KESKUSTELUFOORUMI

Lueskelin jälleen teidän tekstejänne pitkän tauon jälkeen. Voi kuinka tutulta kaikki kuulostaakaan. Ja miten ihmeissäni ihailen teitä, jotka olette löytäneet voimia ja rohkeutta lähtemiseen.
Olen ollut avopuolisoni kanssa yhdessä kolme vuotta. Melkein heti seurustelun alussa tulin raskaaksi ja kaikki näytti menevän mukavasti. Kaksi viikkoa ennen tyttäremme syntymää mies muuttui kuin napista painaen: yhtäkkiä minä ja poikani olimme miehelle kuin ilmaa tai jokin välttämätön paha. Olimme kyllä meinanneet erota jo odotusaikana kertaalleen, mutta laitoin kaiken raskausajan hormonien piikkiin - tietenkin... Tyttären synnyttyä mies päätti tytön elämässä aivan kaikesta. En saanut lasta pitää edes sylissäni muulloin kuin imettäessäni. Hyvin nopeasti huomasin ettei minulla ollut suhdetta omaan tyttäreeni ja poikani kärsi kovasti myös tässä perhetilanteessa. Tein kaikkeni pitääkseni edes pojastani huolta.

Tytär täytti juuri kaksi vuotta. Tähän aikaan on mahtunut menemisteni kyttäämistä, valehtelua, syyttelyä, turvakoti, monen monituista yritystä erota... ja silti olen yhä tässä. Luin juuri aiheesta "mitä saboa narsistille kun haluaa erota" ja siellä toistui se, jonka olen jo huomannut: älä sano mitään, lähde. Mutta tyttäreni on aivan isänsä lumoissa ja isänsä käyttää kaiken valtansa siihen, etten saa tytärtä viedä hänen luotaan koskaan minnekään. Nyt olen luonut sellaista turvallisuuden ilmapiiriä miehelle, että olen saanut toisinaan lasten kanssa mennä kolmestaan jonnekin joka ei ennen tullut kuulonkaan. Joka hetki mietin kuinka sen lopulta teen: mitä jätän jälkeeni kun lähden, kuinka saan tyttäreni mukaani ilman sotaa. Tämä syö mielenterveyttä ja fyysistä terveyttä rajulla tavalla.

Mutta kun ne voimat on vaan ihan loppu, matti on kukkarossa ja opinnot kesken (joita en ole saanut tehtyä tilanteen aiheuttaman masennuksen, hdistuksen ja fyysisten vaivojen vuoksi). Olisi vaikka mitä sanottavaa, kerrottavaa mutta kaikki puuroutuu päässä ja haluaisi vain tulla pitkästä aikaa hyväksytyksi ihan omana itsenään.

Kolmevuotias poikani itki tänään "äiti äiti mä haluan muuttaa sun kanssa pois täältä!" Kun siinä nielin kyyneleitäni, kiipesi kaksivuotias tyttäreni syliini ja sanoi "äiti älä mee minnekään". Niin pieniä ovat vielä ja puhuvat tuollaisia. Miten tässä pitäisi tietää mitä tehdä - muuta kuin sen välttämättömän: pakkohan tämän on loppua. Mutta mistä ne voimat.

Hei Ninnipenni. Mulla mies kans muuttui tuon viimeisen raskauden aikana. Samanlaista oli. Jaksoin sitä 4 vuotta. Sitten ahdisti jo mennä kotiin ja ajattelin itsetuhoisia ajatuksia. Lasten vuoksi en voinut sitä tehdä. Olen lähtenyt turvakodin kautta pois. Siellä tärisin ja palelin ensimmäisen viikon, ihan sen vuoksi, että se ahdistus ja huono olo rupes purkaantumaan. Se on parasta, mitä olen neljään vuoteen tehnyt. Sain sieltä mielettömästi tukea, sekä hoitajilta että muilta asukkailta. Silmät aukesivat kun tajusi, minkälaisessa helvetissä on jaksanut elää, aivan liian kauan. Sain luotua turvaverkon ympärilleni, minulla on nyt oma koti ja lapset. Pelottavaa oli lähteä, mutta lapset alkoivat jo oireilemaan, niin oli pakko!! Sulla on vielä hyvä mahdollisuus säästää lapset kierolta ajattelulta ja huonolta parisuhdemallilta, mutta äidin pahan olon noin pienetkin vaistoo. Ei mullakaan ollut rahaa, ei asuntoa, mitään!! Mutta kaikki järjestyi siellä. Se askel on rohkeasti otettava, sä voit soittaa turvakotiin tai tukipuhelimeen ja kysyä mitä voit tehdä tai miten tulis toimia. Mutta älä puhu lähtöaikeista narskulle, se lietsoo lisää.

Voimia sinulle! Kun lähdet tee se täysin salassa!!! Ei mitään ennakkovaroituksia. Älä puhu lapsillekkaan etteivät paljasta! Toi turvakoti on hyvä, siellä saat apua ja tukea myös lapsien kanssa. Et ole heti yksin ❤

Oma kokemukseni turvakodista ei ollut kyllä erityisen hyvä. :/ en kokenut saavani siellä mitään apua vaikka olivat kovin huolissaan kun lähdin sieltä takaisin kotiin. Joten itse täytyy keksiä jokin toinen ratkaisu kuin turvakoti. Kiitos kuitenkin rohkaisevista sanoista.

Ninnipieni, sääli että sulla on jääny turvakodista huono fiilis. Sit on perheneuvola ja lastensuojelu. Mulla on niistä hyvät kokemukset. Lastensuojelun asiakkaana olen edelleen. Mutta se sun pitää muistaa, ettet vähättele yhtään tilannettasi ja jos olet halukas palaamaan takaisin, kukaan ei oikein voi auttaa eteenpäin. Sä saat olla nyt itsekäs ja ajatella vaan itseäsi ja lapsiasi. Ja ota asenne että haluat muutoksen elämääsi. Jos miestäsi ei voi auttaa, niin sua vielä voi!! Tsemppiä

Niin, me ollaan oltu yhteydessä lastensuojeluun ja me ollaan oltu perheneuvolassa ja oma terapeuttinikin tuntuu olevan enemmänkin sitä mieltä etten suinkaan vähättele ongelmia vaan suurentelen niitä. Ei tässä oikein tiedä mihin uskoisi enää. Kaipa se sitten on vain omassa päässä koko kuvitelma. Mutta tosiasia on, ettei minä ja poika voida tässä hyvin, niin kaipa täytyy sanoa sitten vaan hyvästit tyttärelle. Hänellä kuitenkin on parempi suhde isäänsä kuin minuun. Kun tietäisikin mikä on oikein ja totta.

Sellaiset terveysviranomaiset, jotka eivät ole työskennelleet mahdollisesta luonnehäiriöstä kärsivän kanssa, eivät välttämättä osaa toimia oikein. Onko sun terapeutti psykiatrinen sairaanhoitaja? Et saa ajatella että sun on luovuttava tyttärestäsi kun tulee paremmin toimeen isänsä kanssa. Miten miehesi ottaa vastuuta lastenhoidosta, osallistuuko? Sillä on aika paljon merkitystä. Uskaltaisitko jättää tyttäresi isän hoitoon? Ei kaikki hoitajat voi olla sellaisia, jotka eivät sinua ymmärrä, kyllä se oikea apu vielä löytyy. Myös henkinen väkivalta on väkivaltaa, auttavia tahoja on netti pullollaan ja ainakin meidän neuvolassa on niitä lappusia aiheesta.

Terapeutti on ylemmän erityistason terapeutti. Hän nyt ei tietenkään voi tietää, muuten kuin kertomani kautta, millainen puolisoni on. Itselläni on sitä vikaa, että alistun ja miellytän viimeiseen saakka ja sitä hän yrittää minusta kitkeä pois. Miehen hoiviin voi kyllä tyttären jättää, hänhän lasta enimmäkseen on alusta asti hoitanut. Ei siinä juuri ole muuta valittamista kuin hänen hetkittäiset käsittämättömät vaatimuksensa ja räjähtelynsä kotona. Kaksivuotias jos pudottaa mukin, hän suuttuu ja kiroilee ja alkaa heitellä tavaroita. Pojan kohdalla hän oli kuitenkin vieläkin vaativampi...
Joskus kyseenalaistankin sen, että onko kyse vain minun itsekkäästä halustani pitää molemmat lapset itselläni, vaikka se ei välttämättä olisi kenenkään kannalta se paras vaihtoehto (olen mielenterveyskuntoutuja ja parantumattomasti sairas, joudun päivittäin syömään särkylääkkeitä jne.)...

Toi sun oma sairaus voi olla yksi syy, ettei sua oteta tosissaan. Ajattelevat, että liiottelet asioita ja aiheutat ne itse. Se on tosi ikävää Mut tiedän miten ikävästi mielenterveys asiakkaita kohdellaan, heidän kokemia vääryyksiä ei aina oteta vakavasti. Toi alistuminen ja kiltteys on ihan tuttua, mutta itse olen kasvanut vahvemmaksi vasta erottuani. Jos olisin jäänyt, ei minusta olisi koskaan tullut näin vahva kuin nyt olen. Olen tällä hetkellä erittäin onnellinen, vaikka 5 lapsen kanssa on rankkaa. En silti vaihtaisi entiseen.

Oot, Nyyti, varmasti oikeassa tossa. Mun on muutenkin todella vaikea sanoa asioista jämäkästi, oon liian kiltti. Ja sit kun sanon, sanon tosi tiukasti. Se on varmasti jopa ammattilaisen vaikea tietää mitä on oikeasti tapahtunut.
Ja kun on tuollaista "läheisriippuvuutta". Nyt odotan lähinnä että mies tekisi jotain "niin pahaa" että voisin sen varjolla lähteä. Jotain jonka voisin osoittaa. Ei riitä se, että itse voin pahoin. Voin pahoin henkisesti ja se vaikuttaa nykyään myös fyysiseen olotilaani. Mutta se ei muka riitä. Miten saisi itselleen tapttua järkeä päähän?!