KESKUSTELUFOORUMI

10 vuotta sitten törmäsin ilmiöön nimeltä narsistinen persoonallisuushäiriö seurustellessani narsistin kanssa. Vuodessa koin paljon väkivaltaa eri muodoissa ja lopulta meinasi henki mennä.

Missä olen nyt?

En ole seurustellut kertaakaan päästyäni eroon narsistista. Ihastunut olen, alkuun se oli aina täyttä hulluutta, elämä meni aivan sekaisin. Viimeisin oli ihan fiksu mies, mutta niin estynyt, ettei siitäkään tullut mitään. Eipä silti, en kestä miehiä lähelläni, vaikka miten pitäisinkin jostakusta. Viime aikoina olen tehnyt jopa rajauksen, etten edes halaa ketään miespuoleista. Telkkarin pussauskohtaukset saavat minut oksentamaan silkasta inhosta. Nyttemmin olen täysin paatunut vanhapiika, joka ei voi sietää romantiikkaa tai mitään aiheeseen liittyvää. Suhtaudun niihin miltei vihamielisesti. Nuorempana pidin lapsista, nykyään inhoan niitä enkä voisi koskaan kuvitella hankkivani sellaista.

Paha vaan, että kaiken inhon ja elämästä sulkemisesta huolimatta mulla on sellainen työ, että joudun olemaan merkittävässä roolissa ihmisten juhlissa – ja aina liikutun jo ensimmäisestä sanasta niin, että se näkyy ja saan hävetä silmät päästäni.Tilaisuuksien läpivieminen on todella vaikeaa. Tämä siitäkin huolimatta, että ne ovat asioita, joita omaan elämääni ei tule – ei nyt eikä huomenna.

Yhtenä iltana mietin miten tässä näin on päässyt käymään. Tuli mieleen vuosia sitten tapahtuneet asiat, joiden uskon vahvasti vaikuttaneen elämääni lopullisesti.

Kokemusta on tullut sittemmin narsisteista kaverina kuin esimiehenä. Nyt olen palaamassa työpaikkaan, josta viimeksi lähdettyäni ilmoitin kiusaamisesta ja – selkäänhän siitä tuli. Lienen jonkinlainen narskumagneetti, kun niitä aina tupsahtaa jostakin elämääni vaikeuttamaan.

Että näin.

Itsekään en ole seurustellut nyt useampaan vuoteen. Kun olin ollut vuoden sosiopaattinaisen kanssa suhteessa, ajattelin ensin, että voisin siirtyä eteenpäin ja tutustua johonkuhun tervepäiseen naiseen, niin toipuisin suhteesta helpommin. Mutta tuossa vaiheessa minusta olikin tullut persoonallisuushäiriöisten naisten maalitaulu. Jotenkin ne näkivät haavoittuvassa tilassa olevan miehen ja tulivat, kuin susi verenhajun perässä kohti minua.
Lopulta päätin, että selvitän päätäni vuoden pari ja välttelen naisia ja hommaan asiani kuntoon sinä aikana. Kun tämä välttely oli kestänyt sen vuoden-pari, niin en kokenut enää mitään tarvetta tutustua uusiin naisiin. Sitten, kun olen pari kertaa yrittänyt naisiin tutustua, niin olen joutunut huomaamaan, että erilaisia persoonallisuushäiriöisiä huijareita(joista nykyään jo näen läpi), on tarjolla yllin kyllin, mutta tervepäisiä naisia ei ole sitten missään.

Niinpä, niin: itsekin luulen, että paha, suorastaan hirmuinen suhde on vaikuttanut siihen, etten mitenkään voi ajatella kykeneväni enää suhteeseen. Ei voi luottaa oikein kennenkään, ei edes uskaltaa päästä lähelle. Todennäköisesti siinä väkivallan, manipuloinnin ja itsetunnon nujerruksen aikana narsistin, tai ehkäpä jopa sosiopaatin kanssa, katosi käsitys siitä mitä normaali, tasapuolinen ja kunnioittava ihmissuhde voi olla. En pitkään aikaan nähnyt enää normaaliutta missään. Nyt on kulunut pari vuotta ja olen kyllä oikeastaan hyvilläni, kun voin olla yksin, rauhassa, olematta jatkuvassa pelossa. En kaipaa suhdetta, mutta siitä seuraa se, että katselen usein ihmisten 'normaalia' elämää aivan ulkopuolisena enkä oikein ymmärrä sitä, kaikki on kuin elokuvaa, jota katson mutten pysty siihen täysin keskittymään. Luin kyllä jostakin, että myrkyllisestä narsistisuhteesta selvinnelle kunnioittava ja hyvä ihmissuhde voi olla kuin jokapäiväinen ihme. Mutta eihän sellaista uskalla tai edes jaksa etsiä.

Niinpä, niin: itsekin luulen, että paha, suorastaan hirmuinen suhde on vaikuttanut siihen, etten mitenkään voi ajatella kykeneväni enää suhteeseen. Ei voi luottaa oikein kennenkään, ei edes uskaltaa päästä lähelle. Todennäköisesti siinä väkivallan, manipuloinnin ja itsetunnon nujerruksen aikana narsistin, tai ehkäpä jopa sosiopaatin kanssa, katosi käsitys siitä mitä normaali, tasapuolinen ja kunnioittava ihmissuhde voi olla. En pitkään aikaan nähnyt enää normaaliutta missään. Nyt on kulunut pari vuotta ja olen kyllä oikeastaan hyvilläni, kun voin olla yksin, rauhassa, olematta jatkuvassa pelossa. En kaipaa suhdetta, mutta siitä seuraa se, että katselen usein ihmisten 'normaalia' elämää aivan ulkopuolisena enkä oikein ymmärrä sitä, kaikki on kuin elokuvaa, jota katson mutten pysty siihen täysin keskittymään. Luin kyllä jostakin, että myrkyllisestä narsistisuhteesta selvinnelle kunnioittava ja hyvä ihmissuhde voi olla kuin jokapäiväinen ihme. Mutta eihän sellaista uskalla tai edes jaksa etsiä.