KESKUSTELUFOORUMI

Hei kaikille

Olen lukenut viestejänne ja ajattelin kertoa omasta tilanteestani. Mies siis otti ja lähti, ilmoitti jopa ettei halua olla missään tekemisissä. Tottakai minä joka olen ihan varmasti rakastanut ja halunnut että elämä olisi mennyt ihan toisella tavalla kuin sitten meni, otin/otan tämän hyvin raskaasti. Tiedän ja olen vatvonut ja vatvonut että miksi asiat meni niinkuin meni,lukenut kirjoja narsismista niin että se sana tulee jo korvistakin ulos. Nyt kun olen ollut yksin olen huomannut että elämä onkin itseasiassa helpompaa kuin kuvittelin. Ei tarvitse pelätä kotiin menoa tai toisen raivonpuuskia tai yleensäkään mitään saan nukkua rauhassa ja alkoholi ei myöskään hallitse elämää. Voin tulla ja mennä miten haluan ja tavata ystäviä joita luulin että minulla ei ole yhtään, koska olen elänyt niin toisen armoilla. Olen saanut kokea mitä on harrastuksen tuoma ilo ja hetken unohdus tästä kaikesta. Vajoan viikottain vähintään yhtenä päivänä syvään kuiluun josta on vaikeaa päästä pois, ikävöin ja suren, ihmettelen ja mietin kuinka olen voinut ymmärtää kaikki rakkauden osoituksetkin väärin, sitä on todella vaikeaa ymmärtää. Kaipaan niitä hyviä hetkiä, haluan että minua halataan ja suudellaan ja pidetään hyvänä, tosin siitä on saanut aina maksaa kalliisti enkä siksi kaipaa tuota ihmistä enää vaan sitä tunnetta että minua rakastetaan. Katkera en osaa olla enkä oikein hirveän vihainenkaan, olenhan rakastanut tuota ihmistä jo vuosia, ihan liian kauan. Yritän hokea itselleni että näin on parempi ja nyt minä olen vihdoinkin vapaa ja minun pitää olla kiitollinen siitä että saan vielä mahdollisuuden uuteen alkuun. Olen kirjoittanut päiväkirjaa mihin vuodatan kaikki tunteeni, suruni ja iloni. Nyt tänään päätin että aloitan kirjoittamaan päiväkirjaa johon kirjoitan vain hyviä asioita, niitä mitä minulla on ja mistä saan olla onnellinen juuri tänään, niitä asioita on yllättävän paljon. Alan lukemaan onnellisuutta käsitteleviä kirjoja,positiivista ajattelua ja roskaromaaneja joita olen kyllä jo ahminut muutamia tässä. Lukeminen on yllättävän ihana tapa kadota tästä maailmasta, unohtaa hetkeksi murheet.

Tie tähän ei ole ollut helppo ja voin luvata että vielä menee aikaa että selviän jotenkin, terapiassa käymällä ja ystävien kanssa keskustelemalla ja keskittymällä oman itsen hyvän olon luomiseen ja ystävien kanssa olemiseen, itsenäistymiseen,yksin selviämiseen, koska nyt olen huomannut että asiat mihin miestäni olen tarvinnut osaankin ja pystyn tekemään ihan itse ja sisulla menen eteenpäin ja luovutan aina välillä, mutta muistutan taas mihin olen päässyt. Olen toivonut kuolemaakin, onnettomuutta jossa kuolisin, se olisi läheisten ehkä helpompi kestää itsemurhan sijaan, mutta siinä suossa rämpimällä olen myös tajunnut että narsistinen ihminenhän silloin saisi voiton, saisi kaiken mitä on halunnutkin ,miksi siis antaisin hänelle elämäni ja tuottaisin tuskaa niille jotka minusta oikeasti välittävät?

Toivon että tämä auttaisi teitä tekemään lopullisen päätöksen ja lähtemään vaikeasta suhteestanne, tiedän että se on todella vaikeaa, mutta mitä siitä voi saada tilalle? Kannattaa miettiä kaiken sen tuskan ja harmauden lomassa mitä elämä voisi olla jos tuota elämän pilaajaa ei olekaan siinä. Olen soimannut itseäni siitä etten saattanut loppuun tätä jo heti silloin kun ensimmäisen kerran sain selkääni, mutta niinkuin sanottu niitä hyviä jaksoja tuli tasaisesti ja niihin halusi takertua kuin viimeiseen oljenkorteen. Luottaa toiseen ja uskoa että kaikki kääntyy hyväksi. Monesti olen lähtenyt ja aina palannut, nyt sain jollain ihmeen kaupalla hänet pois elämästäni enkä luovu vapaudestani enää, tämä on liian hyvää jotta haluaisin tämän menettää, etköhän sinäkin rakas kanssasisar/veli ole ansainnut uuden paremman elämän myös ? Tottakai se pelottaa,tottakai tuntuu ettei uskalla ja miten oikein selviää, miten lasten kanssa pärjää (jos niitä on), mistä saa asunnon jnejne, listaa voisi jatkaa ties kuinka pitkään. Minä en koskaan mennyt turvakotiin, mietin sitä mutta en sitten mennyt kuitenkaan, mutta jos muuta mahdollisuutta ei ole niin voiko se olla pahempaa kuin mitä elämää nyt elät? Pitää päättää ettei enää pelkää ja tekee niinkuin on itselle hyväksi, siitä alkaa pitkä tie jota kulkemalla saa elämänsä takaisin hitaasti mutta varmasti. Uskalla hakea apua,pyytää sitä ja ottaa sitä vastaan, puhu koska sinulla ei ole mitään hävettävää. Ja sulje tuo paha ihminen elämäsi ulkopuolelle,estä puhelut ja muu yhteydenpito hanki vaikka lähestymiskielto jos ei muu auta. Itse olen yhteydenpidon estänyt ja tottakai miettinyt monesti että onko hän yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta vaikka kuinka suuri kiusaus onkin niin pidän myös itse mielessä että en ota yhteyttä, niin merkittävää asiaa ei tule että siihen tulisi tarvetta. Ja pakoilemaan en suostu, jännitän ja pelkäänkin välillä että jos nähdään, en tiedä kuinka siihen suhtautuisin tai kuinka hän suhtautuu.

Ota ensimmäinen askel ja mene juttelemaan lääkärille jolta pyydät psykiatrille lähetteen, saat tukea ja mahdollisuuden miettiä asioita niin että alat ymmärtämään mistä on kysymys, pyydä terapiaan lähete, hanki terapeutti, tee se vaikka olet väsynyt, haluton ja pelokas,toivotonkin ja ajattelet ettei sinua kukaan voi auttaa tai usko. Niin minäkin ajattelin ja siksi kärsin vuosia ennenkuin sairastuin ja "jouduin" psykiatrille joka sitten minulle sanoi aika pysäyttävät sanat " tuo on vaarallista elämää, ensi kerrasta et ehkä selviä hengissä".

Voimia kaikille niille jotka ovat lähteneet,niille jotka miettivät lähtemistä ja niille jotka vielä jäävät odottaen parempaa huomista <3

Kiitos, tosi hyvä kirjoitus ja ihanaa että olet saanut elämäsi raiteilleen ja löytänyt tahdonvoiman olla lukematta edes viestejä. Täällä yksi rämpivä vielä

Olen tässä päättänyt lähteä, kerätä koko voimavarani että uskallan syöksyä tuntemattomaan omaan elämään. Yritän vain miettiä mitä hyvää siitä seuraa, vaikka pelottaa todella paljon ja mieheni hokee koko ajan, että et sä pärjää.
Olen käynyt elämässäni läpi paljon, oman äidin kuoleman, oman veljeni kuoleman, oman syövän 29 vuotiaana, avioeron. Mutta näistä tapahtumista mikään ei ole tuntunut niin pahalta, saanut minua näin epätoivoiseksi kuin tämä suhde jossa minua pidetään henkisen väkivallan otteessa. Suhde, johon energiani ja olemukseni häviää kuin valo mustan kallion koloon.
Olen päättänyt, että olen se joutsen joka vielä ylväänä nostaa pitkän kaulansa tästä suosta, levittää suuret siipensä ja lentää pois. Sillä on pakko uskoa että minua ei ole lähetetty tähän elämään vain kärsimään vaikka se siltä on monin paikoin tuntunut. Minulla ei ole noita siipiä oikeasti mutta minun on pakko rakentaa ne nyt ja luottaa että ne kantavat, kantavat minut vapauteen ja turvallisuuteen.
Aion aloittaa oman elämän pienessä vuokra-asunnossa kissan kanssa. Täällä kissaa en ole saanut pitää. Yritän harjoitella mielikuvia mitä hyvää tulisin saamaan. Päällimmäiseksi tulee turvallisuus ja itsemääräämisoikeus, olla minä, sellaisena kuin olen, minun ei tarvitse muuttua tilanteiden mukaan toiselle kelpaavaksi enää. Ja koska tiedän, että narsistimiehelleni en ole koskaan tarpeeksi, enkä tulisi sitä olemaan. Hänelle mikään ei riitä. Ei mikään! I will survive! And you will survive! Luota että olet voimakkaampi kuin luuletkaan!! Mikä voisi olla pahempaa kuin nykyinen? Mun sisko sanoi, että hän asuisi mieluummin vaikka teltassa kuin tollasessa suhteessa!!!! Todellakin!

"Olla minä, sellaisena kuin olen", juuri näin. Se on jotain niin hienoa ja vapauttavaa, että se kantaa niidenkin hetkien yli, kun haluaisi vaan kadota olemasta. Kun hävettää ja surettaa kaikki tapahtunut. Kun on ihan hirmuinen halipula ja suru menetetystä unelmasta. Kun yksinäisyys pelottaa. Minä olen saanut jo useamman viikon ajan olla minä juuri sellaisena kuin olen, ja todella nautin seurastani. Kannustan kaikkia natsismin kiipelissä olijoita tekemään rohkean ratkaisun. Tajusin itse vasta viime metreillä, mistä saattaa olla kyse. Suhteen päätyttyä myönsin kaiken tapahtuneen ja järkytyin hieman itsekin, kun sanoin kaiken ääneen. Nyt se on ohi. Olen turvassa.

Auts, narsismia tarkoitin, mutta kirjoitin vahingossa natsismin. Kamalia asioita molemmat.

Minä vasta täällä haaveilen omasta pikku asunnosta jonka sisustan kauniisti oman maun mukaani. Nukun päiväunet milloin nukuttaa, siivoilen kun haluan. Laitan ruokaa mistä tyttäreni pitää. Katsomme hömppäohjelmia, iltaisin käymme mäenlaskussa talvella kuten muutama vuosi sitten.

Ystäväni tulevat kylään sohvalle makoilemaan kanssani ja juomaan kahvia, lenkkeilen kaupungin kävelykaduilla kuten ennen, käyn pienissä kahviloissa, kirjastossa, luen, olen onnellinen.

Käyn kuumissa suihkuissa, laitan kasvonaamioita, poltan kynttilöitä, saatan pikku koululaisen opintielle.

Enkä enää koskaan päästä ketään toista ihmistä hallitsemaan elämääni, ryömimään ihoni alle, hengittämään kaiken ilman ympäriltäni ja täyttämään koko elintilan niin etten mahdu liikahtamaankaan, ei enää ikinä.

Tämä vapaus elää, päättää, kokea, olla koittaa minulle piinallisen 1,5kk:n päästä, mutta minä odotan, sillä minulla on niin paljon mitä odottaa.

Hei. Minä muutinkin viikko sitten pois. Tilanne eskaloitui kotona siihen ettei enää voinut olla. Onneksi. Nyt on uusi koti, itsemääräämisoikeus, vapaus.. en osaa kuvatakaan hämmennyksen tunnetta

Huhhuh!!!!Eilen on tavarat täällä suunnalla muutettu pois ja muuttoapukin järjestyi kuin ihmeen kaupalla ja tavarat liikkuivat kuin liikkuivatkin ja minä myös!!! Vielä 2 päivää ennen muuttoa tuli vahvasti olo etten pysty. Että jostain kumman syystä muka ehkä vielä voisin jäädä ja yrittää. Yrittää mitä, miellyttää ihmistä jolle mikään ei riitä. Mikään ei hyvä. Rukoilin!!!!!Oikeaa vastausta, en yleensä rukoile. Ja sisälläni vahvistui tuo ainoa oikea tie, lähde kun vielä jotenkin jaksat ja voit. Ja minä siis nyt lähdin! Pelolla ei ole ollut rajaa, minut todella on saatu uskomaan etten pärjää. Mutta itse yritän myös ajatella, että yritän sisustaa kivasti (siinä olen hyvä, sen tiedän), asunnossa on myös sauna, yritän ajatella että istun siellä ihan rauhassa, otan ehkä joskus lasillisen skumppaa, joskus ehkä joku ystävä voi tulla yöksi, joskus siskon lapset. Nyt toivon että saan jostakin uuden työpaikan, sillä ei auta että olen tällä miehellä töissä.

Onneksi olkoon kaikille, jotka ovat päässeet irti ja pakoon! Älkää koskaan antako periksi katuville tunteille tai jossittelulle, jonka mukaan kaikki olisi ehkä sittenkin muuttunut paremmaksi... Ja jos joku uusi mies joskus vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, lähettäkää se matkoihinsa. (Mulla satuttajanarsku on äiti, joten en tavallaan voi koskaan täysin päästä eroon siitä, mutta olen oppinut suojautumaan pahimmilta iskuilta.) Onnellista ja itsenäistä elämää teille pelastuneille!