KESKUSTELUFOORUMI

Olen aina ollut ihminen, joka haluaa selvittää heti kaikki ristiriidat. Mikään ei saa jäädä roikkumaan. Vaan en enää, mä en jaksa enää välittää. Mulle on ihan sama näänkö tai kuulenko äidistä enää koskaan. Se tietoisuus on iskenyt kovaa,että on ihmisiä joiden kanssa asioita ei vaan pysty selvittämään ikinä. Välinpitämättömyys on siirrynyt muihinkin asioihin. On niin väsynyt tähän narsistien kanssa vääntelyyn ettei jaksa välittää niistäkään asioista mille voisi jotain tehdä. Tyhjäksi puristettu rätti

Tiedän tunteen tuohon vääntämiseen. Antaa vaan niiden olla ja porskuttaa.

Ymmärrän. Vanhoista selvittämättömistä asioista obsessointi on tuttua. Ehkä välinpitämättömyys on yks vaihe asian syvemmässä prosessoinnissa? Älä päästä ulottumaan liian pitkälle sitä millasta asennetta sua kohtaan on osotettu, pelaat vaan narskun pussiin siinä.

Mulla on takana useampi vuosi selvittämättömiä asioita perheen kanssa ja outoja juttuja kasaantuu edelleen. Vaikka itse yritän kaikkeni, heillä käytös vaan muuttuu hurjemmaksi. Alkaa kieltämättä väsyttää. Narsistit ovat onnellisempia kuin koskaan aikaisemmin

Mikään ei muutu, jos et itse hypi niiden pillin mukaan
Totaali kyllästyminen iski
Mua ei enää loukata eikä poljeta, ne ei sitä ikinä tyle ymmärtämään.
Äiti vihoittelee nyt mulle, kun uskalsin sanoa hänelle hänen käytöksestään. Anteeksi ei tietenkään pyydetä!
Hän ei tee mitään väärää, hän vain huomauttaa

Se on hyvä, jos tuntee narsistien kohtelussa joskus sisuuntumista, että minähän en kaikkea törkyä niele. On tervettä suuttua, asettaa rajat sille, miten sua kohdellaan. Ei niitä rajoja kukaan muukaan aseta
Mulla ongelmana on kiltteys. Mulle on saanut sanoa mitä vaan millä tahansa verukkeella. En koskaan keksi mitään nasevaa takaisin, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään, sillä narsistit on aina oikeassa ja he vaan nauttii mun reaktioista, oli ne mitä vaan. Harkitsen välien katkaisemista kokonaan, koska oon siinä pisteessä nyt, että joko jatketaan näin tai sitten en jaksa enää elää. Väsymyksen lisäksi sisällä on suunnaton tyhjyys ja yksinäisyys.

Kiltteys on ollut minunkin ongelmani, äidin opettama. Kiltit lapset ei sano koskaan vastaan, syyllistämistä ja tukkapöllyä. Sillä mut on kasvatettu. Kuuntelen ja kuuntelen, vasta jälkeenpäin harmitus iskee, miten taas annoin kohdella noin. Loukkaus iskee jälkikäteen ja oikeat sanat ei tuu silloin ,kun tilanne on päällä.

Tuttua <3
Viime aikoina olen ajatellut ja hahmottanut itsessäni että "kiltteys", eräänlainen rajattomuus/kyvyttömyys asettaa rajoja on pitkäkestoisen henkisen väkivallan seuraus. Siltä ainakin itsessäni tuntuu. Aiemmin olin pitkään miettinyt mitä ne on ne mustelmat, henkisessä väkivallassa. Häpeä, syyllisyys, rajojen asettamisesta, koska siihen ei ole ollut "lupaa" vaan siitä on seurannut syyllistämistä, nöyryyttämistä, mitätöintiä, vähättelyä, vetoamista, manipulointia, "ruotuun laittoa" jne. Aina.

Nyt kun rajat suhteessa perheeseen on olleet tiukat ja johdonmukaiset, en enää saa raivoreaktioita, en masennu. Kun ei tarvitse jatkuvasti toisella kädellä pitää rajoja/heitä kauempana joka oli aivan sairaan väsyttävää.

Mutta.

Olen tajunnut että oman uupumisen taustalla, pitkin eloa, on aina ollut myös se että rajat on ylittyneet enkä ollut sitä huomannut. Uupuminen/väsyminen on itselläni seurasta siitä, ettei mulla ole ollut keinoja/kykyä asettaa niitä rajoja. Sitä menee sanattomaksi, hämmentyy, vasta jälkeenpäin tulee mieleen että joku asia tuntui pahalta muttei kyennyt siinä tilanteessa sitä sanomaan/reagoimaan siihen. Ja sitten väsyy/uupuu ja ihmettelee miksi.

Viimeisten viikkojen, kuukausien aikana olen tajunnut että aina kun uupuminen alkaa kestää päiviä, yli viikon, pidempäänkin ja alan ihmetellä miksi, mitä on tapahtunut, yritän kelata taaksepäin mistä tämä alkoi, niin -aina- löytyy syy joka liittyy siihen etten ole kyennyt asettamaan rajoja. Pieniä tai isoja. Pitämään puoliani, reaaliajassa.

Eli kun puolitoista vuotta oon johdonmukaisesti rajannut yhteydenpitoa suhteessa narskuihin, on omat mustelmat alkaneet ikään kuin toipua, olen alkanut tunnistaa olevani jollain tasolla rajaton, en kaikilla. (olen tajunnut myös että niitä narskuja on perheessä/hovissa useampia enkä pidä pahimpana/haastavimpana niistä enää vain narsistivanhempaa vaan yhtä sisarusta joka on lisäksi aggressiivinen, ajoittain myös fyysisesti. Emme ole tekemisissä olleet suurimmaksi osaksi koko aikuisuutta mutta muistoja ja tilanteita tulvi mieleen tuossa jokin aika sitten. Vaativa persoona).

En ihan hahmota vielä mitkä niitä heikkoja kohtia on, koska toisaalta olen hyvinkin selkeä ja ehdoton asioissa/tilanteissa joissa tuntuu rajan asettaminen ehdottomaksi kaikista turvallisimmalta. Mutta sitten on "hämärämpiä" tilanteita joita en tunnista kuin vasta jälkeenpäin siitä että olen uupunut "jostain" ja menee aikaa ennen kuin tunnistan mistä. Sitten kun tunnistan, yritän edes kirjoittaa asian auki. Yritän edes kirjoittamalla (tai puhumalla) hahmottaa mitä sanoisin nyt tai jättäisin sanomatta ja onko tarpeen edes sanoa mitään vai jättää koko asia. Joskus se ettei reagoi mitenkään, on tietty paras puolustus. Narskujen kanssa yleensä varmasti onkin. Mutta kun nämä tilanteet tuleekin siitä kun on muiden ihmisten kanssa tekemisissä niin olisi opittava olemaan turvallisesti oma itsensä, luottamaan siihen että osaa olla itsensä puolella eikä anna ihmisten kävellä yli sanomatta itse mitään napakkaa tai rakentavaakaan takaisin. Niin mietin että jotenkin sitä vain olisi opittava askel kerrallaan pitämään puoliaan ettei loppuikäänsä uhriudu.

Haastavaa. Olisipa olemassa joku "itsepuolustuskurssi" henkistä väkivaltaa vastaan

Tuli mieleen tässä sellainen käsite kuin suora kommunikaatio. Oon ihan ihastunut siihen. KOska sitähän ei narskuperheissä ole Tarpeet ei ole kenenkään omia vaan narskun tarpeita ja hovissa puhutaan muiden puolesta, muista, jne, ikään kuin ihmisillä itsellään ei olisi puhekykyä puhua ja vastata ihan vain omasta puolestaan. Ja jos on niin sillä ei ole mitään arvoa narskun mielessä. Aihe kiehtoo, jos joku sattumalta lukee tämän ja tietää vaikka hyviä kirjoja aiheeseen liittyen niin vinkkiä please Suora kommunikaatio. En keksi letkeämpää sanaa

Hyvin tuttuja mietteitä. Itse "tajuan" tai pikemminkin tunnen useasti vasta jälkeenpäin nämä rajojen ylittämiset ja loukkaukset. Olen niin tottunut vissiin niihin ja opetettu ettei niihin saa reagoida. Vasta aikuisiällä on oppinut nämä yleensäkkin edes tunnistamaan ja ymmärtämään ettei niitä tarvitse hyväksyä. Vasta aikuisiällä tajusin miksi voin äidin seurassa pahoin, en kyseenalaistanut ollenkaan sitä, että saako minulle puhua sillä tavalla. En tajunnut siinä olevan mitään väärää tai yleensä, että minua kohdellaan väärin. Sekavaa, mutta kyllä te ymmärrätte mitä tarkoitan. Kun huonoon kohteluun tottuu ja alkaa pitää sitä normaalina.
Nyt äiti siis kiukuttelee minulle, koska laitoin rajoja sille miten mulle puhutaan. En tiedä miten mennään jatkossa, eikä jaksa edes kiinnostaa tällä hetkellä.
Ainoa, että stressaannun sata lasissa, jos joudun kohtaamaan ihmisen, jonka kanssa ei ole välit kunnossa. Sitä ei ole juuri koskaan tapahtunut, joten sekin oli uusi asia. Narsku ja äiti saa verenpaineen korkeuksiin