Herääminen
Lähetetty: 30 Huhti 2017, 12:35
Olen narsku-isän tytär. Vuosikymmenet aivopestynä, vasta terapeutti sai minut avaamaan silmäni (n. 4 v sitten).
Lyhyesti historia: vanhempani erosivat kun olin 7 v. Siskoni meni äidin luo asumaan ja minä jäin isäni luokse. Mummo oli "vara-äitini" sillä oma
äitini mustamaalattiin minulle molempien tahoilta. Äidilleni valehdeltiin että minä en halua nähdä häntä. Hänen toimittamiaan lahjoja ei annettu minulle vaan piilotettiin. Tapaamiseni häneen evättiin usein "koska minä en halua". Aivopesu teki tehtävänsä ja opin vihaamaan äitiäni. Siskooni isä lopetti yhteydet siihen paikkaan, hänhän muutti vihollisleiriin.
Näin elin vuosikymmenet. Kohtasin aviomieheni, sain lapsen. Itse olin yhteydessä aina isääni ja sovin tapaamiset. Sitten ongelmaksi tuli henkinen huonovointisuus, ahdistus. Terapeutti ihmetteli kun kerroin naureskellen historiani: "etko ymmärrä mikä vääryys sinulle on tehty?".
Edelleen tapaamiset isääni jatkuivat, mutta asenteeni muuttui. Aloin harventamaan kertoja. Josta isäni aina huomauttikin "ei ole näkynyt". Ikinä hän ei ottanut minuun päin yhteyttä. Aina syyllistäminen heti kun ovesta astui sisään: ei ole näkynyt ,et ole soittanut. Kunnes viimein mittani tuli täysi. Epäaikuismaisesti räjähdin, suolsin kirosanoja (meillä ei koskaan saanut kiroilla). Räjähdykseni jälkeen kuukausien päästä rohkaistuin soittamaan hänelle ja pyysin syntymäpäiville, hän vastasi ettei ehdi. Tästä tapahtumasta on nyt jo parisen vuotta aikaa. Lapseni (aikuinen jo) kävi kylässä siellä kerran koska hän kärsi tästä hiljaiselosta, mutta koska sen jälkeen sieltä ei yhteydenottoa häneen päin, hänkin on jo kyllästynyt tunnekylmään isoisäänsä.
Isäni on hyvin auktoriteettinen. Rahaa löytyy. Väkisin annettuja rahalahjoja, sekin vain vallankäyttöä ymmärrän nyt.
Edelleenkään hän ei ole yhteydessä siskooni, eikä hän ole välittänyt koskaan tutustua siskoni lapsiin, joille hän on isoisä. Hän ei ole yhteydessä kehenkään. Häneen päin ollaan. Hän ei kumartele. Eikä koskaan anna anteeksi kohtaamaansa vääryyttä, häntä on syvästi loukattu.
Nyt kerään itseäni kokoon. Luen kirjallisuutta. Opettelen tuntemaan itseäni. Rajani jo asetin, olisi pitänyt asettaa jo aikoja sitten. Positiivisella mielellä kuitenkin, uskoa löytyy siihen että jonain päivänä vielä olen tunteva ihminen. Sillä tunnelukot ja muurit ovat vielä vahvat. Katkeruus. Miksi minulta pieneltä tytöltä ei koskaan kysytty mitä minä haluan, mitä minä tunnen? Minä olin se, joka pikkutyttönä pyysin anteeksi isältä joka piti mykkäkoulua. Mitä pahaa minä olin tehnyt, 7 vuotias kiltti ja aina niin iloinen tyttö?
Lisäyksenä vielä, äitiini otin yhteyttä n. 9 vuotta sitten. Hänen kanssaan on hyvät ja lämpimät välit. Niitä kadotettuja vuosia ei saa mitenkään takaisin, onneksi edes vähäisen nyt näinä viime vuosina.
Lyhyesti historia: vanhempani erosivat kun olin 7 v. Siskoni meni äidin luo asumaan ja minä jäin isäni luokse. Mummo oli "vara-äitini" sillä oma
äitini mustamaalattiin minulle molempien tahoilta. Äidilleni valehdeltiin että minä en halua nähdä häntä. Hänen toimittamiaan lahjoja ei annettu minulle vaan piilotettiin. Tapaamiseni häneen evättiin usein "koska minä en halua". Aivopesu teki tehtävänsä ja opin vihaamaan äitiäni. Siskooni isä lopetti yhteydet siihen paikkaan, hänhän muutti vihollisleiriin.
Näin elin vuosikymmenet. Kohtasin aviomieheni, sain lapsen. Itse olin yhteydessä aina isääni ja sovin tapaamiset. Sitten ongelmaksi tuli henkinen huonovointisuus, ahdistus. Terapeutti ihmetteli kun kerroin naureskellen historiani: "etko ymmärrä mikä vääryys sinulle on tehty?".
Edelleen tapaamiset isääni jatkuivat, mutta asenteeni muuttui. Aloin harventamaan kertoja. Josta isäni aina huomauttikin "ei ole näkynyt". Ikinä hän ei ottanut minuun päin yhteyttä. Aina syyllistäminen heti kun ovesta astui sisään: ei ole näkynyt ,et ole soittanut. Kunnes viimein mittani tuli täysi. Epäaikuismaisesti räjähdin, suolsin kirosanoja (meillä ei koskaan saanut kiroilla). Räjähdykseni jälkeen kuukausien päästä rohkaistuin soittamaan hänelle ja pyysin syntymäpäiville, hän vastasi ettei ehdi. Tästä tapahtumasta on nyt jo parisen vuotta aikaa. Lapseni (aikuinen jo) kävi kylässä siellä kerran koska hän kärsi tästä hiljaiselosta, mutta koska sen jälkeen sieltä ei yhteydenottoa häneen päin, hänkin on jo kyllästynyt tunnekylmään isoisäänsä.
Isäni on hyvin auktoriteettinen. Rahaa löytyy. Väkisin annettuja rahalahjoja, sekin vain vallankäyttöä ymmärrän nyt.
Edelleenkään hän ei ole yhteydessä siskooni, eikä hän ole välittänyt koskaan tutustua siskoni lapsiin, joille hän on isoisä. Hän ei ole yhteydessä kehenkään. Häneen päin ollaan. Hän ei kumartele. Eikä koskaan anna anteeksi kohtaamaansa vääryyttä, häntä on syvästi loukattu.
Nyt kerään itseäni kokoon. Luen kirjallisuutta. Opettelen tuntemaan itseäni. Rajani jo asetin, olisi pitänyt asettaa jo aikoja sitten. Positiivisella mielellä kuitenkin, uskoa löytyy siihen että jonain päivänä vielä olen tunteva ihminen. Sillä tunnelukot ja muurit ovat vielä vahvat. Katkeruus. Miksi minulta pieneltä tytöltä ei koskaan kysytty mitä minä haluan, mitä minä tunnen? Minä olin se, joka pikkutyttönä pyysin anteeksi isältä joka piti mykkäkoulua. Mitä pahaa minä olin tehnyt, 7 vuotias kiltti ja aina niin iloinen tyttö?
Lisäyksenä vielä, äitiini otin yhteyttä n. 9 vuotta sitten. Hänen kanssaan on hyvät ja lämpimät välit. Niitä kadotettuja vuosia ei saa mitenkään takaisin, onneksi edes vähäisen nyt näinä viime vuosina.