KESKUSTELUFOORUMI

Olin 45 vuotta naimisissa miehen kanssa, joka ei koko aikana kertaakaan pyytänyt anteeksi eikä koskaan mielestään tehnyt mitään väärää. Hän ei seurusteluaikojen jälkeen koskettanut eikä pitänyt minua hyvänä kuin halutessaan seksiä. Hän ei koskaan kiittänyt minua, ulkonäköni ei ollut häävi enkä osannut tehdä mitään niin hyvin, että olisi kannattanut kehua. Hän itse kyllä tarvitsi kehuja ja ihailua kaikesta tekemisestään. Hän ei ollut empaattinen, ei edes lapsiamme tai lapsenlapsiamme kohtaan, kavereitaankin hän minusta kohteli välinpitämättömästi. Kavereita hänellä kuitenkin oli runsaasti. Vain vanhaa äitiään hän jaksoi tukea ja ymmärtää.

Hän ei ollut koskaan väkivaltainen. Vielä työelämässä ollessaan hän oli johtaja ja ymmärtääkseni hyvä ja pidetty. Hänelle omaisuus ja sen lisääminen tuntui olevan tärkeintä elämässä.

Liittomme ei ollut onnellinen - aivan alkuaikoja lukuunottamatta. Minulle onnellisimpina aikoina ovat jääneet mieleen lastemme syntymät. Uskollisia emme olleet kumpikaan - itse luulen satunnaisilla suhteilla hakeneeni hetkellistä hellyyttä ja välittämistä. Miehen motiiveista en tiedä. Hänen kaappejaan siivotessani löysin pornolehtiä ja myöhemmin yhteiselle tietokoneellemme jäi silloin tällöin esiin pornosivuja. En koskaan maininnut niistä.
Viimeiset 25 vuotta olin uskollinen - miehestä en tiedä.

Yritin hukuttaa pahaa oloani alkoholiinkin. En aivan alkoholisti ollut, mutta liikaa join. Kärsin myös unettomuudesta ja viini auttoi nukahtamaan. Myös nuoresta vaivannut paha astma ja kroonistunut selkäsärky vaivasivat ja masensivat mieltäni. Miehen mielestä vaivani olivat enimmäkseen teeskentelyä, jotta olisin voinut välttyä ikäviltä kotitöiltä, joihin hän ei koskaan osallistunut - lukuunottamatta harrastamaansa ruoanlaittoa. Hänestä tein vain itsestäni marttyyia valittamalla vaivojani.

Puhuimme joskus erosta, mutta emme vieneet asiaa pidemmälle. Minä olin edelleen valmis pitämään kiinni avioliittolupauksestani, vaikka en ollutkaan onnellinen.

Sitten mies alkoi puhua erilleen muuttamisesta. Siis minun piti muuttaa pois. Paljastui, että hän oli etsinyt itselleen facebookista uuden tyttöystävän, jonka kanssa oli harrastanut nettideittailua muutaman kuukauden ja sitten ruvennut käymään jo tämän kotonakin. Hän tunnusti, kun suoraan kysyin.

Muutin pois tieltä ja panin eron vireille.

Jo pari kuukautta ennen tätä mies oli vaatinut minua suostumaan avioehtoon, jolla siirsi huomattavan sijoitusvarallisuutensa pois avio-oikeuden alaisesta omaisuudestaan. Suostuin, kun en tiennyt mitään toisesta naisesta.
Myöhemmin mies kielsi ehdottomasti, että olisi tulevan eron takia avioehtoa halunnut. Hänellä ei kuulemma ollut avioehtoa tehdessä aavistustakaan avioerosta, vaikka uusi naisystävä oli jo ollut kuvioissa mukana useamman kuukauden.

Mies ei kuulemma olisi halunnut erota. Minun olisi vain pitänyt muuttaa pois. Eikä hänen mielestään naisystävällä, joka tuli kotiimme melkein välittömästi lähdettyäni, ollut mitään tekemistä eromme kanssa. Ero johtui pelkästään kahden vaikealuonteisen ihmisen yhteensopimattomuudesta ja minun negatiivisesta asenteestani kaikkeen. Minä olin ikävä ihminen, jonka kanssa ei voinut elää.

Hän yritti vielä päästä maksamasta tasinkoakin siten, että aikoi lahjoittaa nimissään olevasta ja avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen kuuluvasta erittäin arvokkaasta kesämökkikiinteistöstä minulle kuuluvan puolikkaan lapsille. Hän olisi kylläkin säilyttänyt itsellään elinikäisen hallintaoikeuden. Lapset eivät suostuneet, kun heille selvisi, että mies olikin lahjoittamassa minun osuuttani - heille hän oli kertonut erilaisen version asiasta.

Nyt on ositussopimuskin tehty, en jaksanut enkä lasten takia halunnut siitä enempää riidellä, vaikka asianajajani mielestä olisi kannattanut. Asun vuokra-asunnossa. Miehelle jäi yhteinen asunto ja kesämökki sekä kaikki yhteiset tavarat lukuunottamatta henkilökohtaisia käyttötavaroitani.

Myönnän itsessäni olleen paljon vikoja ja olen yrittänyt mietiskellä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Alkoholia en ole poismuuttoni jälkeen maistanut pisaraakaan, tuntuu, ettei enää ole tarvetta turruttaa itseäään. Itsetuntoni vain on niin alhaisella tasolla, että usko parempaan tulevaisuuteen on kovalla koetuksella. Toivottavasti ajan kuluessa ja ystävien tuella pystyn vielä näin vanhana - olen 68-vuootias - sittenkin aloittamaan uuden onnellisemman elämän.

"Niin kauan kuin olet elossa, sinulla on aina mahdollisuus uuteen alkuun." Olen itse muuttanut tavarani pois mieheni luota eilen, vaikka olen ollut suhteessa vasta 1.5 vuotta. Narsistin kanssa sama karuselli voi todella jatkua ja jatkua, mikään ei sitä pysäytä, vaikka kuinka toivoisi, niin kauan kuin itse olet siinä mukana ja narsisti todella osaa pitää otteen. Ihme että olet järjissäsi vielä. Itse tämän viimeisen kuukauden aikana soitin kerran turvakotiin (ei ollut tilaa, en päässyt sinne),kerran hätäkeskukseen, että sekoan mieheni vuoksi (ei hätäkeskusasia), kerran kävin lääkärissä (sanoin olevani itsemurhan partaalla mieheni vuoksi), lääkäri sanoi, että normaali psyyke reagoi näin tuollaiseen tilanteeseen. Jos itse olisin joutunut kestämään 45v, niin olisin totaalisesti seonnut/tappanut itseni. Joten todellakin niin kauan kuin olet elossa on mahdollisuus uuteen alkuun.

Yksi syy kauan kestäneeseen liittoon saattoi olla, että olin seurustelumme alkaessa 17-vuotias. Ehdimme olla yhdessä 5 vuotta ennen vihille menoa ja avioliittoa kesti sitten 45 pitkää vuotta. Yritin toki pyristellä irti jo ennen naimisiin menoa, mutta mies ja hänen sukulaisensa olivat yhteistoimin painostamassa meitä avioitumaan, joten niin siinä kävi.

Olin onneton, mutta päätin lasten vuoksi kestää. Vähitellen mieli turtui, tunteet hävisivät, olin vain puoliksi elossa. Lapset aikuistuivat, mutta taisin olla jo niin tottunut tilaani, etten enää osannut ajatella elämän voivan olla parempaakin. Niinpä jäin siihen asti, kunnes mieheni etsi uuden naisen. Se oli kaikessa masentavuudessaan toisaalta helpottavaa - minut oli vapautettu lupauksistani ja velvollisuuksistani.

Narsismista en alkuaikoina tiennyt mitään. Viimeisinä yhteisinä vuosina luin joskus lehdistä ja netistä artikkeleita, jotka panivat epäilemään sitäkin mahdollisuutta, mutta vasta eromme jälkeen - kun olin tutkiskellut asiaa paljon lisää - aloin vähitellen ymmärtää mieheni käytöksen perusteita. Hän oli hauskaa seuraa kavereilleen ja pyrki olemaan aina keskipisteenä. Hän kertoili ominaan urotekoja, joita ei ollut koskaan tehnyt, omi jopa joskus minun tekojani ja kerskui niillä ystävilleen. Hän pystyi selvästi itse uskomaan valheisiinsa. Tärkeää oli tehdä vaikutus. Myötätuntoa häneltä ei tosin kavereilleenkaan pahemmin liiennyt.

Mikään hirviö hän ei kuitenkaan ollut eikä hän eromme jälkeen ole yrittänyt kostaa minulle muuta kuin tasingotta jättämisen muodossa. En siis sanoisi, että hänellä narsistinen persoonallisuushäiriö, mutta muutamia tunnusmerkkejä siihen suuntaan löytyy, riittävästi tekemään yhteiselämästä hankalaa.

Minulle vaikeinta on ollut opetella lopultakin uskomaan, etten ehkä sittenkään ole ollut yksin syypää kaikkeen pahaan. Se on iskostunut niin syvälle mieleeni, että toipuminen kestää varmaan kauan. Toivon kuitenkin vähitellen pääseväni eteenpäin.

Muille neuvoksi sanoisin - hyväkin neuvoja kun olen - että tavatessanne hurmaavan miehen tai naisen, joka varsin pikaisesti ja puoliväkisin yrittää sitoa teitä itseensä, OLKAA VAROVAISIA! Sellainen ei tarkoita rakkautta, vaan omistamisen halua. Tarkkailkaa tilannetta, seuratkaa hänen tekemisiään ja pitäkää etäisyyttä, kunnes voitte olla ehdottoman varmoja, että haluatte samoja asioita ja olette kumpikin valmiit tasapuolisesti tekemään töitä yhteisen hyvän tulevaisuutenne eteen.