KESKUSTELUFOORUMI

Hei,

Onko täällä muita jotka kamppailevat puolisossa olevan lievän narsismin kanssa? Olisi mukava vaihtaa kuulumisia vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Oma tilanne ei ole läheskään niin paha kuin mitä täällä on lukenut, mutta silti moni merkki osuu kohdilleen. Ongelmana on ymmärtää mikä on oikeasti totta ja mikä ei, kun hyvät hetket kestävät kohtalaisen kauan, suhde oli "normaali" jopa ensimmäiset kaksi vuotta, ja moni seikka viittaa kuitenkin myös ihan normaaliin, vaikkakin hieman hankalaan puolisoon.

Meillä ongelmat puskevat esiin kun:
-en auta häntä tarpeeksi (oli sitten pyykit/kaupassa käynti/yhteisessä yrityksessä työ)
-jos otan esiin asioita, joita hän on tehnyt jotka eivät ehkä ole ihan sopivia (Tinder-profiili 2v yhdessäolon jälkeen..)
-jos otan esiin omaa tyytymättömyyttäni suhteessa
-jos olen eri mieltä asioista
--> riidat ovat narsistille tyypillistä stonewallingia, räjähdystä ihan pienestä ("en osaa pysäköidä oikein"), minun syyttämistä etc, joista huomaan aina itse pyytäväni anteeksi, hän ei koskaan. Tämä on myös erityisherkälle luonteelleni on todella raskasta. Ymmärrän meidän olevan riitatyypeiltämme päinvastaisia, mutta hän ei suostu tulemaan vastaan missään.

Olen aika miellyttämishaluinen tyyppi jolla harvasta asiasta on vahvaa mielipidettä, joten ehkä meillä on niin paljon rauhaa ja "hyvää" sen takia. Tai sitten mieheni on kuitenkin normaalimpi kuin luulen - olen ensimmäistä kertaa vakavassa parisuhteessa jossa ylipäänsä riidellään kunnolla, aiemmat tyyppini ovat olleet itsekin hyvin rauhallisia/konfliktia välttäviä, joten riidat olivat minimaalisia ja rauhassa keskustelevia.

Minusta on kuoriutunut todella epävarma, epäluuloinen, vainoharhainenkin - mutta toisaalta se kuuluisa "gut feeling" on ollut läsnä jo kauan, ja alkaa pikku hiljaa syödä mielenterveyttä, kun ei ole vuoteen osannut oikeasti rentoutua täysin toisen kanssa.

Olemme kihloissa olleet vuoden, ja monilta osin sovimme hyvin yhteen ja elämäntyylimme ovat samanlaiset (yrittäjinä maailmanmatkalla), joten pelkään aivan älyttömästi että lähden tästä suhteesta pois väärin perustein. Ymmärrän toki että epämukava tunne jo sinänsä pitäisi riittää, mutta olen niin analyyttinen että näen paljon virheitä myös itsessäni.

Kokemuksia?

Voisin sanoa, että olen ollut suhteessa narsistin kanssa, joka ei siitä pahimmasta päästä, mutta kuitenkin selkeästi ei ihan normaali empatiakykyinen mies vaan todella itsekeskeinen ja paha, joka osasi kuitenkin naamioida sen hyvin niihin hyviin ja ihaniin aikoihin. Kuvailemasi asiat ovat todella tuttuja itselleni, esimerkiksi autolla ajamisesta tuli suhteen loppuvaiheessa joka kerta riuta kun mies valitti mun tekemisestä. Mikään ei koskaan riittänyt, aina oli jotakin sanottavaa oli kyseessä sitten ruoan laitto, puhetyyli, tuo parkkeeraus tms. Jälkeenpäin ajateltuna en todellakaan voinut hyvin tai ollut oma itseni, yritin vain kokoajan olla parempi, miellyttää ja pyrkiä komromisseihin, joihin mies ei kyllä koskaan pyrkinyt.

Meillä oli paljon hyviä yhteisiä hetkiä ja samat elämänarvot ainakin osittain, erosta ei vielä ole kovin kauaa enkä ole päässyt aloittamaan toipumaan kunnolla. Kannattaa miettiä tosiaan, voiko suhteessa hyvin, voitko olla oikeasti oma itsesi, tuntea olevasi arvostettu ja rakastettu ?

Moikka,
Tässä neljän aviovuoden aikana on tullut kyllä mietittyä omaa mielenterveyttä ja normaaliutta moneen kertaan. Monta kertaa tullut mietittyä, että miten paljon parisuhteessa kuuluu olla alamäkiä ja millaisia ne saisi olla.
Pohjimmiltaan, kun olen ollut epävarma itsestäni ja huonolla itsetunnolla varustettu niin varmastikin mahdollinen helppo uhri.

Onko normaalia, että mies ei pysty pyytämään anteeksia omia mokiaan, pikkumaisuuttaan tai hänestä lähtenyttä riitaa. Riitojen jälkeen kun itse pyydän anteeksi (riippumatta kumman kuuluisi) niin hänkin pyytää sitten anteeksi. Suuttuuko normaali ihminen silmittömästi siitä jos puhelun aikana erehtyy haukottelemaan. Edellinenkin kerta muistetaan kun näin on käynyt. Toisen ajatukset pitäisi pystyä lukemaan, siis tietämään mitä hän haluaa. Kaikki minun henkilökohtaiset välineet on luettu (läppäri, kännykkä, päiväkirja) ja kiinni jäädyttään olen asiasta sanonut, on tullut aivan silmitön riita, että kuinka minä kehtaan syyttää häntä tuollaisesta. Niin aidosti, että aloin epäilemään jo omaa järkeäni siitä että päiväkirja oli muuttanut paikkaansa, kannettavastani itsekseen kadonnut sivuhistoria ja salasanani. Empatian puutteen olen tuntenut tyhjyytenä melkoisen monta kertaa todella isoissa elämän asioissa. Tunneihmisenä se tuntuu todella pahalta, kun on olo ettei minulla ole mitään väliä. Tunteillani ei ole väliä.
Hyvät ajat ovat ihan hyviä. En tiiä vain, että tapahtuuko ne itseltä ilman hirveää yrittämistä. Useamman kerran, kun on päästänyt itsensä omaksi itsekseen, enkä ole tsempannut, on tullut riita jostain mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Sanonut tai jättänyt sanomatta tms.
Tai sitten hyvä aika muuttuu silmän räpäyksessä sotatantereeksi. Useimmiten en edes tiedä miksi tuuli kääntyy tai syy on aivan mitätön tai jokin vuosien takaa oleva asia. Ilman mustelmiakaan en ole ihan selvinnyt.
Järki sanoo ettei tänä taida ihan normaalia parisuhteen menoa olla, mutta todella vaikea luovuttaa...

Jos joutuu omaa mielenterveyttä kyseenalaistamaan parisuhteessa, on merkki että olet narsistin kanssa tekemisissä.