on. Ajelin ympäriinsä etsien ja toivoen että löytäisin.

Leikkasin raparperiä kesäpaikassamme mökillä. Äitini tuli luokseni ja käski laittaa puukon pois. Hän kertoi poikaystäväni kuolleen. Menin täysin paniikkiin. Oksensin ja lähdin vain kävelemään vailla määränpäätä. Isäni ajoi vierelleni ja vei minut lähellä asuvan ystäväni luokse.

Muutaman viikon makasin ja itkin aittahuoneessani. En edes tarkkaan tiedä kuinka kauan. En saanut mennä mihinkään. En saanut sympatiaa, en empatiaa, en mitään. Pian alkoi koulut ja menimme takaisin kotiin. En sietänyt olla kotona. Tuntui kuin kaikki rakkaus maanpäällä olisi kadonnut. Yritin tappaa itseni lääkkeillä. Tottakai äitini tuli minut pelastamaan (ensin laittoi isän asialle ja otti lopulta itse kunnian).

Muutin pian ovetpaukkuen omilleni. Olin NIIIIIN yksin. Ajauduin väärille raiteille. Aloin käyttää huumeita ja olin menettänyt toivoni elämään. Jätin koulun kesken.

Vuoden harhailin sekaisin milloin mistäkin. Sitten päätin lähteä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Käsityöt oli aina kiinnostaneet, joten opiskelin artesaaniksi. 4v se kesti. Vasta kolmannen vuoden lopulla jätin huumeet. Neljäs, viimeinen vuosi muutti suunnan. Joten valmistuin.

En vieläkään tiennyt mitä haluaisin tehdä. Koulu tuntui nyt turhalta. Eihän minulla olisi tuollaisella koulutuksella töitä. Kävin armeijassa. Olin 2 viikkoa. Äitini oli jo ennen menoani päättänyt, etten olisi sielä viikkoa kauempaa. Todellisuudessa lähdin pois siksi, että muut naiset siellä olivat 10 oppilaita ja urheilijoita. Heillä oli kunnianhimoa ja tukea. Minä en oikein kuulunut porukkaan. Olisin halunnut kyllä.

Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni. Aloin opiskella rakennusalaa. Siitä pidin. Olin kyllä isäni kanssa paljon rakentanut kaikenlaista. Olin hyvä siinä. Tapasin lasteni isän ja kaikki menikin hyvin. Opiskelin, kävin töissä ja valmistuin. Ostimme oman osakkeen. Saimme 2 ihanaa lasta.

Lapset: Exäni oli paljon reissuhommissa. Tarvitsin paljon tukea etenkin toisen lapsen jälkeen. Suhde meni jo aika huonosti muutenkin. Siskoni oli paljon meillä. Todennäköisimmin siksi, että asui äidin kanssa ja hän oli niin huolissaan kykenenkö hoitamaan lapseni. Se alkoi olla jo siskolleni taakaksi asti. Oli saanut siskoni uskomaan, etten ole hyvä äiti. En tiedä tarkalleen miten. Mutta siskoni uskoo näin vieläkin. Sisko kantoi vaatteita yms meille. Exä oli pihi ja minä köyhä. Eihän heidän lapsenlapsensa voisi kulkea ryysyissä. Kuitenkin meidän vanhat vaatteemme kelpaisivat oikein hyvin. Olivathan ne vasta 30v vanhoja. *Ne oli minun lapsiani varten
säästetty. *

Kävimme parisuhdeterapiassa. Yhtäkkoä tajusin, että sisälläni oli valtavasti käsittelemättömiä asioita. Yhtäkkiä tajusin, että äitini manipuloi elämäämme. Teimme aina niinkuin hän sanoi. Vietimme kaiken vapaa-ajan heidän luonaan. Yms yms. Meillä ei ollut omaa elämää, ei omaa tahtoa tms...

Ero oli sinänsä minulle helppo. En varsinaisesti rakastanut puolisoani. Pikakelaan nyt hieman tähän päivään.

Eron jälkeen perustin oman yrityksen, jota juuri lopettelen. Ei minusta ollut siihenkään. Ei minusta ole ollut oikein mihinkään näiden vuosien varrella.

Tästä syystä päätin koettaa ja katkaisin välit äitiini. Nyt 4kk välien katkaisusta ja elämämme alkaa olla jo aika tasaista. Olen tyytyväinen. Minulla on kuin onkin ihana kesätyö (joka valitettavasti loppuu pian). Lasten kanssa menee hyvin. He SYÖVÄT ja tottelevatkin. 3v minä taistelin ja takkusin syömisten kanssa. 3 niin per*****n pitkää ja hikistä vuotta. Ja nyt. Kuukausi välirikosta ja lapseni alkoivat syömään. He maistavat ja ovat oppineet syömään eri juttuja. Ei enää korppuja, keksejä, yms napostelua pitkin päivää. Olen niin iloinen ja meille jää paljon enemmän aikaa tehdä kaikkea yhdessä.

Kasvatustapani olivat tietysti äitini mielestä väärät.

Kaikista hauskinta oli, kun tyttö opetteli ajamaan pyörällä.

Se negatiivinen energia joka huokui. Katselin sitä aikani ja menin hänen luokseen. Otin lempeän äänensävyn ja neuvoin. Ja kas...sitten hän jo ajoikin pyörällä. Kannustin häntä kokoajan. Se oli minulle ylpeyden hetki. Merkki siitä ettei omat tapani ole väärät. Muistelen tätä siksi kun tänään otimme apupyörät pois. Pelottavaa, mutta kyllä sen vielä opimme

Poukkoilevaa tämä minunkin tekstini. Noloa ja hävettää. Hävettää menneisyys. Toisaalta, olen myös kiitollinen, että olen itse saanut nähdä maailman toisen puolen. Nyt osaan ja ymmärrän pitää lapseni pois tuolta tieltä. Toivonmukaan.

En tiedä miksi kerroin. Se vaan olen minä. Enkä tästä miksikään muutu. Onneksi se on jo menneisyyttä. Narsistin uhrina tiedätte, ettei se kaikki tässä ollut. Tämä peli koostuu tuhansista pienistä paloista. Juuri kun olet saanut yhden kuvion kohdalleen, tulee narsisti joka sekoittaa palasi. Lähdet taas alusta. Voit päästä seuraavalla kerralla pidemmälle, mutta aina se tulee ja hajottaa.

Siksi siirryin muualle kokoamaan omaa palapeliäni. Jännä nähdä mikä kuva siihen muodostuu Hyvää yötä.

--

Ei sanat riitä kuvailemaan sitä tuttuuden tunnetta mikä teidän juttuja lukiessa tulee.

Häpeä, "itsetuhoisuus", oman elämän torpedointi, alisuorittaminen, epävarmuus, kaikessa. Ja lopulta irrottautuminen joka käynnissä ja joka on osoittautunut jopa huvittavan vaikeaksi. Millainen äiti yrittää kaikin tavoin estää lasta itsenäistymästä? Millainen äiti saa lapsen uskomaan olevansa syyllinen ja häpeään sidottu? Sairas. Narsisti.

Tätä "valaistumisen" tunnetta ei voi sanoin kuvata. Alkukeväästä tuli lopullinen raja vastaan, jouduin myöntämään että tuo sairas narsisti haluaa tehdä minusta hullun. Oikeasti. Viimeinen tippa oli se kun tajusin että hänen seuraava kohteensa on lapseni jonka hän haluaa omistaa. Viime tipassa iskin liinat kiinni (lapsi oli muuttamassa mummilaan, nuori aikuinen lapsi, hätäjarru iski kiinni! ) Siitä alkoi toipuminen. Tajusin että on tasan kaksi vaihtoehtoa, joko en selviä hengissä tästä tai lopetan sairaassa valheessa elämisen. Olin päästämässä lastani helvettiin. Olin niiiiiiin sokea! Hukassa!

Kivuliaat kuukaudet etenee, välillä on ollut todella huojentunut ja vapautunut olo ja välillä iskee järkyttäviä ahdistuksia, paniikkiin heräämisiä jne mutta kun olen tajunnut mistä ne johtuu, selviän taas ja menen "tulta päin". Rajat on ja pysyy. Narsisti on tajunnut että "jotain on tapahtunut", kirjoitin keväällä sähköpostin jossa ilmoitin että tämä pelleily on loppu, olet sairas narsisti jonka valehtelut ja manipuloinnit on tuhonnut monta elämää. Nyt se on loppu. Ym. pitkä viesti.
Meni jonkin aikaa kun se vastasi "annan sinulle anteeksi rumat sanasi" ym paskaa. Sen jälkeen ei sanaakaan sähköpostista. Minä pysyn sanoissani mutta en toista itseäni. Nähköön käytännössä että tämä ihminen ei anna periksi, turha enää yrittää.

Muutama viikko sitten kiemurteli puhelimessa ja yritti vedota syyllisyydentuntooni, onnistumatta. Kysyi suoraan mistä oikein olen vihainen hänelle? Yritti saada minua koukkuun eri tavoin. En mennyt. Kysymykseen vastasin vain "Pitäisikö olla vihainen jostain?" Eihän se osaa vastata tuollaiseen kysymykseen muuta kuin kakistelua ja ympäripyöreitä. Johon taas en vastannut mitään, palasin kysymykseen "Oliko siis jokin asiakin?" ja kun kiemurtelu jatkui, lopetin puhelun.

Viikko sitten ilmoitin puhelimessa että "Onko sinusta normaalia että ehdotat aikuiselle lapselle sinkkuretkelle lähtöä äidin kanssa? Minusta ei. Tästä lähtien en aio vastata enää puheluihisi." Meni täysin sanattomaksi eikä ole sen jälkeen soitellut. Mutta. On siirtynyt aikuiseen lapseeni. Hän tietää kuvion kyllä mutta ei osaa eikä uskalla eikä ole selvästikään myöskään valmis asettamaan rajoja.

Se aika tulee kun se tulee ja silloin minä olen ottamassa koppia. Aion puhua avoimesti sille koko ajan kaikesta mutta -en rajaa- häntä pitämästä yhteyttä mummiinsa. Hän kyllä päättää itse missä rajansa kulkee, minä en voi sitä hänen puolestaan asettaa. Jos sen teen, sorrun samaan kuin narsisti.

Täytyy kertoa vielä sellainen juttu että juttelin yhden ihmisen kanssa joka "vertainen". Hän kertoi puhuneensa tuhansien vertaisten kanssa elämänsä aikana... ja sanoi että aina hän ajattelee tarinoita kuullessaan että kaikki puhuvat kuin täsmälleen samasta ihmisestä. Uskomatonta... Mutta se on juuri se "todiste" että ilmiö, sairaus, nimeltä narsismi on olemassa.

Meidän kokemukset on niin kertakaikkisen samanlaisia.

Teen hartiavoimin töitä nyt itseni kanssa. Teen ihan mitä tahansa sellaisia asioita joista vähänkään pidän. Olen palannut yhden vanhan harrastuksen pariin, kokeilen uusia. Sitoudun pitämään huolta itsestäni. Mietin kaikesta haluanko tätä todella. Olen lukenut kyllästymiseen asti häpeästä ja syyllisyydestä, narsismista, niin että oksettaa välillä lukeakin. Keskityn tarttumaan asioihin jotka tuo mielihyvää, kuulostelen haluanko olla minkälaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja minkälaisten en. On tunne kuin rakentaisin itseäni rippeistä kasaan mutta niin vahvalle pohjalle että minua ei enää hajoteta. Olen ollut niiiiin hukassa. Ja nyt tiedän miksi. Narsisti omisti minut. Vaan ei omista enää.

Voimia meille kaikille!!!

Olen siirtynyt lukemaan tänne missä keskustellaan narsisti vanhemmista koska myös omat silmäni ovat avautuneet vuoden tiiviin terapian tuloksena. Tässä itsekseni pohtiessa olen tajunnut että lapsuudenperheessäni on ollut paljon epätervettä narsismia.

Olen miettinyt paljon että mikä oli isän rooli, kuvittelin pitkään että äitini on sairas;hullu,pelkästään ikävä ihminen. Aivan kuten mummoni ja isäni minulle jatkuvasti syöttivät. Syynä oli se että äitini purki kaiken kiukun isään,avautui ja rähjäsi, rähkäsi koska isä ei nähnyt itsessään mitään vikaa. Oli mahdotonta elää saman katon alla/ei pystynyt hengittämään. Isä vetäytyi ja toisaalta syyllisti muita kaikesta. Jatkuvaa negatiivisuutta. Samalla itse koin suunnatonta häpeää itsestäni. Mitään en osannut/saanut tehdä kotona...en ainakaan tarpeeksi hyvin. Esim.kun kävin harrastuksessa johon olisin voinut mennä pyörällä itse,isä halusi kuskata. Mutta kokoajan sai kuulla miten paljon on kuskauksia yms. Tai jos olin jotain tekemässä niin seisoi selän takana arvostelemassa. En saanut pestä autoa kun olisin naarmuttanut;en leikata nurmikkoa...tms... Ja äiti osasi rahalla syyllistämisen..."sinnekin sukulaiselle tulit vaan käymään jotta olisit saanut rahaa..." kun esim. mummi halusi muistaa opiskelevaa nuorta. Nämä vain yksiä esimerkkejä. Tunnen niin tuon syyllisyyden taakan. Voi olla vaikea hahmottaa isän tai äidin toimintaa...voivat ruokkia toisiaan.

Halusin vain kirjoittaa tähän ketjuun siksi koska niin tunnistin itseäni. Minusta tuli kotona harmiton kiltti tyttö joka alkoi seurustelemaan 16v. 21vuotiaan kanssa. ..ei mitään outoa. Vanhemmat hyväksyivät...sain olla aamu viiteen reissussa... Imppasin, kännäsin, onneksi ei huumeita kuviossa. Myöhemmin häivyin opiskelemaan mahd.kauas. Irtosuhteita ja paljon,hyväksynnän hakua . Kolme vahvasti narsistinen oloista ihmistä tavanneena. Luulen että tapaamisemme johtuivat siitä että he olivat niin kotoisia persoonia mulle. Viimein melkolailla kaikista selvinneenä mutta aina yhtä alttiina kyseisille ihmisten läsnäololle. Kahden kanssa lapsia ja elämä on vähän väliä outoa vääntöä millon rahasta tms...Osaan jo kuunnella sitä pahaa oloa joka heidän seurassa tulee. Mutta en pysty olemaan totaalisesti erossa lasten takia.

Mutta mutta se minkä koen tässä vyyhdissä kaikista tärkeimmäksi on se että kuuntelee itseään ja yrittää olla jatkamatta tuota narsismin perintöä....lopen se olisikin helppo tie. Luulen että tämä tutkiskelun tie on kivinen ja raskas (ainakin mulla) mutta mutta siitä hyötyvät ne kaikista rakkaimmat läheiset. Sori jos meni aiheen vierestä. ..

SEhän on vain hyvä että mietit vanhempiasi, voisin kuvitella että kun löytää itsensä narsistin uhrina niin jokinhan siinä koukussa "vetää puoleensa" tai "on tuttua". Olin kuuntelemassa yhtä luentoa keväällä jossa jäi mieleen yksi asia: kaikki jotka aikuisena ovat ajautuneet narsistin kanssa suhteesen, ovat jälkeenpäin miettineet että heti tutustuttaan ko ihmiseen, "jokin" tuntui oudolta, "jokin" oli pielessä. Mutta. Eivät kuunnelleet itseään.

Olen itse kokenut samoin. Lapseni isä on vahvasti narsistinen (ilmankos hyvää pataa äitini kanssa) mutta sanoisin ettei puhdas narsisti. Vahvasti piirteinen. Ja kun tapasin hänet aikoinaan niin jep jep. Jokin oli pielessä mutta aloin silti suhteeseen hänen kanssaan. Ja jokin todella oli pielessä, aina. En kuunnellut itseäni. On-off suhde, myrskyisä suhde josta oli vaikea irrottautua. Vielä vuosia eron jälkeen kiusaaminen jatkui ja jatkui. Painajaismaista löytää itsensä narsistiäidin ja exän "välistä". Mutta se on nyt koettu..

Tuosta isästä ja sen roolista. Isäni oli alkoholisti, tissuttelija. Helppo uhri, "kaikki oli hänen syytään". Suren isääni... Hänellä oli kuitenkin empatiakyky, hän mietti ääneen omaa rooliaan isänä, sitä millainen isä oli meille ollut. Omansalainen, sodan murjoma alkoholisti joka pärjäsi töissään niin kauan kuin pärjäsi. Koti oli siis turvaton, isää voin kyllä sanoa isäksi vaikka aikuinen traumatisoitunut lapsi hän oli.

Sairas narsistivaimo omi mm. hänen taloutensa. Samoin hän teki veljelleen. Ja yhdelle siskoistani. Ja oli tehdä minullekin, osittain siitä onnistuikin. Kaikki säästöni. Sai minut tietenkin sen jälkeen joksikin aikaa riippuvaiseksi itsestään taloudellisesti. Muttei saanut Minua.

Kauan siinä kesti että tajusin ettei elämäni penninkään arvoinen narsistin silmissä. Kirjaimellisesti. Sen vuoksi en tule eläissäni ottamaan penniäkään enää vastaan narsistilta. En ikinä. Piste.