KESKUSTELUFOORUMI

Voi hitsi, kirjoitin vielä pitkästi tämän jälkeen ja tein väliin lisäyksiä mutta en muistanut kopioida ja sitten en ollutkaan enää kirjautuneena...
No, tässä se mitä aluksi tuli mieleen:

Hei!
En osannut fiksummin otsikoida tätä...
Muutama päivä sitten luin Iltalehdestä juttua "Oletko koskaan miettinyt oletko narsisti?"
Sen alla oli linkki juttuun "Älä ota lahjoja vastaan narsistilta". Sen luettuani ajattelin, että kuulostaapa hirvittävän tutulta.
Siinä sanottiin, että narsisti ei anna lahjoja siksi, että ajattelee sinun olevan mahtava, vaan koska haluaa sinun ajattelvan, että hän on mahtava.

Googletan paljonkin, kun haluan etsiä lisää tietoa ja niin tein nytkin.
Koko tiedon tulva, KAIKKI kuulosti liiankin tutulta! Selasin ja luin kädet täristen erilaisia sivuja ja kokemuksia.

Ensimmäisiä mitkä iski todella, oli Narsistien Uhrien Tuki - sivuilla esim. osa "Hallitse ja hajoita".
Myös tuo lahjojen antamisen kuvailu jollain sivulla: Lahjan antaja vaatii loputonta kiitollisuutta ja käyttäytyy kuin lahjan saaja ei voisi elää ilman sitä.

No, pitkä juttu, mutta katsotaan jos joku jaksaa lukea:
Olen 3kymppinen aika tavallinen perheenäiti. Olen ollut naimisissa 10v ja meillä on 4 lasta.
Mistähän jatkaisi että en pomppisi asiasta toiseen...
Olen aina ajatellut, että äiti on aika kylmä. Mieluusti kirjoittaisin kylläkin "äiti".
Kaiken kokemani jälkeen, pidän häntä vaan jonain kenen luota olen joskus päässyt lähtemään.
En sellaisena äitinä, joina yleensä äidit kuvataan, rakkaimpana ja sellaisena, jota kiittää kaikesta. PÄINVASTOIN!

Äiti ei koskaan halannut. Mun vanhemmat erosivat kun olin n.11v. Isä muutti pois.
Äiti otti aina uusia miehiä. Meille haukkui isää ja sanoi että isä on narsisti.
No, en vieläkään pidä isääni narsistina, ehkä on vähän adhd tms., mutta eihän tuon ikäisiä ihmisiä ole koskaan adhd.n varalta tutkittu tms.

Äidin uusi aviomies, kun olin 16v, ahdisteli minua. Halusin muuttaa pois kotoa.
Äiti antoi minun muuttaa pois kotoa, mutta kämppäni oli sellainen "komero", että mulla ei ollut suihkua.
Jouduin tulemaan välillä suihkuun äidin luo. Mies oli kai jotain tehnyt lukolle, koska välillä kyttäsi minua oven raossa.
Joskus kotiini kävellessä huomasin että mies seuraa minua. Luulin että häipyi kun menin ovesta sisään.
Kuitenkin kotona istuessa (asuin pohjakerroksessa) kuulin joskus tömäyksen: mies oli talon viereisellä matalalla muurilla minua kytänny ja hypännyt ikkunani taakse. Siksi kytännyt muurin päältä,koska minulla oli ikkunan alareunassa kappaverho, sen yli näki asuntooni.
Kerroin kaiken äidille, mutta äiti syytti minua, ei uskonut ja vain puolusti miestään.

Joitakin vuosia myöhemmin poliisi soitti minulle ja pyysi että tulen antamaan kommenttini miehestä, mies oli ahdistellut myös pikkusiskoani.
Äitini uskoi siskoani, jonka nykyään olen tajunnut "lemmikiksi", ja edelleen tuossa vaiheessa syytti minua.

Tapasin mieheni, olin juuri täyttänyt 19v.
Saimme ensimmäisen lapsemme heti seuraavana vuonna. Olihan meillä ongelmamme, kaksi nuorta ja jo vanhempina.
Saimme kuitenkin asiat selvitettyä, ja 2,5v päästä saimme toisen lapsen.
Siinä vaiheessa kun äitini tajusi, että en olekaan yksin, olen todella perustamassa perhettä ja menossa naimisiin, hän kertoi ettei ole koskaan hyväksynyt miestäni.
Pian hän oli tehnyt meistä lastensuojeluilmoituksen. "Hajoita ja hallitse". Se tietysti tutkittiin.
Äiti on yleensä ollut hyvä puhumaan ihmisille ja mietinkin saako taas kaiken käännettyä minua vastaan.
Jostain kumman syystä lastensuojelun keskustelussa hän ei ollut mielistelevä, vaan ylimielinen ja käyttäytyi omituisesti.
Tuli tietysti meidänkin välit puheeksi ja muistan, kun itkin että äiti ei ole koskaan edes halannut minua.
Äiti sanoi tympeästi nenä pystyssä: Meidän perheessä ei koskaan ole ollut tapana halailla.
Pystyin vaan olemaan järkyttyneenä suu auki: Mikä hiton selitys tuo on.

Tästä ehkä löysin vähän syytä siihen, että teininä, tosi nuorena pois kotoa muuttaneena, hain ihan mielettömästi sitä jotakin kuka kerrankin välittäisi.
Ennen kuin tapasin mieheni (silloin 19v), tulin yhdelle poikakaverilleni raskaaksi.
Kun itkin sitä, kun mietin raskaudenkeskeytystä, niin äiti vaan nenä pystyssä kommentoi että ihan oikein sulle, toivottavasti sattuu.

Silloin n. 10v sitten laitoin siis välit poikki. Minulle vaan riitti.
Äiti teki tietysti uusia ilmoituksia, juttelimme paljon työntekijöiden kanssa ja he näyttivät tajunneen, että pelkkää kiusantekoa.
Meillä kävi myös perhetyöntekijöitä ja mistään siitä ei jäänyt paha fiilis, päinvastoin.

Kaikkien vuosien aikana välit veljeni ja siskoni kanssa on huonontuneet.
Omasta mielestäni siksi, että olen ollut perheellinen, he eivät ja he ovat muuttaneet kauemmas.
Arki vaan vei aikaa. He kuitenkin tuntuivat aina vaan etäisemmiltä.
Muutama vuosi sitten ihan rehellisesti kerroin, että haluaisin olla väleissä ja miksi emme enää juttele tai tapaa ja mitä pahaa olen tehnyt kun eivät enää vastaa minulle.
Ei mitään vastausta.
Kun sitten vähän myöhemmin laitoin kiukkuisempaa viestiä, vastaus oli lähinnä se, että ethän ole äidinkään kanssa väleissä.
Siskoni on edelleen lapseton, asuu kaukana ja on jo vuosia sitten joutunut mielenterveytensä takia suljetullekin useamman kerran.
Kävi häntä siellä katsomassa ja vielä jokin aika sitten toivoin, että meillä voisi olla normaali sisarussuhde. Nyt olen siitä jo luopunut.
Hän, kuten äitikin pitää minua viallisena.
Samoin veljeni.

Jo vähän reilu 10v tajusin, että äiti ei siedä sitä, minkälainen olen.
Ja edelleen tiedostan sen. Ei siis mitään vanhemman kyllästymistä teiniin tms., vaan hän ei selvästikään koskaan ole sietänyt sitä,minkälainen olen.

Itse olen todella ylpeä perheestäni ja olen jo ennen lasten saamista ajatellut, päinvastoin kuin monet, että en todellakaan halua olla samanlainen kuin äitini.
Omaa perhettäni kohtasi pahin kriisi 9v sitten, meidän vastasyntynyt poika kuoli.
Todella vaikeat ajat oli sen jälkeen, mutta kaikesta on selvitty!

Äitini sen sijaan tuntui olevan tyytyväinen, että minulla menee huonosti.
Kun veljeni pärjää (töissä, ei yksityiselämässä), se on äitini ansiota että on kasvattanut hänet hyvin.
Siskonikin on parempi, en tiedä miksi.
Minä vaan olen jotenkin viallinen, mutta mikään negatiivinenhan ei ole äidin syytä.
Äiti ei MILLÄÄN tavalla tukenut tuota yritystäni olla sisarusteni kanssa yhteydessä, päinvastoin tuntuu olevan hyvillään.
Taas se "hajoita ja hallitse".
Joka tuntuu minusta aivan käsittämättömältä! Minulla on mieheni kanssa 4 lasta ja yksi asia mitä eniten toivon, on se, että he tulisivat toimeen toistensa kanssa aikuisinakin ja jopa enemmänkin, tukisivat toisiaan ja olisivat rakkaita toisilleen.

Viime vuonna yritin taas olla äidin kanssa väleissä.
En jaksa edes muistaa mihin kaikki lopulta kaatui, mutta sain taas tarpeekseni.
Jotkut lapseni eivät osaa häntä kiittää oikein, jotkut taas ovat oikein ihania.
"Miksi sinulla ei ollut sitä tekemääni huivia viimeksi kaulassa, eikai vaan ne sukat ole käyttämättömänä, en halua tehdä turhaa työtä, no, käyttääkö se sitä pipoa, miksi et heti vastaa, olette kiittämättömiä, ette pärjäisi ilman minua" ja sitä rataa....
Välillä ilmaantui pihaan yllättäen, lapset eivät kokeneet sitä mukavaksi ja tulivat sisään.
Estin facebookissa, alkoi viestittelemään ja soittelemaan, tajusin että voin ne estää, alkoi lähettelemään sähköpostia.
Siitä en ole vielä löytänyt esto-toimintoa...

Harmi kun tästä loppu jäi pois, jatkan myöhemmin...

No, lähinnä tärkeimmät mitä jäi pois...
Osa tuolta väleistä, vanhempia juttuja.

Äitini siis lähettelee nykyään sähköposteja.
Joskus hyvällä, joskus pahalla.
Sanoo etten tiedäkään kaikkea isästäni ja että minulla onkin salainen velipuoli isän nuoruudesta.
Kertoo kuinka minun pitäisi ottaa mallia veljestäni joka on menestynyt (vuorotyö, eronnut lapsensa äidistä, en sitten tiedä mikä siinä on hienompaa jos kerran pitää minun elämääni verrata)
Kertoo kuinka kiittämätön olen ja kuinka toinen tytöistäni on kyllä niin ihana, toinen ei niinkään.

Yrittää lahjoa että maksaisi kuulema sitä sun tätä, vaikka hänellä ei todellakaan ole rahaa.
Paljasti kerran että osa vähistä rahoistaan menee korvauksiin, oli yhden kämppänsä kostona miesystävälleen yrittänyt polttaa / poltti osittain silloin kun emme olleet väleissä. Ja kun olimme väleissä, lainaili minulta ja veljeltäni rahaa kuukausittain.

10v sitten kun odotin toista lasta, kysyi haluanko häneltä sohvan. No otin vastaan, vanha olikin vanha.
Sitten kun olin sairaalassa ja tyttö lastenosastolle joutuneena, laitteli vaan viestiä että haluaisikin rahaa siitä sohvasta.

Silloin kun olin teini, "yritti" itsemurhaa monta kertaa. Veti viinaa ja pillereitä.
Minun syy, kun olin niin vaikea. Lastensuojelu kai jollain tapaa puuttui, kun veivät meitä joihinkin "harrastuksiin" tms., mutta olen aina ihmetellyt, että sai ihan tolkuttomasti sekoilla vaikka oli pieniä lapsia ja ainoa kuka vastuussa lapsista.

Silloin kun kaksi vanhinta lastani oli pieniä, kerran tuskastuin ja sanoin jotain sinne päin, että miksi pidät mua niin paskana.
Hän sanoi, että jos susta tuntuu siltä että oot paska niin oot masentunut ja tarvitset apua.
Sanoin että en mä mielestäni ole paska, vaan SUN mielestä.
Masennusta mulla ei koskaan ole diagnosoitu, ahdistuneisuushäiriö kylläkin, vuosikausia tuon jälkeen.

Olin ihan järkyttynyt, kun tän kaiken tajusin tällä viikolla.
Tiesin kai aina, että hän ei ole ihan ok, ja miehenkin kanssa vitsailtu että onko mikään ihme kaiken jälkeen, että mä oon vähän vinksahtanut
Ja silti aina toivonut, että vaikka mussa vikaa onkin, niin että tekisin silti jotain oikein, olisin tukena lapsilleni aina kun tarvitsevat.

Välillä oon yrittänyt itselleni sanoa, että olen aikuinen ihminen, tämä on mun elämä, mun perhe ja mä en anna hänen tuhota enempää.
Tällä viikolla oon saanut sanottua tän itselleni entistä vahvemmin!

Meinasin tiistaina soittaa siihen tukinumeroon, mutta mietin että mitä ne tällä mun vuodatuksella tekee, ei mitään.
Mikä ois mun kysymys?
Tajusin että ainoa kysymys taitaa olla se, että milloin tämä loppuu?
Tai muutama muukin tuli mieleen: Milloin saan rauhan? Onko tällainen piinaaminen joskus rikos?

Soita ihmeessä

Kun itse soitin ensimmäistä kertaa, kysymykset oli juuri samat. Loppuuko tämä ikinä? Toipuuko tästä ikinä? Jne.

Yksi juttu jäi puhelusta erityisesti mielen sopukoihin. Se joka sieltä vastasi, sanoi että on kymmenen vuotta ollut vapaaehtoisena puhelimessa ja vertaisryhmissä ja aina hänestä tuntuu samalta kun kuuntelee ihmisten tarinoita: kuin ihmiset puhuisivat samasta ihmisestä. Se osoittaa että narsismi, ilmiönä, on totta. Se tieto syystä tai viidennestä helpotti. Joku uskoo, joku tietää mistä puhun, en ole yksin kokemuksieni kanssa, en ole ainoa.

Toinen asia oli sitten se että kyllä, tästä toipuu. Tästä pääsee elämässään eteenpäin. Sen olen tallentanut syvälle sisimpääni. Alkuaskel on se hyväksyminen että narsisti ei muutu. Piste. Sinä voit muuttua.

Voimia sinulle OriginalSweet <3

Kiitos vastauksesta!
En ole vieläkään saanut aikaiseksi soittaa, vaikka välillä olisi tarve puhua jonkun sellaisenkin kanssa, kuka ei ole tuttu, mutta kuka todella tietää mistä on kyse.

Mulla on joskus aiemmin, ja erityisesti nyt tän "valaistumisen" jälkeen tullut muutamasti mieleen, että entäs jos se olenkin minä, kuka on se narsisti.
Jos se olenkin minä, kuka on sekaisin ja väärässä.
Sitten taas joskus tuntuu että vaikka olenkin kärsinyt esim. ahdistuksesta, olen se selväjärkisin mun lapsuuden perheestä.
Välillä tekis mieli kysyä, mikä teitä vaivaa?! Mistään ei ole koskaan saanut puhua, tai jos puhutaan, niin puhutaan siitä mikä minussa on vikana.
En ole muuten ainoa, esim. mun veljen exän kanssa jo ajat sitten juttelin, niin ei kestänyt juuri sitä, että mistään ei voi puhua.
Suu suppuun ja passiivis-agressiivisesti annetaan sen virtahevon olla olohuoneessa.

Nämä tulee lähinnä silloin mieleen, kun luen eri sivuilta tästä aiheesta.
"Narsisti syyttää aina muita, mikään ei ole hänen vastuulla jne."
Tää kuulema pätee muhun. No, en "aina syytä muita", tässä kohtaa olen sitä mieltä, että syytän äitiä siitä miten on mua kohdellut.
Kai omat tuntemukset on sallittuja? Se on mun totuus, mun siskon ja veljen totuus voi olla eri ja se heille sallittakoon.
He kuitenkin ovat sitä mieltä että mä olen väärässä. Mä tunnen väärin.

Hirveän nurinkurista
Mietin koko ajan että olenko vaan näin pitkälle "aivopesty" vai olenko mä tosiaan se joka on väärässä.
Sitten mä yritän kertoa itselleni, että kaikki ne asiat mitä mun äidin puolesta oon saanut kuulla ja kokea, ei ole normaalia vanhemman toimintaa.
Ja sitten näen itse itseni tekemässä normaaleita asioita, (sellaisia mitä en itse lapsena kokenut) esim. ihan spontaanisti halaamassa lastani, tai nauramassa ihan katketakseni lapsen ja kaverinsa kanssa jollekin hauskalle jutulle.
Vihaan sitä, jos huomaan pienimmänkään asian mistä mulle tulee mieleen äitini! Yritän heti saada sen pois minusta.
Mä yritän mun oman elämän kanssa ja huolehdin lapsista välillä niin paljon että yöunet menee.
Ja koko ajan mietin mistä mua seuraavaksi syytetään, missä seuraavaksi mua tullaan sormi pystyssä moittimaan.

Itseasiassa, lisätään nyt sitten sekin, minkälainen suhde mulla on mun isään.

Isän kanssa ei ole koskaan tarvinnut laittaa välejä poikki, koska isä on erilainen. Tietyllä tavalla.
Aikamoinen tuuliviiri, joka elää omassa kuplassaan.
Ei oikein osaa ottaa huomioon, että muillakin ihmisillä on elämässä aikataulu, ei voida 5 min. hypätä sinne mihin hän haluaisi.
Hoitaa työnsä tosi tarkasti, mutta muuten onkin sellainen, että ei osaa oikein sitoutua mihinkään, ei jaksa olla paikallaan hetkeäkään.
Yksi joka ei koskaan häntä ole tavannut, sanoi että onko sulle koskaan tullut mieleen, että sun isällä vois olla adhd.
Ei itseasiassa ollut koskaan tullut mieleen, mutta hyvinkin saattais olla!
On tai ei, ei silti ilkeyttään ole impulsiivinen, ei vaan selkeästi pysty suunnittelemaan yhtään mitään etukäteen.
Asuu eri paikkakunnalla ja olen pyytänyt että soittaa ennen kuin lähtee tänne kaupunkiin tulemaan, että sovitaan tapaamispaikka valmiiksi hyvissä ajoin.
Tasan kerran on sen muistanut. Eli yleensä soittaa, olen nyt täällä, nähdään 5 min. päästä! Jos se ei meille sovi, vetää herneet nenään muutamaksi päiväksi.
Aina on tullut suuria lupauksia ison innostumisen kanssa, mutta jo kauan sitten opin, että ne on vain puhetta.
Sama on pitänyt isommille lapsilleni sanoa: Pappa kyllä lupailee paljon, mutta se on sitten vasta totta kun se todella tapahtuu.
En ole koskaan tainnut tavata ihmistä, joka yhtä innokkaasti suunnittelee kaikkea ja lupailee kaikkea, mutta josta tietää että asiaan kannattaa suhtautua todella varauksella.

Ja sitten harvoin, kun on ilkeä, on sitä todella:
Kun sai kuulla vuosikausia sitten mistä meidän koira on, haukkui aivan pystyyn, sanoi että se koira syö lapset ja on tautipesäke ja ties mitä.
No koira oli paremmassa kunnossa ja paremmin rokotettu ja tutkittu kuin moni ihan "suomi-koira".
Ei syönyt lapsia, päin vastoin rakasti lapsia. Kun isäni huomasin tämän, muuttikin täysin mielipidettään.

Ja muutama vuosi sitten kun sai tietää että olemme ottaneet 2 kissaa, sai taas hirveän raivokohtauksen.
Huusi että sitten haisee kakarat kissanpissalle jne.
Kumma juttu että ei ollut sitä väittämäänsä kissanpissan hajua huomannut, vaikka miltei viikottain tavannut lapsia ja kissat olleet yli puoli vuotta meillä...
Meillä ei edellenkään kukaan haise kissanpissalle vaikka tuosta jo jokunen vuosi
Ei siis käy meillä vaikka kutsuttu on.
Eikä yhtäkään lemmikkiä eikä lastamme ole ikinä joutunut hoitamaan, silti raivarit.
Niin, epäili myös että puhun paskaa, kun odotin neljättä lasta ehkäisystä huolimatta.
Tosiaan ehkäisy käytössä, ja mitähän se muutenkaan kuuluu aikuisen ihmisen (joka on kaikki lapsensa aivan itse hoitanut) lapsiluku muille?
Sitten ehkä nihkeän asenteen jotenkin käsittäisin, jos lapset olisi täysin isovanhempien vastuulla, mutta kun eivät ole ollenkaan.

Ei kovin usein huomauttele painostani, mutta kun huomauttelee, niin tekee sen todella ilkeästi.
Kerran sai painokeskustelusta jotenkin laajennettua keskustelun koskemaan muutakin elämääni (johon olen itse kyllä tyytyväinen) ja epätoivoisesti hoki että mun pitäis enemmän yrittää..!
Kysyin että yrittää mitä? Miksi?
"No yrittää", oli vastaus.

En ala kumartelemaan ja pomppimaan muiden mielipiteiden mukaan, koska kun yhdelle kumartaa niin toiselle pyllistää.
Olen itse tehnyt elämässäni ratkaisuja joihin olen tyytyväinen (esim. perheen osalta) ja ne toimivat meille.
Olen onnistunut joissakin asioissa, en kaikessa. Kuka meistä on täydellinen?!

Pääosin meillä asiat sujuu isän kanssa, mutta sitten joskus tulee näitä kilahteluja.
Olen kyllä oppinut antamaan niihin takaisin, jotta ymmärtäisi että en ole enää pikkulapsi.
Jotain kyllä kai meidän väleistä kertoo, että en ole saanut aikaiseksi puhuttua kaikesta, ihan kaikesta.
Lähinnä siksi, kun tiedän että se on 2 sekuntia ja isä ottaa jalat alleen. On nimittäin todella nopea liikkeissään.
Ei pysty edes viittä minuuttia istumaan kahvilla jutellen niitänäitä, saati että haluaisi puhua huonoista väleistä.
Joskus on heittänyt että olisit nyt sen kanssa (äitini) väleissä. Sitten kun yrittää omaa kantaa selventää, niin lopettaa puhelun tai liukenee paikalta samantien.
Niin, miksikäs olinkaan näin viallinen

Mitä olette muuten mieltä, oisko paras että koska välit on muutenkin poikki, niin palauttaisin kaikki lahjat?
Vai onko sekin tietyllä tavalla mun "yhteydenotto / kannanotto"?
Mua oksettaa ajatus siitä, että meinaavat että mä tai mun lapset on lahjottavissa.

Ihan tuttuja tunteita ja ajatuksia. Entäs jos se olenkin minä joka olen narsisti jne. Noh, minua ei ole kukaan koskaan syyttänyt tai kuvaillut narsistiksi, olen eloni aikana tavannut aika monta psykiatriakin, ahdistuksen ja masennuksen takia, aikoinaan diagnoosina oli myös "piirteitä epävakaasta" (impulssiivisuus ja tunne-elämnä epävakaus) mutta ei sanaakaan narsismista. Itse allekirjoitan nuo kaikki diagnoosit ja ajattelen myös niin että "ehjin nahoin" ei narsistin lapsi voi selvitä mitenkään päin lapsuudesta, ahdistus ja masennuskin ovat ihan normaaleja reaktioita kaikkeen siihen mitä on narsistin lapsena kokenut. Niiden takana on tunteita ja tarpeita joita ei ole koskaan saanut tuntea hyväksytyiksi osaksi itseä. Nyt niitä sitten opettelee.

Kun äitini luki ensimmäistä kertaa narsismista kirjan (se annettiin hänelle) hän -ylpeili- sillä että tunnisti itsensä narsistista. Siinä oli hänen mielestään siis jotain hienoa. Sairasta... Olisin alkanut epäillä hänen narsismiaan jos hän olisi pelännyt olevansa narsisti mutta ei, hän oli ylpeä siitä. Se on ollut yksi niistä "viimeisistä niiteistä" jonka jälkeen en ole enää kieltänyt asiaa itseltänikään.

Olen itse tullut pisteeseen että kyllä, hyväksyn asian mutta se mitä se on nostanut pintaan minussa, on ihan helvettiä. Kamppailen jatkuvasti sen tosiasian kanssa että tunnistan ensimmäistä kertaa elossani tunteita jotka olen dumpannut sisimpääni, itseni kieltäen. Tunnen häpeää, vihaa, raivoa, surua, kaipausta, pelkoa jne ja tunnistan että nämä tunteet ovat myös sitoneet minut narsistiäitiini ja ohjailleet minua ihmissuhteissani. Häpeä, se että en uskalla/ole uskaltanut puolustaa rajojani ja kokea että minulla on siihen oikeus, on yksi osoitus siitä että kasvoin narsistin lapsena. Minulla on oikeus kokea niitäkin tunteita ja pikku hiljaa saada tuntea yhä enemmän että kyllä, minä olen oma erillinen persoonani, en ole äitini jatke eikä minun tarvitseaan olla. Minun äitini ei siitä muuksi muutu, tunnen minä mitä hyvänsä. Minä muutun: minä saan vihata, kokea epäoikeudenmukaisuutta, suuttua siitä ja toimia sen mukaan mitä tunnen oikeaksi. Minä en ole syypää muiden tekemisiin, minulla on oikeus olla vihainen kun minua kohdellaan väärin, minulla on oikeus asettaa rajoja ja sanoa ei noin! Teet väärin!

Jne.

Kaikki tämä tajuaminen on osa toipumisprosessiani ja olen siinä aivan kesken. Tunnen sisimmissäni ihan kunnon kamppailun prosessini kanssa, olen ajoittain ihan hakusessa sen kanssa mikä on tämä tunne tai tarve mitä nyt tunnen. Mutta se on minun prosessini <3 Ikioma.

On myös noussu tarve haluta työstää asioita taiteen avulla. Mutta ei yksin vaan joko terapeutin tai ryhmäterapeutin kanssa. En vielä tiedä missä ja miten mutta tunnistan tällaisen halun itsessäni, ilmaista itselle vaikeita tunteita taiteen avulla. Olen kovin verbaalinen ja ylianalyyttinen ja tuntuu että sanallisesti/kirjallisesti en ihan pääse siihen tunteeseen kiinni mitä kulloinkin on pinnalla.

Raivo on yksi niistä. Silmitön raivo, viha, siitä että minun rajojani ei ole kunnioitettu. Viha jota minulla on oikeus tuntea. Se turhautuminen mitä narsistin lapsi kokee on jotain... loputtoman raivostuttavaa. Kun olet ollut riippuvainen ihmisestä joka on käyttänyt sinua hyväksesi ja sanot hänelle (milloin mistäkin asiasta) että hän on tehnyt väärin... ja vastaukseksi saat aina tuon saman viestin. Hänessä ei ole mitään vikaa, hän ei ole tehnyt mitään väärin, vaan vika on (taas) sinussa, syytöksissäsi, joiden pohjimmainen syy on siinä että sinä itse olet viallinen, ei kukaan muu. Ikään kuin sen jälkeen jos olet ahdistunut tai masentunut, sinua saisi kohdella miten tahansa koska sinähän olet ahdistunut, masentunut, sinussahan se vika on.

Sairasta. Vain sairas ihminen ajattelee ja kohtelee muita ihmisiä noin. Unohtaen että meillä on kaikilla oma ihmisarvomme, oikeus rajoihimme jne.

Huh huh.

Hups, unohdin mihin olin vastaamassa, tuli niin tunneryöppy kun aloin kirjoittamaan :DDD

Tuo on muuten itsellänikin ollut mielessä tuo "lahjojen palauttaminen". Olen vetänyt itse rajan mm siihen että lahjoja/rahaa en ota vastaan koska se on ollut yleisin "lahja" jolla hän on omistanut ihmisiä. Jos narsisti laittaa tililleni edes pari kymppiä, palautan sen samantien takaisin tilin kautta. Sanomatta mitään.

En ota vastaan tavaralahjoja myöskään. Enää. Jos narsisti lähettäisi jotain postitse, palauttaisin senkin. Se vain tuntuu juuri nyt itselleni parhaalta tavalta ja siksi tekisin niin. Hän kun ei -koskaan- anna mitään, yhtään mitään, "ilmaiseksi", vaan taustalla on aina ostaminen. Jos hyväksyn lahjan, hyväksyn sen että olen narsistin omistama. Siltä minusta toistaiseksi tuntuu ja se osoittaa minulle että on vain kuunneltava itseä ja tehtävä kuten itselle parhaana tuntuu.

Voi hyvin olla että tulee aika jolloin en ole näin kiinni narsistissa enää että lahjakin tuntuu uhalta mutta toistaiseksi se tuntuu uhalta ja toimin sen mukaan. Ei lahjoja siis.

Kaikkea tavaramäärää en koe tarpeelliseksi käydä läpi "varmuuden vuoksi", miksei sitäkin voisi tehdä. Vähän kuin "konmari"-tyylisesti Ei huono idea.

rajallinen kirjoitti:
Olen itse tullut pisteeseen että kyllä, hyväksyn asian mutta se mitä se on nostanut pintaan minussa, on ihan helvettiä. Kamppailen jatkuvasti sen tosiasian kanssa että tunnistan ensimmäistä kertaa elossani tunteita jotka olen dumpannut sisimpääni, itseni kieltäen. Tunnen häpeää, vihaa, raivoa, surua, kaipausta, pelkoa jne ja tunnistan että nämä tunteet ovat myös sitoneet minut narsistiäitiini ja ohjailleet minua ihmissuhteissani. Häpeä, se että en uskalla/ole uskaltanut puolustaa rajojani ja kokea että minulla on siihen oikeus, on yksi osoitus siitä että kasvoin narsistin lapsena. Minulla on oikeus kokea niitäkin tunteita ja pikku hiljaa saada tuntea yhä enemmän että kyllä, minä olen oma erillinen persoonani, en ole äitini jatke eikä minun tarvitseaan olla. Minun äitini ei siitä muuksi muutu, tunnen minä mitä hyvänsä. Minä muutun: minä saan vihata, kokea epäoikeudenmukaisuutta, suuttua siitä ja toimia sen mukaan mitä tunnen oikeaksi. Minä en ole syypää muiden tekemisiin, minulla on oikeus olla vihainen kun minua kohdellaan väärin, minulla on oikeus asettaa rajoja ja sanoa ei noin! Teet väärin!

Jne.

Kaikki tämä tajuaminen on osa toipumisprosessiani ja olen siinä aivan kesken. Tunnen sisimmissäni ihan kunnon kamppailun prosessini kanssa, olen ajoittain ihan hakusessa sen kanssa mikä on tämä tunne tai tarve mitä nyt tunnen. Mutta se on minun prosessini <3 Ikioma.

On myös noussu tarve haluta työstää asioita taiteen avulla. Mutta ei yksin vaan joko terapeutin tai ryhmäterapeutin kanssa. En vielä tiedä missä ja miten mutta tunnistan tällaisen halun itsessäni, ilmaista itselle vaikeita tunteita taiteen avulla. Olen kovin verbaalinen ja ylianalyyttinen ja tuntuu että sanallisesti/kirjallisesti en ihan pääse siihen tunteeseen kiinni mitä kulloinkin on pinnalla.

Raivo on yksi niistä. Silmitön raivo, viha, siitä että minun rajojani ei ole kunnioitettu. Viha jota minulla on oikeus tuntea. Se turhautuminen mitä narsistin lapsi kokee on jotain... loputtoman raivostuttavaa. Kun olet ollut riippuvainen ihmisestä joka on käyttänyt sinua hyväksesi ja sanot hänelle (milloin mistäkin asiasta) että hän on tehnyt väärin... ja vastaukseksi saat aina tuon saman viestin. Hänessä ei ole mitään vikaa, hän ei ole tehnyt mitään väärin, vaan vika on (taas) sinussa, syytöksissäsi, joiden pohjimmainen syy on siinä että sinä itse olet viallinen, ei kukaan muu. Ikään kuin sen jälkeen jos olet ahdistunut tai masentunut, sinua saisi kohdella miten tahansa koska sinähän olet ahdistunut, masentunut, sinussahan se vika on.

Sairasta. Vain sairas ihminen ajattelee ja kohtelee muita ihmisiä noin. Unohtaen että meillä on kaikilla oma ihmisarvomme, oikeus rajoihimme jne.

Huh huh.

Hups, unohdin mihin olin vastaamassa, tuli niin tunneryöppy kun aloin kirjoittamaan :DDD

Tästä aloituksestani on jo kulunut jonkin aikaa, mutta olen täällä käynyt lukemassa kaikkien kirjoituksia.
Tässäkin mitä lainaan sinulta nim.m. rajallinen, on edelleen tuttua tekstiä.
Ja kuitenkin löydän jotain mikä ei ehkä vielä ole iskenyt tai sitten mulla vaan on eri määrissä eri tuntemukset:
Mä tunnen vihaa ja raivoa hetkittäin, mutta en kaipausta enkä häpeää.
Mä en häpeä ollenkaan, itseasiassa haluaisin vuodattaa kaikille mitä olen hoksannut elämästäni, lapsuudestani, "äidistäni".
En osaa kaivata sitä, mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Tiedän vain, että mun itse täytyy toimia toisin, enkä mahdollista saman paskan jatkumoa.
Mä haluaisin puhua tästä kaikkien kanssa, en silti ole puhunut kuin vasta muutaman kanssa, koska en halua kuormittaa joitakin ihmisiä liikaa asioillani.
Sekin kai tätä perintöä, "ei ketään kiinnosta miltä musta tuntuu".

Mieleeni palautui toissapäivänä, kuinka jatkuvasti tulkitsin "äitini" mielialoja kasvojen perusteella.
Koko ajan olin varpaillani.
Olin sen jo unohtanut, ehkä koska hän minulle joskus muinoin valitti siitä kuink ärsyttävää se on.
Mutta mun oli vähän kai pakko silloin oppia lukemaan millä mielellä milloinkin ollaan.
Eikä siitä silti hirveämmin ollut hyötyä.

Lainasin juuri kirjastosta Karyl Mc Briden kirjan, "enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä".
En ole ihan vielä kirjan lopussa, mutta toivoin että olisin saanut siitä enemmän irti.
Vaikuttaa siltä, että olen useimmat vaiheet jo ohittanut:
En syytä itseäni, en enää halua pitää yhteyttä, olen tajunnut jo ajat sitten että tämä on minun elämäni ja olen jo kauan miettinyt sitäkin, kuinka toimin eri tavalla omien lasteni kanssa.

Aion ehdottomasti lainata pian lisää kirjoja tähän aiheeseen liittyen.
Se mikä itseäni koko ajan eniten vaivaa, on se, että haluaisin puhua tästä myös esim. sisarusteni kanssa.
Haluaisin kerrankin puolustautua ja kysyä asioita.
Heillä ei kuitenkaan ilmeisesti ole mitään halua puhua mistään, joten ehkä siinä on se asia, joka minun pitää vaan hyväksyä.
Itseni kanssa ja esim. miehenikin kanssa olen käsitellyt tätä jo todella paljon, mutta ehkä en vaan saa käsiteltyä tätä kaikkien kanssa, vaikka kuinka haluaisin.

Joka ikinen päivä tulee tilanteita, joista tajuan että tämä ei olisi koskaan ollut mahdollista oman "äitini" kanssa, ja se ei ole normaalia.
Joka päivä tajuan, että tämä on jatkuvaa kasvun ja oppimisen aikaa, mutta silti olen oppinut huomaamaan hyviä asioita itsessäni.
Kuten aiemmin kirjoitin, en ole pitänyt itseäni paskana, mulle on vaan aina kerrottu että olen paska, mutta edelleen tiedän ja nyt entistä vahvemmin, että mä en ole paska

Osittain tuttuja juttuja minunkin lapsuudesta. Itse olen myös havahtunut tajuamaan, että kaikki ei ole ok mun ja äidin suhteessa. Mietin vuosia miksi en tunne mitään äitiä kohtaan, syyllistin itseäni ja pidin itseäni viallisena ja jotenkin rikkinäisenä.
Piti kohdata tämä psykopaatti/narsisti ennenkuin ymmärsin, että äidissäkin on jotain häikkää.
En tiedä mikä äiti on, epäilen piilonarsistia. On kunnon draama queen ja huomion kerääjä. Koko elämä pelkkää syyllistämistä, piikittelyä, ilkeilyä ja koskaan ei ole riittävän hyvä, aina voisi olla parempi. Koko lapsuuden ajan äidiltä ei liiennyt huomiota minulle, hän märehti aina omia ongelmiaan ja omaa surkeuttaan. Vain hänen murheensa merkitsee jotain. Itse en koskaan saanut tukea häneltä. Pelkkää tiukkaa kuria ja jos jotain sattui niin vakio vastaus oli, että minähän sanoin. Lohdutusta oli turha odottaa.
Äiti soittaa vain, kun on itse vailla jotain. Meidän kuulumiset ei oikeasti kiinnosta. Mun ongelmat ei kiinnosta, aina pitäisi puhua hänen ongelmistaan ja niitähän piisaa.
Nytkin on ollut lomalla monta viikkoa, ei ole mitään kuulunut. Lapsilla on omat puhelimet, voisi pitää kyllä yhteyttä lapsiin yms, ei mitään! Sitten soittaa minulle ja alkaa räkyttämään, kun ei olla käyty häntä katsomassa. Sitten mulla meni hermot ja sanoin suorat sanat.
Niin paljon paskaa olen saanut kuulla, minä en tee mitään oikein, minua saa arvostella avoimesti esim mun miehelle. Muille näytetään mukavaa naamaa, jos yhdessä liikutaan. Rätkyttää meidän raha-asioista, kuinka paljon lapsilla on vaatteita tms.
Mun tekemää ruokaa ei kyllä ikinä kehu, mutta omaa kehuu." Kyllä on hyvää vaikka itse sanonkin" yms.
Kukaan muu ei osaa tehdä mitään, hän tekee kaikki ja sitten teatteri itkut päälle. Huutaa muille jatkuvasti eikä kestä itse pienintäkään kritiikkiä.
Niin monet itkut itkenyt äidin "suoraan" puhumisen jälkeen, mutta minä olenkin se, joka aina laukoo...
Koskaan en ole uskaltanut edes mielipidettäni juurikaan ilmaista. Lapsena tuli lyttäämiset ja koevatillikat jos uskalsi jotain sanoa. Ikinä en saanut, jos jotain pyysin. En edes lahjaksi! Se oli jotain sinne päin, ei koskaan juuri se mitä halusin.