Parempien valintojen tekeminen?

[Harmaus]

Kellään muulla täällä ollu semmosta "en tiiä miten täs yhteiskunnassa pitäs elää?" vaihetta? Tiiätteks, silleen elämän perustiedot ja -taidot puuttuu, sit tekee huonoja valintoja kerta toisensa perään. Joskus hävettää opetella samoja asioita abouttiarallaa kolmekymppisenä mitä monet oppii jo lapsina.

Narskuperheestä olis hyvä päästä irti, mut töihin ei kykene menemään koska tämmönen ihminen on helposti hyväkskäytettävissä. Mut niin kauan ku perheen varoista oon riippuvainen, ne käytännössä omistaa mut ja rajottaa sillä mun kykyä elää ja nähä mitä on lähipiirin ulkopuolella. Koettanu monesti verkostoitua ja löytää ees muutamaa luotettavaa kaveria jos vaikka niitten kautta vois omaa maailmaaki avartaa, mut tarpeeks monesti tullu hyväkskäytetyks tai muuten vaan ollaan riitaannuttu. En uskalla hirveesti lähtee mihinkään omin päin ku ku ei tiiä millon on hyvä olla avoin ja millon kannattaa huolestua. Pahimmillaan esim vertaistukena alkanu ystävyys tuhonnu mun kaikki kaverisuhteet ja samalla saanu mut miettii "pitääkö mun pänttää lakikirjat ja ihmisoikeudet ulkoa jotta tiiän millon mun oikeuksia rikotaan ja millon tää on vielä inhimillistä". Mut sit tylsistyn ja jatkanki elämää kompuroiden eteenpäin. :/

Miten neuvositte tämmöstä lasta aikuisen kehossa kävelemään elämässä etiäpäin kompuroimisen sijaan?

[Surusydän16]

Mun mielestä terapiasta voisi olla sulle apua. Pääset ensin menneisyyden taakasta ja sen jälkeen voit vasta alkaa rakentaa omaa tulevaisuutta. Ainoa vaihtoehto on jättää narskut lopullisesti, mutta tarvitset siihen apua tekstisi perusteella. Voimia sinulle ❤

[Lumous]

Harmaus. Kirjoitat kuin suoraan omasta elämästäni. Oon myös juuri 30 ylittänyt. Laitoin välit poikki äitiini vuosi sitten. Tuntuu kuin olisin itse pikkutyttö joka joutuu nyt myöntymään sille, ettei koskaan tule saavuttamaan äidin rakkautta. Painin juurikin noiden samojen asioiden äärellä.

Se, että äidilläni oli niin täydellinen valta ja hallinta minusta tekee sen ongelman. Olen kuin uusavuton lapsi joka joutuu itsenäistymään ennen aikojaan. Se oman elämän hallinnan ottaminen itselle ja asioiden hoitaminen tuntuu liian raskaalta yksin. Aina on ollut se äiti joka on viime kädessä tullut "hätiin" juurikin esim. taloudellisissa vaikeuksissa. Itse oon 2 pienen lapsen yh ja päädyin siihen että laitan välit poikki äitiin ja mummaan.

Se on uhraus jonka tein lasten kustannuksella meidän hyvinvoinnin vuoksi. Taloudellisesti en tule koskaan pystymään antamaan lapsille sitä mitä he olisivat saaneet jos oltais välit pidetty, mutta uskon pelastaneeni lapseni mielenterveysongelmille altistumiselta. Otan vastaan kaiken tarjotun taloudellisen tuen, mutta teen selväksi että sillä ei ole merkitystä perhesuhteisiin ja se ei muuta mitään. Aika nopeasti se onkin vähentynyt ja kerran jopa ensin luvattu isot summat ja sitten yhtäkkiä peruttu lupaus. Onneksi lapset vielä pieniä niin eivät ymmärrä. Tulevaisuudessa varmaankin kieltäydytään.

Pelkäsin, että jos vanhempani saavat tietää ulosotostani niin ne maksaa ne velat pois, kuten kävi viimeksi. Miten ne kuvittelee mun oppivan talouden hallintaa jos ne aina maksaa kaiken. Ja toisaalta lapsena se raha oli pelinappula jonka avulla saatiin hallittua. Ei ihme, että olen talousvaikeuksissa.

Jotenkin tässä on silti selvitty ja opetellaan kokoajan.

Muista rehellisyys ja ystävällisyys, niin saat apua mistä vaan ja asiat sujuvat. Itse oon tehnyt monta kompromissia ja helpottanut asioitani ulosoton kanssa ihan vaan puhumalla suoraan ja rohkeasti kapinoimatta.

Tämä kirjottaminen ja puhuminenkin auttaa jäsentämään ne ongelmat ja ymmärtämään niitä. Itselle ollut myös apua paljon kehutusta ja puhutusta "terapia" kirjasta Olenko koskaan tarpeeksi hyvä? Jonka on kirjoittanut Karyl Mc Bride. Se käsittelee juurikin tätä aihetta.

Itse olen aloittanut prosessin päästäkseni Traumaterapiaan ja uskon, että sieltä voisin saada avun.

Voimia

[Harmaus]

@ Lumous
Musta on kannustavaa kuulla että oot päässy tohon vaiheeseen ja vielä lastenki kanssa selvinny. Kirjotat kuvaavasti ton taloudellisen kontrollin. Ensin saatettu antaa ongelmien luisua niin ettei ite pärjää, totta kai koetan viimeseen asti tehdä ite ja pyytää apua jos huomaan ettei onnistu yksin mutta vastauksena saatetaan justiin sanoa että kuvittelen ongelmat, sitten viime hetkellä aina kummiskin tullaan hätiin vaikka sanosin siinä vaiheessa että opettelen mielummin ite niin että osaan jatkossa. Oon koettanu neuvotella viime vuosina enempi mutta jotenki se sopimus aina vaan unohtuu seuraavan ongelman tullessa.
Viimesenä keinona varmaan itelläkin tulee olemaan kova valinta edessä. Pari kertaa oon todennut niille että jos en saa vuokra-asunnossani edes olla rauhassa, pistän välit poikki kokonaan.. seurauksena ovat uhanneet mm. tehdä perinnöttömäksi. Ja siinä sitten olis suurin piirtein puilla paljailla, hih.

Mun mielestä ystävällisyys ja rehellisyys kuuluu kaikkiin terveisiin ihmissuhteisiin. Tässä tosiaan olis työn alla opetella erottamaan millon joku vastaa siihen aidosti ja millon joku esittää satuttaakseen myöhemmin. Kaikkihan kyllä osaa valehdella mutta kaikki ei silti lähe henkiseen väkivaltaan.

@ Surusydän16
Tässä tuetut terapiatki kohta lopuillaan. Ollaan etitty tapoja pitää mut tuen piirissä siihen asti että perusasiat kunnossa mut harvemmin voi liikaa varmistella eiks jees?

[Surusydän16]

Toivottavasti saat terapiaa niin kauan, kun on tarpeen ❤

Minunkin on vaikea luottaa ihmisiin, niin monta kertaa olen pettynyt ja tullut petetyksi. Minua vaivaa liiallinen kiltteys ja luottavaisuus ja sitä on hyväksi käytetty. Lapsena olen saanut erittäin ankaran kasvatyksen, koskaan ei ollut tarpeeksi hyvä, minun on todella vaikea sanoa ei ja pitää puoliani, siksi jäinkin narsistin ansaan. Minua ahdistaa jos joudun kieltäytymään toisen vaatimuksille, vaikka ne on kuinka kohtuuttomia. Tämä on kaikki äitisuhteesta johtuvaa, äitini on ehkä enemmänkin piilonarsisti, alan vasta heräämään äitini suhteen tähän tämän narsisti ongelmani vuoksi.
Äiti moittii, mitätöi ja vähättelee. Loukkaantuu erittäin helposti ja tekee siitä suuren numeron . Hän ikäänkuin jatkuvasti kerjää sääliä itseään kohtaan ja on usein riidoissa ihmisten kanssa, täräyttelee totuuksia päin naamaa ja ihmettelee kun toinen suuttuu, kun hän vaan sanoi asiasta. Äiti ei ole kyllä tunteeton, mutta eniten häneen koskee ne asiat mitkä koskee häntä itseään. Kyllä hän joskus kuuntelee, mutta ei kauaa eikä ole kovinkaan empaattinen. Viimeksi kun puhuin narskun kanssa olevista ongelmista, tokaisi vaan että tätä on jo kuultu tarpeeksi. En muista koskaan saaneeni lohdutusta äidiltäni.

[Harmaus]

@ Surusydän, toivottavasti saat rakennettuu itelles paremman pohjan mitä äitis on sulle antanu.

Huomaan itekin olevani välillä liian kiltti, yleensä en vaan haluu aiheuttaa turhaa häslinkiä tai draamaa, enkä yleensä viitti vaatia mitään itelleni ellen tosiaan tartte.
Elämän mittaan kans opetellu sanomaan "ei" ja koettanu pitäytyy siinä, mut yleensä oon sortunu ja taipunu aina siinä vaiheessa kun oon pelännyt että kaverit häippäsee tai mua aletaan vainoomaan ja kiristämään jos en suostu. Yhessä vaiheessa pelkäsin jopa olevani ite se narsisti heti jos olin itsekäs, vaadin jotain tai pidin omista mielipiteistäni kiinni.. tosin tuskin oon ainut kuka näin on miettinyt?

Meilläkään äiti ei ota mitään kritiikkiä vastaan raivostumatta, vaikka olis kuinka perusteltua ja aiheellista tai sanois että tää on vaan mun mielipide. Jos kerrankin saan pidettyä puoleni häntä vastaan vetämällä faktoja, tutkimuksia tai todisteita mukaan, aggressio muuttuu tiuskimiseksi, asioiden vääristelyksi ja vähättelyksi. Kerran erehdyin selittämään miksi koen hänen käytöksensä tunnetason väkivaltana, äitipä rupesi huutamaan ja kun itsekin jo vihaisena kysyin "miksi suutut jos tuen mielipidettäni faktoilla?" (tässä tapauksessa viittaus psykologiaan ja tulostettu artikkeli aiheesta), äiti tiuskaisi "no sähän se meijän perheen älypää oot" ja hieman myöhemmin "sulla ei oo ammattitaitoa sen arvioimiseen" kokonaan unohtaen että sanoin sen olevan perustelu mielipiteelleni. Olisi tehnyt mieli vihjaista hänelle kukahan se meidän perheessä niitä mestariajattelija-oppaita lukee, mutta tuskin se olisi parantanut tilannetta yhtään. Enemmänkin oon vaan ollu kiinnostunut kuinka monessa perheessä tarttee mennä näin pitkälle että tulee kuulluksi, peruskurin pitäminen on joo inhimillistä mut tällä tasolla... etenki ku huuto on mun lapsuudessa ollu viikottaista.
Meteli on saattanu nousta myös esimerkiksi tuolille vaatteiden mukana kulkeutuneesta nukkatahrasta (jota sitten huomaamatta jääneenä ei olla nypitty pois) tai jos äidin nukahdettuaan tv:n ääreen joku vaihtaa kanavaa (olettaen että saa itse tulla katsomaan koska äiti nukkuu). Tai hiuksista lattialla, jotka tietenkin on aina jonkun muun kuin äidin.

...täräyttelee totuuksia päin naamaa ja ihmettelee kun toinen suuttuu, kun hän vaan sanoi asiasta. Äiti ei ole kyllä tunteeton, mutta eniten häneen koskee ne asiat mitkä koskee häntä itseään. Kyllä hän joskus kuuntelee, mutta ei kauaa eikä ole kovinkaan empaattinen.

Tästä olis mielenkiintosta kuulla esimerkkejä jos haluut antaa. Meinaan osassa menneistä kaverisuhteista huomaan tehneeni samaan suuntaan, toivottavasti en samalla tasolla kuin narskut. Tää lähinnä siitä koska yleensä oon kokenu totuuden puhumisen ystävällisemmäks vaikka totuus olis vähän ruma kuin kauniiden ja harhaanjohtavien valheiden eteenpäinpistämisen.... mut sit taas se toinen ääripää on jatkuva toisten myötäily että selviäis vähemmällä. Kultasta keskitietä ettiessä...

[Surusydän16]

No ne totuudet on äidin omia totuuksia, asia ei välttämättä ihan juuri niin kun hän sen ilmaisee
Niitä on paljon. No esim muutin mieheni kanssa yhteen, äiti tuli ekaa kertaa meille kylään. Hän sanoi miehelleni, että tuo ei sitten ole mikään kova siivoamaan ja imuroimaan
Hän on oikeutettu läksyttämään minua kaikesta mitä me ostetaan, kun me ei hänen mielestään tarvita sitä autoa, kännykkää, kenkiä tai uutta takkia jne..
Lapsilla on liikaa vaatetta, ostamani koriste esine on semmoinen mitä hän ei kyllä esille laittaisi. Kaikki mitä teen, voisi olla paremminkin tehty.
Olen kuullut tota ikäni ja silti en saa mieleeni just nyt ton enempää. Olen pitänyt tarkoituksella etäisyyttä, vältän puhumista aiheista mistä tiedän tulevan "kommentteja". Lähes kaikkia ihmisiä äiti vaan moittii. Neuvoja on turha antaa, vastaus on aina sama "helppoa sun on siinä sanoa "
Töissä tai vapaa ajalla, aina on joku ottanut hänelle nokkiinsa, kun hän vaan sanoi... no jos sanoo niin kun mulle niin en ihmettele. Kukaan ei tee yhtä hyvin kun hän.