KESKUSTELUFOORUMI

Olen vuosien varrella miettinyt olenko itsekin narsisti. Olen tehnyt testejä, lukenut ja muuta.

Voinko olla kuitenkin äitini nuorempi kopio?

En kuitenkaan usko asiaa. En moiti tai kiusaa lapsiani, yritän jotain positiivista löytää kaikista, paitsi....
Kaikissa meissä on narsistisia piirteitä, mutta kun luen kuin piru raamattua narsisteista. Onko tuo minun piirre, tai tuo, tai tuo?

Kidutan itseäni. Ajatuksen ja, niin, todella paljon fyysisellä tasolla.

Olen TODELLA kipuherkkä, ja kuitenkin, kuitenkin harrastan sadomasokismia, juoksen, treenaan ja kipuilen. Tai sitten en tee mitään.
Nuorempana viiltelin itseäni.

Tiedän ettei tässä kaikessa ole mitään järkeä.

Tällä hetkellä on päällä taas syömishäiriö, jonka (taas) laukaisi yksi ilkeä kommentti.

Aion kohta lähteä juoksemaan. Juoksen ainoastaan yöllä, aivan kuin yö peittäisi oman häpeäni itsestäni, jo nyt orastavan laihuuden, ei normaaliutta.
En ole koskaan joutunut hoitoon syömishäiriöiden takia. Olen kuitenkin aina jotenkin itse osannut lopettaa ajoissa.
Toisaalta itsensä kiduttaminen luonteenpiirteenä löytyy ihan normaaleiltakin ihmisiltä, siinä ei ole mitään uutta.

Aikoinaan kun lapset olivat pieniä treenasin karatea, ostin jopa oman nyrkkeilysäkin kellariin, jossa harjoittelin potkuja, yöllä.

Hakkasin välillä säkkiä veren maku suussa, jalat ja kädet paskana. Itkin ja potkin ja hakkasin. Se helpotti omaa pahaa oloa, jonka syytä en silloin vielä tiennyt.
Jokapäiväinen ahdistus olkoon osamme.

Liikunta antaa kai minulle jonkinlaisen absoluution, helpotuksen tähän ikuiseen pahaan oloon. Liikunta auttaa nollaamaan pään.

Valitettavasti ensimmäinen aviomieheni oli samaa laatua kuin äitini, yhtä paha, alistaja.
Erosta yli 10 vuotta, ja vielä mies vainoaa netissä, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Kun ei olisi näin saatanan sekasin oleva paska, minä siis.

Napit korviin, ja tie on minun. Klassista, technoa, soulia. Kaikki sekaisin, minäkin.

Olen aina pitänyt klassisesta, varsinkin oopperasta. Äitini ei voi sietää, kaikki on haukuttu. Kuuntelen salaa nykyään(kin) oopperaa ja muuta kaunista.

Carmina Burananaa, dubsteppinä ja muuna, ei oopperana.

Yksi suurimpia haaveitani olisi päästä Italiaan, amfiteatteriin, oopperaesitystä katsomaan ja kuuntelemaan, ehkä joskus, ehkä joskus.
Voin vain kuvitella kuinka kaunista se olisi, illalla kun tähdet jo näkyvät, ja musiikki ja laulu olisi upeaa, korvia hivelevää.

Ihmisellä pitää olla haaveita ja unelmia, ne vievät kuitenkin eteenpäin edes hieman.

En välitä lukeeko tätä kukaan, sekavaa settiä. En tiedä voiko tänne edes kirjoittaa omasta elämästä näin.

Tuohon sadomasokismiin lisäys. En tarkoita sitä seksuaalista suuntausta. Olen vain itse itseni kiduttaja ja orja samaan aikaan.

Kidutan liikunnalla ja muulla itseäni, samaan aikaan kärsin, ja voin kai sanoa, että jollain tavalla nautin. Ei kovin kaunista.

Tai sitten tiedostamattasi lääkitset itseäsi endorfiineilla.

The Iron is the best antidepressant I have ever found.

- Henry Rollins

Jokainen aamu kun herään, sanon peilin edessä itselleni; "Tänään ei ole hyvä päivä kuolla." Hymyilen perään. Kerron itselleni että olen kaunis ja hyvä, minulla on kaksi upeaa lasta joita rakastan, ja joista olen ylpeä. Minulla on pari todella hyvää ystävää joiden kanssa voin nauraa, itkeä ja puhua. Parantaa maailmaa, omaa maailmaa. Ystäviä jotka ovat kestäneet minun epätoivoni ja katsoneet siihen kaivoon, ja siltikään eivät ole hävinneet.

Tänään katsoin töitäni. Kolme keskeneräistä käsikirjoitusta, joita kirjoitan aina yhtä viikon kerrallaan. Aion aloittaa taas uuden, henkilökohtaisen. Tiedän tekeväni siitä joskus vaikka lyhärin. Mietin, miksi en. Pienet elokuvat ovat aina mielenkiintoisia. Aion itse (jopa) esiintyä siinä, kertoa omalla äänellä, varmaan kasvoillanikin, mitä elämä on, ja mitä se on ollut minulle.

Se ei varmaan kuulosta kummoiselta, mutta minulle, olla kameran edessä eikä sen takana, on suuri askel.
Olen kuitenkin päättänyt tehdä sen. Se on osa minun omaa eheytymispolkua, tuoda oma kipu kaikkien nähtäväksi ja koettavaksi. Kaikessa karuudessaan ja kuitenkin omalla tavalla kauneudessaan.
Sanon mielessäni aina, että toisen ihmisen tunteita, tai kipua, ei voi koskaan täydellisesti ymmärtää. Totta. Oma kipu ja toisen kipu voi pikaisesti ajateltuna, vaikkapa lääketieteen kautta olla samanlaista, mutta ei se ole.

Jokaisella meistä on omat tunteet ja tuntemukset, jotka muokkaa kipua. Minä kirjoitan omaa kipuani pois, siirrän kivun valkokankaalle joskus, avaan sieluni ja leväytän tuskani esille. Ehkä kun tuon oman kipuni ja epätoivoni esille, voin auttaa muitakin. Huomaamaan. On paljon ihmisiä jotka kantavat epämääräistä ahdistuksen möykkyä sisällään, tietämättä mikä, tai mistä se on. Ehkä pieni elokuva voisi auttaa tunnistamaan ongelman. Hakemaan apua, auttamaan itseään. En tarkoita mitään dokumenttimaista tarinaa, se ei oikein sovi tähän. Kauneutta ja rumuutta voi tuoda niin monella tavalla esille.

Endorfiinit... Huume kuin huume. Otan sen vastaan kuitenkin mieluummin kuin oikean huumeen, joka vie terveyden lopullisesti ja nopeasti. Liikunta on minulle kuitenkin parempi huume kuin muut.

Minulla oli aikoinaan iso sosiaalinen verkosto, paljon ystäviä. Aloin oireilemaan. En silloin tiennyt mikä oli syy. Ystävät katosivat, yksi toisensa jälkeen. Syy oli minun, poltin siltoja, käyttäydyin törkeällä tavalla, karkotin ihmiset pois.

Käperryin omaan tuskaan tajuamatta mitä se tuska oli, tai mistä se tuli.

Olin niin paskana, pahemmin kuin nyt, kun sentään tiedän syyn.

Vain kaksi ihmistä jäi, mikä on kuitenkin paljon. Näen näitä kahta ihmistä kuitenkin liian harvoin, en kuitenkaan halua kuormittaa heitä liikaa.

Minä saisin lisää ystäviä, mutta en halua päästää ketään liian lähelle. Katseeni kuulemma kääntyy sisäänpäin, kun joku yrittää liian lähelle, vetäydyn omaan sisäiseen maailmaan.

En vain halua että minua satutetaan enää. En myöskään halua satuttaa muita. En voi jokaiselle kertoa olevani toipumassa hitaasti narsistin aiheuttamista traumoista. Minun toipumiseni on hidasta.

En pysty kunnolla katsomaan peileihin vielä, aamulla vain kurkistan ja toistan mantrani.

Tyttäreni pääsi Voicen karsintoihin, kuulee loppukuusta onko päässyt jatkoon. Toivon onnistuvan, musiikki on yhdistävä tekijä meille kahdelle. Poikani kanssa koneet ja pelit. Yritän iloa saada jokaiselle päivälle, vaikka se on joskus todella vaikeata.

Katselen uudella tavalla ympärilleni kuin muutama vuosi sitten, olen tulkinnut sen uuden aluksi. En enää näe vain mustaa ja valkoista, koitan erottaa ne tuhannet eri sävyt välissä.

Silti, vaikka yritän, tulee takapakkia, ja pahasti välillä. Pakollisten äitini luona käyntien aikana saan sanan säilästä kunnolla. Kuulen taas vaihteeksi olevani se kiittämätön tytär. Tytär joka ei ole seurannut äitini minulle suunnittelemaa polkua.

Saan aitiopaikalta seurata draamakuningattaren epätoivoisia pyrkimyksiä kontrolloida meitä kaikkia.

Olen monta kertaa miettinyt katkaisevani välit tähän ihmiseen, niin ja kyllä, odotan oman äitini kuolemaa.
Tiedän että äitini on myös uhri. Oman elämänsä uhri, oman lapsuutensa uhri varmaankin. En tiedä mitkä tapahtumat ovat saaneet äitini niin kovaksi ulkoa, mitä on tapahtunut joskus. Tuskin saan koskaan tietää, äitini sisarukset kun eivät tiedä tai halua puhua.

En aio asiaa kaivella, on jokin asia mistä kaikki vaikenevat, en halua sitä Pandoran laatikkoa avata.

Jokaisen suvussa on varmaan ainakin yksi musta lammas, minä olen meidän suvun. Olen lakannut välittämästä siitä. Sen miettiminen ei auta.

Kuitenkin, kuitenkin, etsin sitä iloisesti hymyilevää, maailmaa luottavaisesti katsovaa pikkutyttöä edelleenkin. Tiedän sen olevan sisälläni jossain piilossa. Lymyilemässä jossain syvällä. Aion löytää tuon pikkuveitikan

Näen sen saman pikkutytön leikkikentillä muiden lasten kasvoissa iloisissa hymyissä ja kuulen sen nauruissa. Ja tiedän tuon olevan jossain sisälläni, odottaen vain löytäjää, niin kuin olisi piilosilla.

Hei Fenris. Luin kirjoituksiasi. Tunnistan tuskasi, kirjoituksissasi on paljon samaa mitä olen itse kokenut. "Jokapäiväinen ahdistus olkoon osamme" Itse olen ruoskinnut itseäni paljon liikkumalla, rankaisemalla kehoa, tekem ällä, suorittamalla jotta olisin hyvä.Tarpeeksi hyvä jotta minut hyväksyttäisiin. Olen yrittänut olla erikoinen, erilainen jotta minut hyväksyttäisiin. Luulen etten pääse koskaan irti siitä jatkuvasta varuillaan olosta ja toisten ihmisten mielialojen ja ilmeiden seuraamisesta, siitä että olenko käyttäytynyt hyvin vai olenko aiheuttanut tarpeetonta vaivaa. Päässäni soi kommentteja "tyhmä", "idiootti", "laiska", "hullu". "huora" jne. Luulen että on vaikeaa rakentaa itsetuntoa kokonaan mutta siitä olen varma että sitä voi ainakin jollain lailla vahvistaa.

Pääsin psykoterapiaan, ja kesti kauan ennenkuin uskalsin luottaa terapeuttiin. Minulla oli valtava halu kontrolloida keskustelua ja jatkuva epäluottamus jäyti mieltä. Vieläkin se välillä tulee kesustelujen edetessä eteen mutta mutta kun nyt olen jotenkin antanut itselleni luvan luottaa -yhteen -ihmiseen niin alkoi tapahtumaan asioita. Tuntui kuin tiukka lankavyyhti lähtisi aukeamaan ja pätkä kerrallaan alkaisi asiat tulla mieleen. Lapsuus ja nuoruus on ollut aikaa josta minulla ei ole oikein muistikuvia, nyt niitä alkaa tulla mieleen ja ei todellakaan mukavia sellaisia. Ja yhtäkkiä terapiassa ramppaamisen aikana ei kuulunut päästä "ääniä" enää, enkä puhu nyt skitsofreniasta tms. Luulin itse pitkään että olen hullu koska sitä mulle hoettiin ja luulin olevani myös narsisti.

Kirjoitit
"kunhan en olisi näin saatanan sekaisin oleva paska". Voihan sitä sekaisin välillä olla eikä ihme jos on ollut ja on narsistin vaikutuspiirissä. Mutta paska et ole! Vaikken sua tunne henkilökohtaisesti niin haluasin kannustaa ajattelemaan että olet hyvä ja arvokas. Tarpeeksi hyvä ja aina arvokas. (helppo näin toista neuvoa ja on helppo vain sanoa näin, itse olen vielä sillä tiellä että en oikein usko olevani sellainen.)Tiedän niin tunteen kun kerroit siitä että haluat löytää sen pikkutytön. Sitä täälläkin etsitään kissojen ja koirien kanssa. Toivoisin niin että olosi helpottuisi, jatkuvassa tuskassa eläminen on hirveää ja kuluttavaa. Voimia!