KESKUSTELUFOORUMI

Olen pitkään paininut tämän asian kanssa ja painin edelleen, nimittäin epäuskon. Voiko tuo ihminen todellakin olla narsisti voiko ihan tosissaan vai luulenko vain,kuvittelen en vaan tulkitse oikein itseäni enkä häntä. Olen etsinyt kaiken mahdollisen tiedon narsistin olemuksesta ja katsonut videoita missä kerrotaan aiheesta, joidenkin omia kokemuksia jotka ovat lähestulkoon aivan samanlaisia kuin minun... ja silti epäilen josko sittenkin olen väärässä ja vaarannan koko elämäni parhaan ihmissuhteen. Nyt kun mietin niin alusta asti olen ollut köyden päässä vedettävänä tehnyt ja toiminut niin kuin toinen on sanonut,mutta se ei ole ollut ilkeämielitä eikä tehnyt oloani epämukavaksi,päinvastoin. Naimisiin menon jälkeen alkoi lasteni kiusaaminen pikkuhiljaa, olin tyytyväinen että minulla oli puoliso joka halusi osallistua lasteni kasvatukseen ja piti huolta, siltä se aluksi tuntui ja jättäydyin takaalalle ja annoin toisen ottaa ohjat, olinhan lasten isän kanssa joutunut huolehtimaan kaikesta. Oli ihanaa kun joku toinen huolehti välillä. Sitten alkoi kiusaaminen sättiminen vahtaaminen komentelu ja arvostelu. Tiukat säännöt ja aikataulut kaikelle tekemiselle. Puhuakaan ei saanut ilman eri lupaa se oli meidän vanhempien keskustelun häiritsemistä. Aluksi ruokapöydässä yritin kysellä lasten kuulumisia ja se keskeytyi aina miehen tärkeillä asioilla. Pikkuhiljaa ruokailuista tuli meidän aikuisten jutteluhetki jolloin lasten piti olla hiljaa. Lasten piti tehdä vaikka mitä ja aina ne teki väärin ja kun teki seuraavalla kerralla niin kuin oli edellisellä käsketty niin sekin oli sitten väärin. Puutuin tilanteeseen ahdistuin ja alkoi kamalat riidat. Sitten mies alkoi minua haukkumaan lapsille ja heidän isää tietysti myös ja kuinka heistäkin tulee ihan samanlaisia luusereita. Sairastin paljon olin töistä pois paljon ja sain siitäkin kuulla kotona kuinka vain lusmuilen ja teeskentelen sairasta. Siitähän se huono olo vain paheni. Tuli kaikenlaisia oireita ja lapset olivat hiljaa,kuiskailivat vain,eivät uskaltaneet leikkiä ettei vaan äänet kuulu, nauraa ei todellakaan saanut tai tuli tiukkaa huutoa että mitä siellä nauretaan. Tätä hirveää elämää saivat todistaa naapuritkin joille mies toki oli hirvittävän mukava,naapurin lapset tykkäsivät kovin kun mies leikki niiden kanssa ja oli niin auttavainen aina kun joku vähänkin tarvitsi neuvoja tai apua. Välillä pihalla hän huusi naapureita tiedottaakseen että minkälaosen hullun kanssa joutuu elämään ja minä tietysti itkien lähdin sisälle. Hirveää henkistä väkivaltaa kaikella mahdollisella tavalla. Välillä kun oli pahalla päällä osti itselleen ruokaa ja teki siinä meidän edessä ja söi tyytyväisenä ,mutta me muut jäimme ilman, samaa temppua muuten ei parennut tehdä hänelle. Pelkäsin ja lapset pelkäsivät. Sitten alkoi myös fyysinen väkivalta ensin potkiminen ja töniminen, tavaroilla heittely. Yritin tietysti puolustautua jotenkin en halunut että minua kohdellaan tuolla tavalla. Syy tietysti riitoihin oli minussa ja minä olin se päälle käyjä ei hän,hänhän vain puolustautui. Elin vain siivellä eikä meidän koti ollut minun tai lasten se oli hänen ja hän maksoi kaiken ja mahdollisti meidän olemisen siellä että oli sitten syytä olla kiitollinen. Ja eihän me tietenkään koskaan oltu. Se ahdistunut ilmapiiri mikä kokoajan vallitsi tämän ihmisen läsnäollessa oli aivan käsin kosketeltavaa ihan hirvittävää. Alkoholin käyttö lisääntyi pikkuhiljaa ja murjotuskaudet oli pitkiä, kehuskeli työasioilla ja kuinka etevä on ja muut ei osaa mitään kun eivät tee niinkuin hän. Pahoinpitelyt yleistyivät ja aina syy oli minussa minut piti pistää aisoihin,yritin päästä tilanteesta rauhottelemalla tai rimpuilemalla tai huutamalla ja lopulta olin aivan kauhuissani ja onnistuin jotenkin pakenemaan, milloin naapuriin milloin jonkun sukulaisen luo. Palasin toki aina takaisin seuraavana tai sitä seuraavana päivänä,kun tämä ihminen minua aneli ja maanitteli ja sanoi että molemmathan tässä tappeli ja on syyllisiä. Sitten oli seesteistä ja ihanaa rakkausaikaa johon uskoin ja luotin että se kantaa läpi kaiken pahan. Ja luotin kun toinen sanoi ettei enää tee ja ei ole missään vaiheessa tarkoittanut pahaa,että minu pitäisi rauhoittua. No minähän yritin ja yritin parhaani mukaan. Tähän liittyy paljon muutakin välissä mutta sanotaanko että olen lähes täysin vieraannutettu lapsistani mutta onnellinen että he pääsivät tästä helvetistä pois. Nyt olen niin lähellä pääsemässä tuosta ihmisestä eroon ja vielä epäröin josko kuitenkin kaikki voisi muuttua vielä,jos se nyt vihdoinkin tajuaisi kun on niin lähellä menettää minut että jos sittenkin tässä vielä olisi mahdollisuus onnelliseen loppuun. Odotan ja toivon että hän ottaisi yhteyttä ja samalla toivon että ei ota että pääsisin kokonaan irti. Hän on väittäny että hän ei halua olla ilman minua ja rakastaa todella paljon ja blaablaablaa, ja minulla sydän alkaa taas sulaa koska minä auta armias olen edelleen rakastunut tuohon ihanaan ihmiseen joka on minulle tukena ja turvana ja antaa minulle kaiken mitä nainen vain voisi toivoa, mutta kyllä minä sieluni syövereissä sen tunnen että tämä täytyy lopettaa jos meinaan telämästä selvitä hengissä ja juuri nyt minusta tuntuu että en selviä,epätoivo ja ahdistus menettämisen tuska on aivan valtava ja samalla ihmettelen että mitä oikein murehdin,miksi en ole iloinen kun pääsen tuosta eroon tuosta elämän pilaajasta. Aivan kohtahan sillä jo on uusi ihana puolisoehdokas jota voi näytellä varmasti minunkin naaman edessä ja silloin minun pitäisi olla vahva ja muistaa mikä se todellinen totuus on vaikka näyttääkin muulta...

Niin tuttua... Kuin omaa tarinaani , mutta en ole vieraantunut lapsistani, vielä... Mutta tehnyt heitä kohtaan niin paljon väärin. Mutta minä en enää odota tältä suhteelta mitään, mietin vain tapaa irtaantua hengissä ja nuorin lapsi täyspäisenä. Kun on ymmärtänyt mistä on kysymys, ei ole enää paluuta. Tällä hetkellä inhottaa eniten se, että joudun käyttämään samaa kieltä kuin narsisti ja en ole oikeasti sellainen.