KESKUSTELUFOORUMI

Onko kenelläkään kokemuksia/ajatuksia/tietoa miten saada varmuus onko itse keksinyt vai onko kumppani lievä narsisti tai epäkypsä persoonallisúus tai vaan muuten epäempaattinen ja lapsellinen? Kun ei kyseessä ole mikään törkeä selkeä narsisti (joita tarinoita täällä riittää ja ihmettelen miksette hyvät naiset ole häipyneet aikoja sitten ?!)
Mies joka hoitaa työnsä ja on hyvä perheenisä ja hyvä puoliso. Ei mitään näkyvää narsismia, ei edes halventavia sanoja. Mutta sanatonta ymmärtämättömyyttä ja vaativuutta. Tässä tapauksessa hän on vaativa itseäänkin kohtaan. On lapsille tosi innostava ja hyvä isä. Itse koen että olen hänelle isosisko tai äiti. hän kyllä kantaa vastuuta, mutta valikoiden. Ei anna vaimolle sellaista oloa edes välillä, että hei onpa tää oikeesti aika rankkaa tää perheen pyöritys. molemmat käydään töissä, mutta kotiäitivuosista vastuunjako jäi vinoutuneeksi. Hänen mielestään ei ole mikään ongelma tehdä ruoka tai käydä kaupassa hän vaan ei sitä tee oma-alotteisesti.

Asia alkoi valjeta minulle, kun olen potenut masennusta, poistanut kierukat, tutkituttanut kilpirauhaset mutta aina vaan ahistaa. Ja sitten kun kerran ystävien kanssa istuttiin iltaa ja ystävä ilmaisi miehelleni huolen minun jaksamisesta ja epätasa-arvoisen vastuunjaon painamisesta, lopputulos oli että hän oli niin syvästi loukattu että painui nukkumaan. tänä päivänäkin ruodimme vain sitä, että hän koki suurena loukkauksena etten tullut hänen peräänsä kysymään miten hän voi. kun minä taas koen että vuosien kotiäiti-remonttiym. puurtamisen jälkeen olin loppu ja haluaisin siihen apua. Koskaan hän ei ole kysynyt miten voin vaikka mielialalääkkeen käyttöni oli tiedossa.
urheilu-soittoharrastukset on kaikki kaikessa, niihin panostetaan vaikka yömyöhään lasten kanssa, mutta vaimolta vastuun ottaminen kantaakseen ei meinaa sujua.

niin siis asiani oli, että kun ei ole selkeitä väkivalta- vähättely- lyttäyspuheita, enemmänkin hiljaista jääräpäisyyttä, miten tiedän olenko sittenkin vain väsynyt ja väärässä?
onko kellään muulla olo, että olet miehellesi suonut hienon olosuhteen - perheen, ihanat lapset ja toimivan palvelun, mutta joku tyhjyys empatian ja jakamisen kohdalla?
en siis ole mikään kiltti kotivaimo edes, vaan tosi häijy suustani myös, mutta niin lukossa jo, että olen rakentanut kilven häntä kohtaan. Rento oma olo on vain silloin kun hän ei ole kotona.

vai voiko olla mahdollista että kun isäni oli kans N, projisoin epäluuloisuuksissani asiat omaan syyttömään mieheeni?

t. omituinen

...lisäys edelliseeni, n:n tuntomerkkeihin sopii, että hän on niin täydellinen kaikessa mahdollisessa, että apua ei tarvita koskaan missään, ei sähkötöissäkään, kyllähän hän nyt semmoset pystyy tekemään, mitään ammattimiestä tarvita. kilpailuvietti urheilussa on kova. Ystäviä hänellä ei ole, meillä ei käy juuri ketään koska huomaan että hänen kanssa ei ole leppoisaa vaan ajautuu väittelemään, ei ole sosiaalisia tuntosarvia.

Mulla on ollu vähän samankaltainen tilanne. Olin kuitenkin vain vuoden suhteessa tällaisen henkilön kanssa. Suhteesta jäi kuitenkin vaivaamaan, että mitä se kaikki oli. Tilanne oli samankaltainen kuin sinulla. Olin pahoinvoiva usein iltaisin tietämättä mistä se johtui.
Tuo "puuttui sosiaaliset tuntosarvet" ... hän ei koskaan huomannut jos toista ihmistä ei kiinnostanut hänen puheensa tai seuransa. Hän vain jatkoi juttua, vaikka hänelle olisi sanonut ettei ole kiinnostunut kuuntelemaan. Hän ei oikestaan missään asioissa tahtonut ymmärtävän sanaa ei. Halusi kaiken aina tapahtuvan oman tahtonsa mukaan. Tästä huolimatta huomio kyllä minunkin tarpeita välillä. Mutta minulle täytyi aina käydä hänen ehdotuksensa tai alkoi hirveä jankuttaminen. Hänellä ei muutenkaan tuntunut olevan käsitystä yleisistä normeista ja rajoista. Itki ja pahoittelu kyllä, kun oli tehnyt jotain mitä en olisi koskaan uskonut jonkun tekevän. lupasi muuttaa käytöstään.
Tosiaan harvoin hän minua haukkui. Joskus kyllä, mutta myönnän minä tehneeni samaa hänelle.
Oliko tämä narsismia vai mitä?? Ulkopuoliset kyllä sanoivat että hän selkeästi rakastaa minua, mutta missä oli sillon toisen kunnioittaminen?

Kaikista hänen valehteluistaan huolimatta (mm. Lapsi edellisestä suhteesta) halusin ja kaipasin olla hänen lähellään koko ajan. Tulee itsellekin välistä mieleen kuinka tyhmä tuli oltua... ja silti edelleen ikävöin häntä koko ajan.

Minulla juuri tuollainen mies ja meillä kaksi pientä lasta. Olen kirjoittanut tuonne omat tarinat- osioon elämästäni. Miten sinulla/teillä menee nyt?