KESKUSTELUFOORUMI

HEI NARSISTISTA ERONNEET

Olen eronnut narsistisesta puolisostani ja olen todella todella tyytyväinen ratkaisuuni. Eron jälkeen huomasin päivä päivältä vapautuvani ja alkavani jälleen elää. Vaikka olen saanut aloittaa uuden ihanan elämän, niin silti ajoittain yhteiselämän negatiiviset muistot valtaavat mielen. Kaikki ne loukkaavat sanat ja teot loukkaavat yhä. Pahimmalta tuntuu todistaa itselleen, että on elännyt moisessa parisuhteessa. Olen kirjoittamalla pyrkinyt selviytymään ahdistuksesta, mutta kaipaisin muita konkreettisia keinoja käsitellä menneisyyden loukkauksia. Otan vinkkejä mielelläni vastaan ja kuulen mielelläni kuinka muut eronneet ovat henkisesti selvinneet.

Lisäksi haluan sanoa kaikille niille, jotka elävät yhä narsistisen puolison kanssa ja eivät ole suhteeseen tyytyväisiä, että erotkaa oman mielenterveytenne vuoksi.

hyvä aihe!
Loukattu ja nöyryytetty olo on kamala! Olen päässyt jo jonkin verran niistä yli, mutta silti n kaihertaa sisälläni ja etenkin
öisin tulee ahdistus ja rytmihäiriöt ja univaikeudet. Jonkin aikaa otin nukahtamistabletteja mutta jätin ne pois, kun en muutenkaan niitä käytä.

Kävin kuuntelemassa luennon itsetunnosta ja itsensä arvostuksesta. Pitää muistaa, että sinä olet kuitenkin pohjimmiltasi sama ihminen kuin ennenkin
vaikka olo olisikin murrettu. Koetan ajatella, että sieltä alta löytyy se oikea minä taas, eikä toivottavasti kohta enää ahdista.
Tunteet ovat todellakin ristiriitaiset ja toivon, että tämä sekamelka selkiytyy enkä enää tuntisi oloani nöyryytetyksi.
Konkreettisia keinoja ... itse kiinnitän huomiota arkeeni... on mistä ottaa kiinni (työ, lapset, harrastukset, oma aika....mikä vaan) ja olen onnellinen niistä.
koetan huomata myös, että muut arvostavat minua ... se, että tämä mies loukkasi minua pahasti on kamalaa, mutta ne ihmiset jotka OIKEASTI ovat suurella
sydämellä mukanani, ovat IHANIA ja tietävät kuka ja mikä olen.

Tämä prosessi on pitkä, tiedän...

KIITOS

Kiitos vastauksesta. Vertaistuki on ihan ehdoton apu. On helpottavaa saada tietää, että vastaavassa elämäntilanteessa olevat henkilöt myös joutuvat prosessoimaan kokemaansa pitkään.

Oijoi.. Kyllä näitä asioita saa pyöritellä mielessään vielä hyvän hetken, ennenkuin on päässyt yli tapahtuneista vääryyksistä - jos pääsee ollenkaan yli. No, kyllähän tässä koko ajan eteenpäin mennäään ja omaa elämää työstetään, mutta ajoittain iskee kyllä ihan kamala ahdistus. Se tunne on todella voimat vievä: sattuu henkisesti ja sattuu fyyysisesti. Itse käyn juupas-jaapas -keskustelua tällä hetkellä itseni kanssa. Toinen puoli minusta muistelee hyviä asioita ja KAIPAA, kun toinen huutaa kaikkia vääryyksiä mitä mies minulle teki ja toiminnallaan aiheutti. Alkaa uuvuttamaan todenteolla Tiedän, että asiat ON KÄYTÄVÄ LÄPI, ennenkuin ne voi unohtaa, mutta tuntuu että tässä on liikaa käytävää, etten yksinkertaisesti jaksa enää!
Minäkin olen kirjoitellut kaikkea mielenpäältä jo neljän vihkollisen verran. Toistan samoja asioita koko ajan, eri näkökulmista ja eri asioita lisäillen. Eron alkumetreillä tunsin, että olen aivan hukassa itseni kanssa, en enää tuntenut itseäni enkä tiennyt miten ikinä tulisin selviämään yksin. Itse en ole kuullut narskusta enää mitään - hyvä niin. Toisaalta on taas LIIAN hiljaista, mietin koko ajan mitä se suunnittelee.. Hän oli uhkaava ja väkivaltainen ihminen, joka ei suuttuessaan tai loukkaantuessaan varonut sanojaan tai tekojaan.
Yritän miettiä niin, että hän on totaalisesti dumpannut minut elämästään, löytänyt toisen uhrin, jotta minun ei tarvitsisi iltaisin pelätä ulkona näkyviä varjoja...

Olen lukenut paljon narskuista kertovaa kirjallisuutta, olen saanut niistä apua. Nettiin olen kirjoitellut ja tarinoita lukenut sekä omaa päiväkirjaa kirjoittanut. Olen syönyt, liikkunut ja nukkunut. Ehkä pikkuhiljaa voimat alkavat palautua. Eilen iloitsin suunnattomasti auringonpaisteesta! Eli pikkuhiljaa hyvä alkaa palata takaisin elämääni. Taustalla on kuitenkin koko ajan jokin ahdistus joko siitä, että näen narskun tai siitä, että en näe häntä enää.. Ehkä se on sekin, annoin KAIKKENI sille paskiaiselle, hän otti kaikkeni ja vähän ekstraa ja musersi minut. Se, että annoin hänen tehdä niin. Olen ITSELLENI myös vihainen ja olen itseeeni pettynyt. Olisinpa ollut vahvempi.
Taustalla meillä oli koko suhteen verran on/off ja nyt on sisäistettävä, että tämä on LOPULLINEN off, sillä MINÄ haluan tätä. Narsistin otteesta on ihan käsi sydämellä, aivan äärimmäisen vaikea irtaantua eronkaan jälkeen. Henkinen yliote on hänellä, vaikka en ole kuullut tai nähnyt häntä. Päivä päivältä saan kuitenkin itseni takaisin ja pääsen askel kerrallaan murtamaan tuota henkistä lukkoa, jonka hän minuun asetti. Lukitsi itsensä sinne.. Kyllä se tästä. Tiedän, että elämä vielä helpottaa ja ajan päästä voin vain kauhistella missä suossa olen ollut. Ja osaan arvostaa kaikkea hienoa ja pieniä arjen asioita. Ja en ota vierelleni ketä tahansa....

Olen tänne yrittänyt myös kirjoittaa tunteistani eron jälkeen. Lukenut muiden viestejä. Välillä on hyvä olla ja taas yhtäkkiä paniikkihäiriö iskee, epämääräinen ahdistus ja paha olo. Pelko siitä mitä narsisti selkäni takana touhuaa. Exäni on mielesestäni sitä tyyppiä, että hän ei koskaan jätä minua lopullisesti rauhaan vaan satuttaa minua vielä välillisesti. Siinäkin hän on ollut jo aikasemminkin taitava. Olen loukussa tässä huoneessa jossa saan onneksi olla hänestä täysin rauhassa. Täällä voin olla sitä mitä olen eikä tarvi pelätä. En osaa käsitellä näitä tunteita, joita eron jälkeen tulee. Kuin osa minusta olisi täysin kuollut ja tyhjä. Teen pitä pitää päivittäin tehdä. En enää nauti samoista asioista kuin ennen. En tiedä enää kuka olen. Toivottavasti ajan kanssa kasvan uudeksi voimakkaammaksi itsekseni.
Minä en keksi muuta keinoa selvitä tästä kuin aika.

^Vähän samaa kaavaa täällä eletään.. Ihan vähintäänkin olen "tunneloukussa" ja sama pelko, että mitä se vielä keksii.. Tosiaan tämä hiljaisuus tekee minsta vähän sekopään!
Miten kukaan ihminen voi vaikuttaa tällä tavalla toiseen? Tunteilla on aivan valtava voima tehdä ihmiselle pahaa.. Toisen tunteiden hyväksikäytöllä. Minulla olisi niin PALJON sanottavaa, muttei ketään jolle voisin sanoa. En halua kertoa läheisilleni miten minä oikeasti pelkään. Ja tiedän, että entiseni olisi kykeneväinen satuttamaan minull tärkeitä henkilöitä satuttaakseen minua. Muut ihmiset ovat hänelle vain pelinappuloita. Siksi en halua myöskään, että kukaan tietää liikaa. Tämä yksinäisyyden tunne on lamaannuttavaa. Olen ajatuksineni ihan todella, totaalisen yksin.
Kuulisimpa edes jotakin muuta kautta, että hän tekee jotakin ja viettää aikaa ihansamakenenkanssa. Niin, että hän olisi unohtanut minut kokonaan...

Yksin tunnemyllerryksen kanssa

Heti eron jälkeen tarve puhua oli niin suuri, että puhuin kontrolloimatta mitä puhuin ja kenelle puhuin. Nyt kuitenkin jollaintavoin haluan suojata yksityisyyttäni ja en puhu juuri kenellekkään tunteistani enkä eroprosessin etenemisestä. Koen jotenkin nolona, että vielä mielessäni myllertää menneet. Vaikka tiedostan olevan nyt vapaa elämään ilman toisen kontrollia ja jatkuvaa syyllistämistä, niin silti menneet vaan tulevat voimakkaasti mieleeni aiheuttaen mielipahaa ja ahdistusta. Menneisyydessä koetut loukkaukset ovat vielä käsittelemättä ja surematta. Kun muistot valtaavat mielen tulee niin avuton olo. Haluaisi, että joku auttaisi tunnemyllerryksen riepotellessa minua. Koen olevani yksin tunnemyllerryksen kanssa.

Ota selvää onko paikkakunnallasi psykologin tai perheterapeutin palveluita.
Itselläni molemmat ovat auttaneet tosi paljon.
Ainahan voi ystavilleen avautua, mutta he eivt kestä loputtomiin, ja itse samaa kokemattomina eivät kenties ihan kaikkea ymmärrä vaikka kuinka haluaisivat.
Ammattiauttajat omaavat kuitenkin laajemman näkemyksen ja saattavat jopa tarjota uusia alkeita tilanteeseen.

Minä en tiedä miksi, mutta koko elinikäni ajan olen kokenut, että ketkä sattuu ihmiset ovat yleensä empaattisempia kuin ammatti-ihmiset. Kuitenkin monilla on ilmeisesti toisenlaisia kokemuksia. En tiedä miksi minulla toisin.
tavalliset ihmiset voivat olla ymmärtäviä ja neuvoa etsimään vastaavaa lisätukea ammattilaisilta, mitä ei kuitenkaan löydy. Minusta ammatti-ihmiset tuntuvat usein jotenkin niin kovilta ja kylmiltä, että oloni vain huononee.
en tietenkään tarkoita että kaikki olisivat niin. en tiedä miksi minun kokemuksissani aidosti empaattinen ammatti-ihminen on aika harvinainen.

Ps. Koen, että tavalliset ihmiset rohkeammin luonnollisesti kohtaavat vaikeampiakin elämänkokemuksia kuin ammatti-ihmiset ajoittain,
ja ovat avoimempia siinä skaalassa kuinka ongelmia voi ratkoa.