Sekavat tunteet
Lähetetty: 03 Tammi 2017, 14:00
Löysin tänne sivustolle ihan hiljattain enkä vieläkään ole varma onko tämä oikea foorumi kirjoitukselleni. Minulla on vaikea suhde joka on kestänyt n.2.5 vuotta, epäilen avomieheni kuuluvan jonkinlaiseen narsistien kategoriaan, tosin välillä epäilen olenko ehkäpä itse sellainen.
Tapasin avomieheni yli 2-vuotta sitten. Hän vei totaalisesti jalat altani, tuntui aivan täydelliseltä sielunkumppanilta, jaammehan paljon samanlaisia arvoja ja kiinnostuksen kohteita myös ammatillisesti. Alussa hän hukutti minut kohteliaisuuksiin, rakkaudentunnustuksiin ja viestejä tuli useita kymmeniä päivässä. Hän sanoi rakastavansa minua jo toisen tapaamisen jälkeen joka tuntui hieman oudolta, mutta myös imarteli ja ihastukseni huumassa heittäydyin täysillä mukaan, vaikka hieman yritinkin jarrutella. Suhde alkoi siis erittäin intensiivisesti ja intohimoisesti. Hänellä on lapsia edellisestä liitostaan ja hän halusi hyvin pian esitellä minut heille. Sanoi, etteivät lapset ole tavanneet ketään hänen naisystäväänsä eron jälkeen ja kuinka nyt hän oli ihan varma että olen se oikea ja meidän kuuluu viettää loppuelämämme yhdessä. Myöhemmin paljastui kuitenkin, että en ollut ensimmäinen nainen jonka lapset olivat tavanneet. Kun myöhemmin kysyin mieheltä asiasta hän vähätteli toista naista ja sanoi sen olleen vahinko ja että ei oikeasti välittänyt kyseisestä naisesta yms. Alussa muistan hälytyskellojen soineen päässäni muutaman kerran kun mies tuntui puhuvan omista asioistaan suurimman osan ajasta ja osoitti hyvin vähän kiinnostusta minun asioitani ja menneisyyttäni kohtaan. Hän myös petti lupauksiaan ja suurin osa meidän tekemisistämme pyörivät hänen halujensa ja mielitekojensa ympärillä. Hän ei esim halunnut juurikaan viettää aikaa minun asunnollani vaan halusi aina minun tulevan hänen luokseen. Ihmettelin myös sitä, että hänellä ei näyttänyt olevan juurikaan ystäviä, hän sanoikin , että on viihtynyt aina paremmin naisseurassa. Pian tuli selväksi, että hänellä on myös melko viileät välit perheeseensä ja sukulaisiinsa. Lapsistaan hän vaikutti välittävän kovasti. Itselläni on melko paljon läheisiä ystäviä ja perheeni on minulle tärkeä. Alussa mieheni oli erittäin ystävällinen ja lämmin ystäviäni kohtaan, mutta muuttui melko pian kylmäksi ja etäiseksi. Monet ystäväni ovat tätä ihmetelleet, aivan kuin eri ihminen olisi kyseessä. Minussa aiheutti paljon myös turvattomuutta se, että jo muutaman kuukauden päästä suhteen alkamisesta mies muuttui usein yllättäen lämpimästä täysin etäiseksi ja sitten taas takaisin. Myönnän kärsiväni jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta ja tälläinen epäjohdonmukaisuus on saanut minussa aikaan todella voimakasta pelkoa ja jopa raivoakin. Hän alkoi kuitenkin puhua yhteen muutosta hyvin aikaisessa vaihessa, oltuamme yhdessä vain muutaman kuukauden. Itse epäröin sillä se tuntui liian pikaiselta myös sen takia että yhteisolomme alkuun liittyi paljon mustasukkaisuutta ja vaikeuksia lasten ja ex- vaimon tahoilta josta myös mies vaikutti tuntevan syyllisyyttä.
Mies oli kuitenkin itsepintainen ja puhui yhteenmuutosta säännöllisin väliajoin ja oltuamme yhdessä vajaan vuoden muutin vihdoin miehen ja lasten kotiin. Irtisanottuani vuokra-asuntoni alkoi mies selkeästi epäröimään ja muuttui tuttuun tapaansa etäiseksi. Myöhemmin hän on suutuspäissään väittänyt minun ängenneen heidän kotiinsä ja että hän olisi mielummin jatkanut suhdetta siten että kukin asuu omissa kodeissaan. Sitten taas myöhemmin hän on sanonut että ei tarkoittanut tätä yms. Todella sekavaa ja epävarmaa. Ehkä osittain myös tämän takia , ei Itselleni ole ollut helppoa asettua elämään heidän kotiinsa ja olenkin tuntenut itseni usein ulkopuoliseksi tunkeilijaksi ja välillä myös pelkäksi kodinhoitajaksi. Myös miehen lapset oireilivat alussa joka on ymmärrettävää, onhan kyseessä kaksi varhaisteiniä. Toivoin että olisimme yhdessä keskustelleet asioista lasten kanssa jotta he kokisivat myös tulevansa kuulluksi. Mies ei kuitenkaan tätä halua, sillä hän yleensä välttää konflikteista puhumista ja haluaa lakaista ne maton alle.
Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu että mies olettaa että minun tulisi keskittyä nyt kotiin, häneen ja lapsiin. Itselläni on ollut aktiivinen ura ja sosiaalinen elämä, olen matkustellut paljon ja se ja sosiaaliset tapahtumat liittyvät olennaisesti työhöni. En haluaisi myöskään unohtaa ystäviäni ja perhettäni. Alan vasta nyt hahmottaa kunnolla kuinka erittäin usein kun huomioni on jossain muualla kuin miehessä tai kotona, meille tulee ongelmia. Mies ei yleensä sano varsinaisesti mitään, mutta ilmaisee sen kyllä passiivis-agressiivisella tavalla. Käyttäytyy minua kohtaan erittäin kylmästi ja osoittaa paheksuntansa jos lähden esim illalla ulos tapaamaan ystäviäni. Mies on laittanut poikansa soittamaan perääni muutaman kerran, koska tietää että minulla tulee huono omatunto. Näissä tapauksissa olen palannut samantien kotiin. Tämä on aiheuttanut sen että en enää juurikaan käy missään ystävieni kanssa tai jos käyn minulla on aina kiire kotiin, myös muutama ystävä on tästä huomauttanut. Meillä kotona ei juurikaan käy ketään, se tuntuu aina todella epämukavalta tai mies sanoo ettei halua nähdä ketään. Miehen perheen kanssa minulla on lämpimät välit ja olen heidän kanssaan enemmän yhteydessä kuin mies itse. Haluaisin kutsua heitä meille useammin kylään mutta miehelle se näyttää olevan vaikeaa.
Mies osaa olla erittäin hyvä seuramies mikäli haluaa. Olen kuitenkin havainnut, että hän on aika valikoiva kenen seurassa viitsii vaivautua ja saattaa käyttäytyä hyvin töykeästi ihmisiä kohtaan. Minua usein hävettää kuinka töykeä hän on esim palvelutyöntekijöitä kohtaan ravintoloissa yms. Ihmisille joista hän tietää olevan itselleen jotain hyötyä hän on erittäin ystävällinen. Hän ei tee itsestään numeroa ja vaikuttaa jopa hieman pidättyvältä, mutta ajaa kyllä tahtonsa läpi. Hän on työssään asemassa jossa hänellä on paljon valtaa ja tietään sen myös hyvin. Ihmiset hänen ympärillään suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja mielistelevät häntä. ns. kilpailijoihinsa ja heidän saavutuksiinsa hän suhtautuu erittäin vähättelevästi. Mies onkin erittäin kilpailuviettinen ja suhtautuu usein minuunkin kuten kilpailijaan ihan pienissäkin asioissa. Hänen on myös erittäin vaikea antaa toisille tunnustusta mistään, ellei se palvele hänen tarkoituksiaan. Se tuntuu minusta usein satuttavalta, sillä olisi kiva saada kumppaniltani myös kannustusta ja kehujakin joskus. Olen myös sanonut miehelle monta kertaa kuinka minua satuttaa se, että hän ei osoita kiinnostusta minun asioitani kohtaan. Tämän seurauksena hän saattaa joskus pintapuolisesti kysellä jotain, mutta jättää aiheen yleensä nopeasti. Menneisyyteeni liittyy traagisiakin juttuja joita haluaisin jakaa rakastamani ihmisen kanssa, mutta mies on osoittanut hyvin vähän kiinnostusta elämääni kohtaan. Omasta elämästään hän on puhunut hyvin pintapuolisesti ja jos ongelmia on ollut, niihin syyllisiä ovat olleet yleensä muut, kuten ex-vaimo tai tyttöystävä. Jotka miehen puheiden mukaan ovat hyvin epätasapainoisia ihmisiä.
Suhteeseemme liittyy myös epäluottamusta ja pettämistä joka on itselleni varmaan suurin näistä ongelman aiheista. Suhteemme on mennyt poikki kaksi kertaa (miehen aloitteesta) kun mies olen epäillyt miestä pettämisestä, todisteitakin on ollut. On tullut myös selville että mies on viestitellyt ja tapaillut muiden naisten kanssa. Sitä ovatko nämä johtaneet mihinkään en voi varmuudella sanoa. Miehellä on aikamoinen naistenmiehen maine ja hän on myös häikäilemättömästi flirttaillut minun nähteni, valehdellut menoistaan yms. Mies sanoo minun olevan sairalloisen mustasukkainen ja vainoharhainen ja oikeuttaa myös salailuaan ja valehteluaan sillä. Sellainen olo minulla todella välillä onkin. En luota mieheen enää ollenkaan. En ole mielestäni ollut koskaan erityisen mustasukkainen aiemmissa parisuhteissa. Mustasukkaisuutta olen toki tuntenut joskus aiheesta ja joskus aiheetta, sen myöntänytkin, mutta en mitään tällaista jatkuvaa kalvavaa epäilystä. Mies sanoo ettei ole yhtään mustasukkainen. Paradoksaalista kyllä, minusta hän vaikuttaa todella mustasukkaiselta, hän on mustasukkainen jopa ystävistäni ja koirastani, mutta ei tietysti koskaan myönnä sitä, osoittaa sitäkin selvemmin.
Pari viikkoa sitten hän suuttui todella paljon kun olin ystäväni kanssa illalla ulkona. Tätä ennen olimme viettäneen monta päivää kaksistamme kotona, mies halusi katsoa vain TV:tä ja ei vaikuttanut kiinnostuneelta keskustelemaan kanssani ja päätin lähteä tapaamaan ystävääni. Pyysin miestä kuitenkin mukaan, johon hän sanoi ettei halunnut missään nimessä viettää aikaansa ystäväni kanssa. Tulin kotiin mielestäni ihan säädylliseen aikaan, mutta hänen mielestään se oli liian myöhään ja siitä sitten mökötettiinkin monta päivää. Hän osoittaa vihansa harvoin huutamalla, mutta sitäkin enemmän kohtelemalla minua kylmästi, katoamalla, ei vastaa puhelimeensa yms. Viimeaikoina hän on alkanut enemmän ja enemmän käyttämään loukkaavia sanoja. Tällä kertaa tuli taas tekstiä siitä kuinka käyttäydyn lapsellisesti, olen mustasukkainen, en ole sitoutunut perheeseen yms. Riitamme käydään melkein poikkeuksetta samalla tavalla, ensin mies vähättelee tuntemuksiani, sanoo minun liiottelevan, tai vääristelevän asioita, sitten puolustautuu voimakkaasti, loukkaa sanallisesti. Tässä vaiheessa yleensä menen suunniltani raivosta ja itken, mies vetäytyy. Myöhemmin hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ei halua puhua asiasta.Hän ei ota vastuuta teoistaan tai sanoistaan vaan oikeuttaa ne minun käyttäytymiselläni.
On totta, että en ole oikein varma enää sitoutumisestani. Lähdin suhteeseen täysillä ja olen mielestäni kantanut vastuuni perhessä, ollut lojaali ja uskollinen. Mutta nyt olen todella hämilläni ja sekaisin koko tilanteesta, tuntuu että asiat menevät koko ajan enemmän ja enemmän umpisolmuun. Olen raivonnut, itkenyt, yrittänyt puhua ja kirjoittanut miehelle useita kirjeitä yrittäen selvittää omia kantojani, myöntäen myös omia virheitäni, mutta mikään ei tunnut auttavan. Olen alkanut kyseenalaistaa omaa mielenterveyttäni ja mies on kivenkovaa sitä mieltä, että minun, yksin minun, pitäisi hankkiutua terapiaan. Olen ollut aina aika tunteellinen ja empaattinen ja koen epäoikeudenmukaisuudet voimakkaasti. Tiedän että tulistun helposti ja reagoin tunteella, olen myös aika herkkä arvostelulle. Välillä olen reagoinut niin voimakkasti, että hävettää, nöyrtynyt kohteluun jota en koe ansaitsevani, tehnyt ja sanonut asioita joita en koskaan kuvitellut tekeväni tai sanovani. Koen että menetän kokoajan arvokkuuttani myös itseni silmissä ja alan menettää uskoni siihen että suhteemme voisi korjautua.
Tunnen olevani loukussa, sillä meillä on yhteinen omistusasunto jossa myös lapset asuvat vuoroviikoin. Tiedän, että mies ei pysty ostamaan asuntoa kokonaan itselleen ja lapset joutuisivat muuttamaan. Tuntuu pahalta jos he joutuvat käymään läpi uuden eron ja muuton, toisaalta tiedän, että minun pitäisi ajatella myös itseäni. Pystynkö elämään tällaisessa liitossa jossa lopulta kaikilla on paha olla.
Tapasin avomieheni yli 2-vuotta sitten. Hän vei totaalisesti jalat altani, tuntui aivan täydelliseltä sielunkumppanilta, jaammehan paljon samanlaisia arvoja ja kiinnostuksen kohteita myös ammatillisesti. Alussa hän hukutti minut kohteliaisuuksiin, rakkaudentunnustuksiin ja viestejä tuli useita kymmeniä päivässä. Hän sanoi rakastavansa minua jo toisen tapaamisen jälkeen joka tuntui hieman oudolta, mutta myös imarteli ja ihastukseni huumassa heittäydyin täysillä mukaan, vaikka hieman yritinkin jarrutella. Suhde alkoi siis erittäin intensiivisesti ja intohimoisesti. Hänellä on lapsia edellisestä liitostaan ja hän halusi hyvin pian esitellä minut heille. Sanoi, etteivät lapset ole tavanneet ketään hänen naisystäväänsä eron jälkeen ja kuinka nyt hän oli ihan varma että olen se oikea ja meidän kuuluu viettää loppuelämämme yhdessä. Myöhemmin paljastui kuitenkin, että en ollut ensimmäinen nainen jonka lapset olivat tavanneet. Kun myöhemmin kysyin mieheltä asiasta hän vähätteli toista naista ja sanoi sen olleen vahinko ja että ei oikeasti välittänyt kyseisestä naisesta yms. Alussa muistan hälytyskellojen soineen päässäni muutaman kerran kun mies tuntui puhuvan omista asioistaan suurimman osan ajasta ja osoitti hyvin vähän kiinnostusta minun asioitani ja menneisyyttäni kohtaan. Hän myös petti lupauksiaan ja suurin osa meidän tekemisistämme pyörivät hänen halujensa ja mielitekojensa ympärillä. Hän ei esim halunnut juurikaan viettää aikaa minun asunnollani vaan halusi aina minun tulevan hänen luokseen. Ihmettelin myös sitä, että hänellä ei näyttänyt olevan juurikaan ystäviä, hän sanoikin , että on viihtynyt aina paremmin naisseurassa. Pian tuli selväksi, että hänellä on myös melko viileät välit perheeseensä ja sukulaisiinsa. Lapsistaan hän vaikutti välittävän kovasti. Itselläni on melko paljon läheisiä ystäviä ja perheeni on minulle tärkeä. Alussa mieheni oli erittäin ystävällinen ja lämmin ystäviäni kohtaan, mutta muuttui melko pian kylmäksi ja etäiseksi. Monet ystäväni ovat tätä ihmetelleet, aivan kuin eri ihminen olisi kyseessä. Minussa aiheutti paljon myös turvattomuutta se, että jo muutaman kuukauden päästä suhteen alkamisesta mies muuttui usein yllättäen lämpimästä täysin etäiseksi ja sitten taas takaisin. Myönnän kärsiväni jonkinasteisesta läheisriippuvuudesta ja tälläinen epäjohdonmukaisuus on saanut minussa aikaan todella voimakasta pelkoa ja jopa raivoakin. Hän alkoi kuitenkin puhua yhteen muutosta hyvin aikaisessa vaihessa, oltuamme yhdessä vain muutaman kuukauden. Itse epäröin sillä se tuntui liian pikaiselta myös sen takia että yhteisolomme alkuun liittyi paljon mustasukkaisuutta ja vaikeuksia lasten ja ex- vaimon tahoilta josta myös mies vaikutti tuntevan syyllisyyttä.
Mies oli kuitenkin itsepintainen ja puhui yhteenmuutosta säännöllisin väliajoin ja oltuamme yhdessä vajaan vuoden muutin vihdoin miehen ja lasten kotiin. Irtisanottuani vuokra-asuntoni alkoi mies selkeästi epäröimään ja muuttui tuttuun tapaansa etäiseksi. Myöhemmin hän on suutuspäissään väittänyt minun ängenneen heidän kotiinsä ja että hän olisi mielummin jatkanut suhdetta siten että kukin asuu omissa kodeissaan. Sitten taas myöhemmin hän on sanonut että ei tarkoittanut tätä yms. Todella sekavaa ja epävarmaa. Ehkä osittain myös tämän takia , ei Itselleni ole ollut helppoa asettua elämään heidän kotiinsa ja olenkin tuntenut itseni usein ulkopuoliseksi tunkeilijaksi ja välillä myös pelkäksi kodinhoitajaksi. Myös miehen lapset oireilivat alussa joka on ymmärrettävää, onhan kyseessä kaksi varhaisteiniä. Toivoin että olisimme yhdessä keskustelleet asioista lasten kanssa jotta he kokisivat myös tulevansa kuulluksi. Mies ei kuitenkaan tätä halua, sillä hän yleensä välttää konflikteista puhumista ja haluaa lakaista ne maton alle.
Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu että mies olettaa että minun tulisi keskittyä nyt kotiin, häneen ja lapsiin. Itselläni on ollut aktiivinen ura ja sosiaalinen elämä, olen matkustellut paljon ja se ja sosiaaliset tapahtumat liittyvät olennaisesti työhöni. En haluaisi myöskään unohtaa ystäviäni ja perhettäni. Alan vasta nyt hahmottaa kunnolla kuinka erittäin usein kun huomioni on jossain muualla kuin miehessä tai kotona, meille tulee ongelmia. Mies ei yleensä sano varsinaisesti mitään, mutta ilmaisee sen kyllä passiivis-agressiivisella tavalla. Käyttäytyy minua kohtaan erittäin kylmästi ja osoittaa paheksuntansa jos lähden esim illalla ulos tapaamaan ystäviäni. Mies on laittanut poikansa soittamaan perääni muutaman kerran, koska tietää että minulla tulee huono omatunto. Näissä tapauksissa olen palannut samantien kotiin. Tämä on aiheuttanut sen että en enää juurikaan käy missään ystävieni kanssa tai jos käyn minulla on aina kiire kotiin, myös muutama ystävä on tästä huomauttanut. Meillä kotona ei juurikaan käy ketään, se tuntuu aina todella epämukavalta tai mies sanoo ettei halua nähdä ketään. Miehen perheen kanssa minulla on lämpimät välit ja olen heidän kanssaan enemmän yhteydessä kuin mies itse. Haluaisin kutsua heitä meille useammin kylään mutta miehelle se näyttää olevan vaikeaa.
Mies osaa olla erittäin hyvä seuramies mikäli haluaa. Olen kuitenkin havainnut, että hän on aika valikoiva kenen seurassa viitsii vaivautua ja saattaa käyttäytyä hyvin töykeästi ihmisiä kohtaan. Minua usein hävettää kuinka töykeä hän on esim palvelutyöntekijöitä kohtaan ravintoloissa yms. Ihmisille joista hän tietää olevan itselleen jotain hyötyä hän on erittäin ystävällinen. Hän ei tee itsestään numeroa ja vaikuttaa jopa hieman pidättyvältä, mutta ajaa kyllä tahtonsa läpi. Hän on työssään asemassa jossa hänellä on paljon valtaa ja tietään sen myös hyvin. Ihmiset hänen ympärillään suhtautuvat häneen kunnioittavasti ja mielistelevät häntä. ns. kilpailijoihinsa ja heidän saavutuksiinsa hän suhtautuu erittäin vähättelevästi. Mies onkin erittäin kilpailuviettinen ja suhtautuu usein minuunkin kuten kilpailijaan ihan pienissäkin asioissa. Hänen on myös erittäin vaikea antaa toisille tunnustusta mistään, ellei se palvele hänen tarkoituksiaan. Se tuntuu minusta usein satuttavalta, sillä olisi kiva saada kumppaniltani myös kannustusta ja kehujakin joskus. Olen myös sanonut miehelle monta kertaa kuinka minua satuttaa se, että hän ei osoita kiinnostusta minun asioitani kohtaan. Tämän seurauksena hän saattaa joskus pintapuolisesti kysellä jotain, mutta jättää aiheen yleensä nopeasti. Menneisyyteeni liittyy traagisiakin juttuja joita haluaisin jakaa rakastamani ihmisen kanssa, mutta mies on osoittanut hyvin vähän kiinnostusta elämääni kohtaan. Omasta elämästään hän on puhunut hyvin pintapuolisesti ja jos ongelmia on ollut, niihin syyllisiä ovat olleet yleensä muut, kuten ex-vaimo tai tyttöystävä. Jotka miehen puheiden mukaan ovat hyvin epätasapainoisia ihmisiä.
Suhteeseemme liittyy myös epäluottamusta ja pettämistä joka on itselleni varmaan suurin näistä ongelman aiheista. Suhteemme on mennyt poikki kaksi kertaa (miehen aloitteesta) kun mies olen epäillyt miestä pettämisestä, todisteitakin on ollut. On tullut myös selville että mies on viestitellyt ja tapaillut muiden naisten kanssa. Sitä ovatko nämä johtaneet mihinkään en voi varmuudella sanoa. Miehellä on aikamoinen naistenmiehen maine ja hän on myös häikäilemättömästi flirttaillut minun nähteni, valehdellut menoistaan yms. Mies sanoo minun olevan sairalloisen mustasukkainen ja vainoharhainen ja oikeuttaa myös salailuaan ja valehteluaan sillä. Sellainen olo minulla todella välillä onkin. En luota mieheen enää ollenkaan. En ole mielestäni ollut koskaan erityisen mustasukkainen aiemmissa parisuhteissa. Mustasukkaisuutta olen toki tuntenut joskus aiheesta ja joskus aiheetta, sen myöntänytkin, mutta en mitään tällaista jatkuvaa kalvavaa epäilystä. Mies sanoo ettei ole yhtään mustasukkainen. Paradoksaalista kyllä, minusta hän vaikuttaa todella mustasukkaiselta, hän on mustasukkainen jopa ystävistäni ja koirastani, mutta ei tietysti koskaan myönnä sitä, osoittaa sitäkin selvemmin.
Pari viikkoa sitten hän suuttui todella paljon kun olin ystäväni kanssa illalla ulkona. Tätä ennen olimme viettäneen monta päivää kaksistamme kotona, mies halusi katsoa vain TV:tä ja ei vaikuttanut kiinnostuneelta keskustelemaan kanssani ja päätin lähteä tapaamaan ystävääni. Pyysin miestä kuitenkin mukaan, johon hän sanoi ettei halunnut missään nimessä viettää aikaansa ystäväni kanssa. Tulin kotiin mielestäni ihan säädylliseen aikaan, mutta hänen mielestään se oli liian myöhään ja siitä sitten mökötettiinkin monta päivää. Hän osoittaa vihansa harvoin huutamalla, mutta sitäkin enemmän kohtelemalla minua kylmästi, katoamalla, ei vastaa puhelimeensa yms. Viimeaikoina hän on alkanut enemmän ja enemmän käyttämään loukkaavia sanoja. Tällä kertaa tuli taas tekstiä siitä kuinka käyttäydyn lapsellisesti, olen mustasukkainen, en ole sitoutunut perheeseen yms. Riitamme käydään melkein poikkeuksetta samalla tavalla, ensin mies vähättelee tuntemuksiani, sanoo minun liiottelevan, tai vääristelevän asioita, sitten puolustautuu voimakkaasti, loukkaa sanallisesti. Tässä vaiheessa yleensä menen suunniltani raivosta ja itken, mies vetäytyy. Myöhemmin hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta ei halua puhua asiasta.Hän ei ota vastuuta teoistaan tai sanoistaan vaan oikeuttaa ne minun käyttäytymiselläni.
On totta, että en ole oikein varma enää sitoutumisestani. Lähdin suhteeseen täysillä ja olen mielestäni kantanut vastuuni perhessä, ollut lojaali ja uskollinen. Mutta nyt olen todella hämilläni ja sekaisin koko tilanteesta, tuntuu että asiat menevät koko ajan enemmän ja enemmän umpisolmuun. Olen raivonnut, itkenyt, yrittänyt puhua ja kirjoittanut miehelle useita kirjeitä yrittäen selvittää omia kantojani, myöntäen myös omia virheitäni, mutta mikään ei tunnut auttavan. Olen alkanut kyseenalaistaa omaa mielenterveyttäni ja mies on kivenkovaa sitä mieltä, että minun, yksin minun, pitäisi hankkiutua terapiaan. Olen ollut aina aika tunteellinen ja empaattinen ja koen epäoikeudenmukaisuudet voimakkaasti. Tiedän että tulistun helposti ja reagoin tunteella, olen myös aika herkkä arvostelulle. Välillä olen reagoinut niin voimakkasti, että hävettää, nöyrtynyt kohteluun jota en koe ansaitsevani, tehnyt ja sanonut asioita joita en koskaan kuvitellut tekeväni tai sanovani. Koen että menetän kokoajan arvokkuuttani myös itseni silmissä ja alan menettää uskoni siihen että suhteemme voisi korjautua.
Tunnen olevani loukussa, sillä meillä on yhteinen omistusasunto jossa myös lapset asuvat vuoroviikoin. Tiedän, että mies ei pysty ostamaan asuntoa kokonaan itselleen ja lapset joutuisivat muuttamaan. Tuntuu pahalta jos he joutuvat käymään läpi uuden eron ja muuton, toisaalta tiedän, että minun pitäisi ajatella myös itseäni. Pystynkö elämään tällaisessa liitossa jossa lopulta kaikilla on paha olla.