KESKUSTELUFOORUMI

Mä koin eilen oman "kotiin paluun". Vihdoin <3

Reilu puol vuotta siitä kun lopulta hyväksyin ettei narsisti muutu, loputtoman kivuliaitten prosessien jälkeen, tunnistan taas itsessäni ydintarpeeni. Nyt vasta -tunnen- sen faktan että narisistiäiti ei ollut sellainen äiti jota lapset tarvitsi.

Tämä on se tunne johon olen pyrkinyt aiemmissa irtautumisyrityksissä, lopulta onnistumatta. Olen aina aiemmin päätynyt tavalla tai viidennellä takaisin narsistin vaikutuspiiriin. Joko livenä tai toistanut muissa suhteissa samaa "turpiin ottoa", tavalla tai toisella. Josta yhtä usein seurannut paha olo, lyhyellä aikavälillä tai pidemmällä, vuosikausia kestäneillä uhriutumiskaavoilla eri ihmissuhteissa. Ja noidankehä pyörinyt pyörimistään kun sokea on yrittänyt etsiä jyvää.

Ei etsi enää. <3 Rakkaus. Tietoisuus <3

Miten moni asia on vaikuttanut. Elämän halu. Oma loputon sitkeys, tunne siitä että on -pakko- selvitä, -itsensä- vuoksi. Ne toivon kipinät joita on saanut vertaisilta, esimerkit että tästä selviää vaikkei ole tiennyt yhtään miten. Hapuilemalla, kipuilemalla, yrittämällä etsiä vastauksia. Tekstit, kirjat, juttelut, omat prosessit. Te joiden kanssa saanut kirjoittamalla jakaa asioita. Se tunne että on tullut kuulluksi. Narsistien uhrien tuki ry, luennot, vertaispuhelin, netti ja liveryhmä (ollut vasta kerran mutta tietoisuus siitä että se on alkanut, on sysännyt lisää rohkeutta kohdata kipeitä asioita). Omahoitsu <3 ja lekuri. Hillitön taistelu takaisin eloon puolitoista vuotta sitten tapahtuneesta traumasta. Joka potkaisi tämäkin prosessin lopulliseen kohtaamiseen ja hyväksymiseen. Elämänhalu. Vimma. Pakko.

Moni asia on kesken, elämä on keskeneräistä mutta ydintunne, rakkaus, on taas minussa. Se on totta. Mä selviän. <3

Voisimpa kiittää niitäkin ihmisiä jotka lapsena välitti. Yksi lastenhoitaja. Muistan sen (5-6 vuotiaana) surun ja kaipauksen joka jäi kun kuulin ettei hän enää tule takaisin. Monet aikuiset jotka osoitti omalla tavallaan välittämistään. Kenties näkivät että vanhemmat ei välitä. Ties kuinka monet ihmiset joihin elämän aikana törmännyt, joista jäänyt tunne että he välittävät itsestään. Nimenomaan itsestään. Niistä on jäänyt kipinä, siemen, tieto solumuistiin asti. Rakkaudesta.

Vähän pöntöltä yks kaks tuntuu avautua täällä ihmisille joita en tunne oikeasti mutta avaudun silti, ootte niiiiiiiiiin tärkeitä. Sitkeitä sissejä joka iikka <3

Voimia ihmiset. Vertaiset. Tästä oikeasti selviää! <3

<3

Ihana lukea noin positiivisista fiiliksistä
Mä niin odotan tuota samaa fiilistä, sitä että mä selviän!

Ehkä se vähän jo pilkottaa, koska tämä on eka kerta kun olen tehnyt näin totaalisen "eron" häneen ja tässä viime aikoina tajunnut että hänhän on narsisti, ja siten päädyin siis tännekin.

Sen takia olen varma, että tämä oli tässä, enää ei tule uusia mahiksia, uusia yrityksiä.
Olenhan mä aiemminkin sanonut itselleni, että ei tarvitse olla väleissä vain "koska sukua".
(Meillä on muuten melkoisen riitainen suku, vähän ristiin rastiin ihmiset ei ole väleissä. Joskus tuntuu että niinhän kaikilla, joskus taas että eihän tää ole normaalia!)

Mutta nyt: Se valaistuminen, että hei, mä olen aikuinen, tää on mun perhe, mun elämä.
Mä en anna jonkun täysin ulkopuolisen, joka mun lapsuuden jo on pilannut, sotkea tätä.
Tää on meidän elämä <3 Mun ei ole mikään pakko jostain ihme velvollisuudesta pitää jotain ihmistä meidän elämässä.
Meidän elämässä kun on kuitenkin todella monta aivan ihanaa ihmistä!
Monesta mun miehen sukulaisesta on tullut tärkeämpiä jo ajat sitten, kuin yhdestäkään mun sukulaisesta.

Kirjoita ja avaudu, ihan kaikesta!
Se on varmasti vain hyödyksi sulle, ja on mahtavaa lukea, kuinka joku rohkaisee että pahastakin suosta pääsee ylös!
Kaikki me täällä tarvitaan vertaistukea ja parhaiten ymmärtää sellainen, joka ikävä kyllä on joutunut saman kokemaan.
Ja mä toiveikkaasti laitan tähän: "Nim.m. Rikkonaisesta suvusta ehjään perheeseen"

Hei O´Sweetie!

Ollaan samoihin aikoihin liikenteessä

Aivan varmasti selviät, oot fiksu tapaus. Muutaman vuoden päästä on tilanne jo aivan erilainen

Ydin tarpeet. Niiden tunnistaminen. Edes hippusen, edes hetkittäin, tästä se hyvä olo pulpahtelee. Tästä se toipuminen lähtee.
Omat tunteet. Oli ne mitä hyvänsä. Ne on minun tunteita. Ei kenenkään muun. Eikä varsinkaan narsistin.

Ja näiden tunnistaminen, kuunteleminen, itse itselleen kuulluksi tuleminen.

Jessus että se on vaikeaa mutta se se on se punainen lanka. Se että olen alkanut tunnistamaan omia tarpeita, on mulle osoitus siitä että on kannattanut pitää pesäeroa narsistiin. Ehdotonta pesäeroa. Osoitus siitä että ne eivät ole mihinkään kadonneet vaikka niille ei ole ollut narsistin perheessä kasvaneena minkäänlaista tilaa. Kun oon itse kunnioittanut sitä tarvetta omaan tilaan ja pitänyt kiinni siitä tarpeesta, tajunnut että minun on pakko, selvitäkseni, pitää kiinni rajoistani, on alkanut tulla tilaa myös muille tunteille ja tarpeille.

Oma tila, oma lupa.

Jatkuva rajojen veto, jatkuva riidoissa olo on loputtoman väsyttävää, siksi pesäero on ihan ehdoton. Minulle.

Tunnistan sellaisen pelon että mitä tahansa hyvää minussa on ja kasvaa, "narsisti tulee ja vie sen". Vaikea selittää :DD mutta se on yksi niistä kipeistä traumoista jotka on jälkensä jättäneet. Koska eihän normaalisti ihmisen tarvitse varmasti pelätä että "joku tulee ja vie" omat hyvät jutut elämästä. Narsistin kanssa tällainen pelko nyt vaan on, ainakin minulla.

Tai siis oikeastaan ei enää ole vaikka tunnistan tällaisen pelon. Sille ei ole aihetta koska en anna narsistille mahdollisuutta enää.

Vähän off topic mutta olipa helpottavaa saada tietää että loppuvuonna ei tarvitse miettiä pitääkö pelätä yhteydenottoa koska narsisti lähtee reissuun. Huoh. Pelkkä tieto siitä toi tunteen että ompa helpompi hengittää. Eli olen siis jollain tasolla pelännyt koko ajan että saattaapa se lähestyä/ottaa yhteyttä.

Nyt jos oisi mahdollisuus niin muuttaisin hevon kuuseen, saattaisin jopa laittaa yhteystiedot salaiseksi ja antaa vain harvoille ja valituille. Noh, sekin aika tulee joskus!

Hei. Kiva kuulla, että sullaki on alkanu valoa näkymään. Tämä ensimmäinen "vuosi" erossa narsisti äidistä on ollut voimaannuttava. Etenkin joulun yli selviytyminen oli tärkeää mulle.

Nyt mut taas yhtäkkiä valtas ja alkoi kalvamaan jokin. Äitini jostain syystä haalii ja kokoaa sukulaisia puolelleen, ikäänkuin kokoaisi sotajoukkoja. Pelottavaa on myös se hiljaisuus. Ei mitään. Ei yhteenottoa, ei oven takana kyttäystä. Jopa isäni on "hiljentynyt", jostain syystä ihan ok väleissä jopa.

Ihmetystä aiheuttaakin ihmisten ja etenkin sukulaisten outo asenne muutos mua kohtaan. Mitä ihmettä se voi suunnitella vai haluaako vaan sympatiat ja empatiat itselleen marttyyrinä? Itse en niin välitä Mä oon ollu se mustalammas aina muutenki. Tai aina mut on niille haukuttu, tai jos ei nyt haukuttu nii pidetty alempi arvoisena kuin muut sukulaiset tai muiden lapset.

Onneksi nyt on yhteys lastensuojeluun, jonne oon avoimesti kertonut koko tarinani. Sainkin apua. Sanoin suoraan, että pelkään ihan paniikkiin asti lasteni menettämistä. Uskon, että se on äitini perimmäinen tahto. Että epäonnistun siinä. Uskon hänen uskovan olevansa ainoa oikea kasvattaja minun lapsilleni. Se pelko kasvaa niin suureksi jo. Ja mun lapsista toinen vaistoaa sen.

Pääosin mulla on kuitenkin sellanen tunne, että tää vuosi 2017 on pitkästä pitkästä aikaa hyvä, menestyksekäs ja iloinen vuosi (ei uskois ku just meni ulosottoon 20k). Silti, silti mulla on sellanen tunne.

Ihana tää foorumi ku saa avautua

Mukavaa alkanutta vuotta muillekkin

Ihana kuulla Lumous, että oot saanut apua lasustakin <3

Mulla alkoi vuosi ihan paskasti, romahdin kun tein täyden virhearvioin/olin ylimielinen/ viime viikolla kun menin vastaamaan puheluun ku narskumutsi soitti. Mokasin totaalisesti, olin ylimielinen/annoin hippusen pienestä asiasta varovaista palautetta ja sain siitä tunteen ku ois kranaatti lentäny ovesta sisään. Niinku vertauskuvallisesti. Oli ihan täys virhearvio ylipäänsä että oisin kyennyt olemaan asiallisissa väleissä. Sitä samaa päätöntä syytösten kehää joka osui ja upposi, syyllistymisen tunne iski vatsanpohjaan asti eikä ota loppuakseen. Järjellä ymmärrän että ei ole mitään syytä syyllistyä mutta oli täydellinen virhearvio ja teko yrittää antaa palautetta sille. Ois vaan pitänyt sulkea korvat ja puhelin kylmän rauhallisesti.

Nyt on sitten tunne että pitää -taas- kerätä itsensä palasia kasaan. Ja tunne siitä että tässä oli kai se viimeinen niitti sille faktalle että en vaan ole niin vahvoilla että kykenisin yhteydenpitoon missään muodossa. Narsisti on täysin virheetön ja iskee sairaan mielensä kautta sairailla motiiveilla heti ku mahdollisuus, varsinkin kun tietää että olen viime vuoden tehnyt pesäeroa ja alkanut irrottautua. Se oli hyvä päätös, aivan loistava itseni kannalta mutta jostain syystä menin ja vastasin puheluun ja se oli vikatikki. Samoin kuin se että oli -todella tyhmää yrittää "pilkata" sen omahyväisiä sanomisia: se ei palautetta ota vastaan ja pilkka osui vaan omaan nilkkaan/vatsaan/psyykkeeseen. Jalat alata-syyllisyyden tunne iski. Opetus tietty sekin, älä pelleile narsistin kanssa.

Mulla ehkä se suurin paha olo tulee tällä hetkellä turvattomuuden tunteesta. Rikon syyllistymisen muuria puhumalla ja puhumalla mutta silti se tuntuu puskevan läpi. On noussut pintaan tunne siitä että vaikea luottaa ihmisiin joka sekin tietty ymmärrettävä selkeä oire menneestä. Järjellä luotan, tunnetasolla iskee pelkoja. Vaikea tarvita ihmisiä ja senkin ymmärrän järjellä että turha pelko mutta tunne vaan on noussut tuolta menneisyydestä.

Ootan malttamattomana terapian alkamista joka ei varsinaisesti ole tähän asiaan haettu mutta joudun kyllä avaamaan tätäkin ja kertomaan että tässä syy miksi moni muukin asia junnaa paikoillaan elämässäni, enemmän kuin mikään muu, jotta se ymmärtää ja tietää missä oon menossa. Ihan kohtuuton pelko sitäkin kohtaan että "entäs jos se ei ymmärrä". No enhän voi muuta kuin kertoa ja toivoa että se ymmärtää ja jos ei sillä ole välineitä auttaa niin sitten mun on vaan siirrettävä tämä asia odottamaan parempia aikoja/taloudellisesti parempia.

Ihan mahtavaa Lumous että sulla on konkreettinen turva lasusta, että voit puhua heille ja pelkosi on täysin ymmärrettävä ja varmasti alkaa ajan kanssa hälvetä kun huomaat että voit luottaa myös lasuun ja siihen että he tietää ja ymmärtää sun tilanteen. Oot upea äiti!!!!

Oisimpa ymmärtänyt itsekin silloin kun laps oli ala-ikäinen, olin silloin yhteydessä lasuun mutta en osannut sanoa/en tunnistanut mitä tarvitsen, olin vain huolissani omasta depiksestä ja siitä onko lapsella asiat hyvin. Saatiin kotiapua mutta jotenkin en osannut sanoa/tunnistaa silloin vielä mistä depis johtui ja että oisin tarvinnu kestotukea henkisen väkivallan alla/siitä selviämiseen. En silloin vielä tajunnut mistä depis johtui mutta hyvä että nyt!!!

Välillä on tullut idea että olisipa olemassa -aikuisille- turvakoti tilanteissa joissa henkinen väkivalta vie voimat/eristää/jne. Että voisi välillä käydä extempore avautumassa ja latautumassa ja saamassa tunnetta että on ulkopuolisia aikuisia joille uskoutua kun iskee turvaton olo: pelkkä tietous siitä toisi turvallisuuden tunnetta. Narsismista kun on ihan mahdoton yrittää avautua ihmisille jotka sitä ei ole kokeneet. Eivät vaan ymmärrä eivätkä osaa auttaakaan, toisaalta onneks eivät ymmärrä mutta itseni kannalta, kaipaan turvallisia aikuisia joille tarvittaessa avautua kun asioita nousee pintaan jotka välittäisi. Luulen että oon törmänny siihen etten uskalla tarvita niitä ihmisiä joita tunnen, mikä on todella outoa ja yllättävää, jostain syvältä tulee se pelko ja syyllisyys: enhän minä ENÄÄ ole äidistä riippuvainen mutta tunnistan että mussahan on koko aikuisiän ollut syyllisyys/pelko irrottautumisesta koska aina sen on "iskenyt lekalla takaisin" kun olen ollut omillani, monin tavoin.

Hitto tää on vaan niin sairasta! Oma äiti jota pelkää! AIheesta! Ei hitto...

Jos mulla ois varaa oisin kuin ohjus jo ajat sitten hakenut Kela korvattavaa psykoterapiaa, nyt en sitä enää saa koska työkyvyttömyys. Tuo toinen terapia ei ole tule olemaan varsinaista tiivistä psykoterapiaa vaan on muuhun terveyspulmaan haettu joka tarpeellista sekin ja ihana että saan sitä/että se alkaa. Ehkä tällekin asialle annettava välillä "huilitauko" kunnes sopiva aika kohdata ja käsitellä hippusen taas eteenpäin.

Tsemppiä hei talousasioiden kanssa Lumous!!!! Sä selviät niistä!!! Tiedän vaikka kuinka monia jotka selvinneet, itseni mukaan lukien, olleet samassa tilanteessa, velat oli iät ajat ulosotossa ja luulin etten ikinä pääse kuiville niistä mutta niin vaan koitti sekin päivä että viimeinenki euro oli maksettu ja siitä meni pari vuotta ni "paperit oli puhtaat". Sä koet sen vielä!!!! Usko pois, se päivä tulee kun voit juhlia ja sanoa -nyt se on ohi!!!-

Tsemppiä ja voimia ihan hirveästi muutenkin!!!! Oot upea äiti ja nainen kun olet hakenut apua ja saanut sitä ja että suojelet lapsiasi hakemalla apua!!!! Mikään ei vaan voi olla upeampaa!!! Toivon sulle kaikkea sellaista hyvää mitä sinä toivot itsellesi, hyvää uutta vuotta

Rajallinen, mä oon viimeaikoina mietiskelly tota samaa asiaa. Miten voi olla mahfollista et oon jo yli 30:nen ja vieläkin näin totaalisen riippuvainen äidistä. Kun en kuitenkaan ole. Ihan hyvin olen pärjännyt taloudellisesti (vaikka ulosotossa ollaankin), ihan ok olen lapseni ja kotinikin hoitanut. Joten miten ihmeessä mä tunnen olevani edelleen kylenemätön tekemään päätöksiä tai mitään ilman äitini "hyväksyntää" tai paremminkin mielipidettä.

Mulle on siis raskainta ollu sen hyväksyminen ettei kukaan enää ohjaile mua ja mun täytyy pärjätä yksin.

Ja en oo kovin hyvä äiti. Oon tosi yksinäinen. Tuntuu ettei mulla oikee oo ketää joka rakastais ja välittäis josta saisin voimaa. No lapset, mutta oon niiiin väsyny tähän jatkuvaan tappeluun. Mussahan se vika on, mut en saa sitä katkeemaan. Olipa hyvä et sain puettua sen nyt sanoiksi. Noinhan mun pitää niille sossuille just sanoo ku ne ens viikolla taas tulee.

Nyt on toki pystyny vähä rentoutumaan, mut oon jotenki ollu aivan totaalisen lukossa kesän jälkeen. Muuttaisin toisaalle, mut oon aina paennut ennen ja nyt en varmaan sais kämppääkään.

Kumpa löytäisin jonku jolta sais vähä voimaa. Tuntuu et kaikki mun ympärillä vaan kaikkoaa pois.

Lumous, onko sun asuinalueen suunnalla vertaisryhmiä? Olisiko se sellaista jota tarvitset tai haluat? Mä jonotin viime vuonna muutaman kuukauden vertaisryhmään joka alkoi syksyllä, oon soittanut muutaman kerran vertaispuhelimeen ja pikku hiljaa huomaan että sisältä on alkanut kumpuamaan se tunne että kyllä, puhuminen tekee hyvää, kyllä, -tarvitsen- muita ihmisiä, sitä tunnetta että -saan- puhua asioista joita on tapahtunut vaikka välillä on iskenyt kohtuuton syyllisyydentunne silkasta puhumisesta ääneen: ymmärrän niin hyvin nyt sitä mitä tarkoittaa "häpeän muurin murtaminen" tai "epäterveestä syyllisyydestä" irtirimpuilu. Kirjoittaminen ja puhuminen tuntuu itselleni olevan aina vaan yhä tärkeämpää itsensä hahmottamisessa -irti- sairaasta perhedynamiikasta. Toinen on tietysti se että sain hoitosuhteen omalla psyk polilla jossa opetellut kuuntelemaan itseäni ja tullut kuulluksi, se jatkuu ja on ihan korvaamaton apu toipumisen tiellä (vitsi ku kuulostaa "kevyeltä" kun helvettiähän tämä välillä on ollut) . Jos olisin toisenlaisessa elämäntilanteessa niin ehdottomasti olisin hakenut psykoterapiaa mutta nyt en saa sitä, toivon että joskus saan.

Kirjoita ihmeessä Lumous lisää ja hakeudu avun piiriin, hae niin kauan ja niin monelta taholta kuin tarpeen että susta alkaa tuntua että saat -itsellesi- apua ja tukea toipumiseen/kasvamiseen/miksi sitä kutsuisi.

Nää on niin rankkoja kokemuksia että ilman että niistä saa jutella ihmisen/ihmisten kanssa jotka -tietää- omasta kokemuksesta että nämä on ihan totta, en itse selviäisi ja olisi selvinnyt tähänkään asti.

On ollut ihan uskomatonta huomata itsessään niin monella tavalla jumittunutta kieroonkasvamista joka tietty ymmärrettävää ottaen tausta huomioon: yksi vaikka se että miten vaikea on tunnistaa se että tarvitsee muita-kin ihmisiä ja -saa tarvita-. Välillä on olo kuin olisi opettelemassa ihan aakkosista kaikkea mahdollista uudelleen: omin tunteidensa tunnistamista, omien tarpeiden tunnistamista ja hyväksymistä ja erityisesti sitä että -saa- tarvita ja tuntea, ilman että potee samalla syyllisyyttä joka oli se tarjottu perintö kotoa: eihän omille tarpeille ollut tilaa vaan aina piti ottaa huomioon narsistin tarpeet tai jonkun muun, jonka senkin narsisti päätti. Sairastahan se oli ja on. Edelleenkin narsistiäitini jatkaa syyllistämistä jonka takia en vain halua olla tekemisissä, en koe olevani vielä niin vahvoilla itseni kanssa että kykenisin vain katselemaan sitä syyllistämistä ilman että se tuntuu "kranaatilta". Välillä kykenin, nyt taas en.

Ja just tuo tunne että "totaalisen riippuvainen äidistä" vaikka ei ole, käytännössä. Päässäni jollain tasolla olen ja sitä tässä kipuillaan. Uskon että tämä "sipulin kuorinta" auttaa ja alan erottaa mikä minussa on minua, mitä mitä tunnen ja ajattelen itsestäni ja itseäni kohtaan ja muita kohtaan ja minkä olen omaksunut narsistisesta perheestä, mikä on sellaista joka ei ole omien ydinarvojeni mukaista. Se tuntuu tällä hetkellä ihan mahdottomalta välillä erottaa ja välillä taas tuntuu että erottaa. On vähän sellainen olo että näkee nyt sellaista jota ei aina haluaisi nähdä koska se tekee niin mielettömän kipeää ja saa olon välillä tuntumaan toivottomalta mutta kun näen niin en voi enää kieltäkään sitä mitä näen, en voi estää itseäni näkemästä... Se on kipeä asia mutta välttämätön, sitä kuplaa jonka olemassaoloon uskoin ennen, en voi enää välttyä näkemästä ja kokemasta. Se oli ja on valhetodellisuutta, se "välittäminen" ei tuntunut aidolta välittämiseltä, ja sen myöntäminen on samaan aikaan helpottavaa ja samaan aikaan niin kipeää, surullista, se herättää turvattomuutta myös.

Mutta tästä tietenkin seuraa kysymys mikä sitten tuntuu aidolta välittämiseltä? Mikä tuntuu minusta aidolta, kohtaamiselta ja välittämiseltä? Esimerkiksi sillä on iso ero jos kysyt taisunulta kysytään "miten voit?" verrattuna siihen että kysymys olisi "mitä kuuluu/teet/jne" joka meidän perheessä tarkoitti sitä että puhutaan tekemisistä ja tapahtumista eikä tunteista, itsestä. Miksi ei kysytty tai kerrottu siitä miltä tuntui tai puhuttu siitä mikä itsestä on tärkeää? Koska sille ei ollut tilaa, kaikki mikä muistutti narsistia siitä että perheenjäsenet on erillisiä yksilöitä kukin omine tarpeineen ja tunteineen, muistutti häntä siitä että he ei olleetkaan olemassa -häntä varten-, -hänen tarpeitaan varten-. Ja kun siihen oli itsekin kasvanut, sitä oppi/oli pakko oppia koska oli riippuvainen vanhemmista, itsekin ajattelemaan ja tuntemaan niin: ettei minulla ole -oikeutta- olla oma erillinen itseni vaan olen olemassa narsistin tarpeita varten, muiden ihmisten tarpeita varten. Omaa itseä "ei ole" vaikka onkin, sen oman itsen "uudelleen syntyminen/kasvaminen" on meidän itsemme vastuulla mutta ei me ilman muita ihmisiä siitä kasvamisesta selvitä: täytyy uskaltaa tarvita ja uskaltaa ottaa vastaan, uskaltaa tuntea ja tunnistaa mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei tunnu, mikä tuntuu edistävän omaa hyvinvointia ja mikä ei tunnu.

Olen koittanut etsiä sellaisten ihmisten tukea ja apua joka minusta tuntuu hyvältä. Se voi olla ihan hippusen joltain ihmiseltä ja joltain toiselta taas hippusen ja kolmannelta jotain muuta. Ja yrittänyt hakea livetukea, vertaistukea, ammattiapua, apua kolmannelta sektorilta, ihan mistä tahansa mikä on milloinkin tuntunut oikealta ja hyvältä. Se yksinäisyyden tunne ainakin itselläni on isolta osalta yksinkertaisesti sitä etten ole uskaltanut tarvita muita ihmisiä, en ole uskaltanut yksinkertaisesti olla oma keskeneräinen itseni, se tuntuu vieläkin vaikealta mutta olen pikku hiljaa myös tajunnut että niinhän se tuntuu muistakin, joistakin taas tulee tunne ettei heistä tunnu siltä koskaan, saattavat näköjään elää läpi elämänsä niin "etteivät he ketään tarvitse" vaan tuntuu kuin he suorittaisivat elämäänsä ja esittelisivät suorituksiaan ja hakisivat sitä kautta "hyväksyntää" ja tarvitsevat muita ihmisiä vain siihen että kuulevat taputuksia heiltä. Minusta se ei tunnu hyväksynnältä mutta tunnistan että olen itsekin aiemmin uskonut ja toiminut niin. Hakenut hyväksyntää suorittamalla jotain/olemalla hyvä jossain/jne. On tosi vaikea uskoa että joku tai jotkut voisivat vain hyväksyä minut sellaisena kuin olen ja välittää minusta ihan vain minuna. Mutta eikös se ole aika universaali pelko ) Siihen että hyväksyn itse itseni sellaisena kuin olen, siihen tarvitsen muita ihmisiä, ammattiapua ja tukea: olen alkanut tunnistamaan että tarvitsen sellaisia ihmisiä jotka eivät ilman syytä, jotenkin oletusarvoisesti, syyllistä, kritisoi, nolaa, mitätöi, häpäise jne. Tarvitsen kuin kasvi vettä, sitä tunnetta että tunnistan milloin tulen kohdelluksi hyvin, ihmisarvoisesti ja kun opin tunnistamaan, opin samalla kohtelemaan muitakin siten!

Ydinarvot, rakkaus, anteeksianto ja armo, niihin tunnun palaavan aina uudelleen, tällä hetkellä tuo anteeksianto ja armo on ne kaikista suurimmat ihmetyksen aiheet: voinko/saanko/onko lupa edes pyytää anteeksi saati saada anteeksi saati kokea armollisuutta: niin hullulta kuin se tuntuukin niin kyllä ne vaan on ne isoimmat kysymykset. Ja samaan hengenvetoon: niinhän ne on meillä ihmisillä läpi elon...

(tulee niin pitkä teksti taas että hengästyttää, oon tällainen "ääneen ajattelija" kirjoittaessanikin.... :DDD )

p.s. Lumous. Olet sinä hyvä äiti: ajattele vaikka, sellaista käsitettä kuin riittävän hyvä äiti <3 Se tarkoittaa minulle sitä että pohjimmiltaan pyrkii toimimaan vilpittömästi sydämestä, hyväksyen sen että ei meistä kukaan ole täydellinen, äitinäkään. Se että tunnistat huolesi ja ajattelit että juttelet niille sossuillekin siitä, on sitä vastuullista vanhemmuutta jota voi tukea. Jos ei sinulla olisi huolia lapsia kohtaan vaan olisi sellainen "kaikki on täydellistä"-tunne, silloin voisi olla huolissaan : riittävän hyvä vanhempi on juuri sitä riittävän hyvää, tarpeeksi hyvää <3 Yksinhuoltajana minäkin olin ja olen vaikka laps onkin jo maailmalla, suren ihan hirveästi sitä että tietyssä vaiheessa sairastuin jonkinlaiseen "pakko pärjätä yksin, kukaan ei ymmärrä eikä auta" jne, sairastuin depikseen ja aloin vuosien varrella lopulta eristäytyäkin sen takia. Se on onneksi takanapäin mutta näin jälkeenpäin yritän aina "tuupata" muita yksinhuoltajia muistamaan että pohjimmiltasi et ole yksin, jaa kokemuksiasi, hae muiden yksinhuoltajien seuraa, vertaistukea, kevennä mieltäsi, hae konkreettista apua jne ja näytä sillä lapsillesi samalla että -pidät huolta itseästi- sillä se on se mitä pohjimmiltaan kaikki lapset toivoo: että vanhempi välittää itsestään. Tein niin ennen depistä ja sen jälkeen mutta oli vaihe jolloin "sulkeuduin" kun en ymmärtänyt noita perhekuvioita ja sitä "miksi mikään ei ole tarpeeksi" "miksi aina vaan syyllistetään" jne

(nyt en osaa enää edes lopettaa kirjoittamista :DDD kone kiinni välillä :DDD )