KESKUSTELUFOORUMI

Tarinani tämän ihmisen kanssa on sen verran kliseinen, ettei sitä kannata kerrata. Useimmat täällä varmasti jo arvaa miten suhde on alkanut, edennyt ja miten nyt ollaan siinä pisteessä että on kaksi pientä lasta ja melkein jokainen tunti mitä olemme samassa tilassa on yhtä helvettiä. Ei vilkkaiden lasten takia, vaan epävakaan vaimoni vuoksi. Pahoittelut tässä vaiheessa mikäli joku loukaantuu siitä ettei kyseessä ole patologinen narsisti, kuten monilla muilla täällä tuntuu olevan, ja foorumi on narsistien uhreille. Mutta meitäkin varmasti löytyy, joiden kumppani kärsii lievemmästä persoonallisuushäiriöstä ja juuri se tekee eroamisesta niin vaikeaa. Jos vaimoni olisi kerrankaan lyönyt tai pettänyt, niin tämähän olisi ollut helppo nakki. Välillä jopa paradoksaalisesti toivon, että hän tekisi jonkun oikein kriittisen virheen joka antaisi minulle sen lopullisen oikeutuksen ja perusteen täyttää erohakemus. Hän kyllä käy baareissa säännöllisesti testaamassa "markkina-arvoaan" ja uhkaa epäsuoran sanallisesti väkivallalla lähinnä lapsia, mutten usko että hän koskaan oikeasti toteuttaisi uhkauksiaan. Sen olen pistänyt merkille, että hän joskus esimerkiksi tuttavallisesti läimäisee selkään tarpeettoman kovakouraisesti. Lienee vähän sama kuvio kuin hänen isällänsä (jota pidän enemmän klassisena narsistina) joka ilkeilee, arvostelee, kyseenalaistaa ja vähättelee muita huumorin varjolla jatkuvasti.

Vaimoni on oman subjektiivisen diagnoosini mukaan pääasiallisesti "Queen"-tyyppinen epävakaa, toki piirteitä muistakin tyypeistä. Hän näkee muut palvelijoinaan ja on uppoutunut täysin omaan elämäänsä ja omiin ongelmiinsa. Hän hakee hyväksyntää ja ruokaa narsistiselle puolelleen tiheään vaihtuvasta kaveripiiristään. Jokaisen esimiehensä kanssa hänellä on mennyt sukset ristiin. Minun roolini enää on toimia kulissina, tarjota hieno talo ja auto hänen käyttöönsä jne. En juurikaan ruoki hänen huomionhakuisuuttaan enää ja noudatan pitkälti "low contact" -lähestymistapaa kotonakin. Lapsista vanhempi on hänelle syntipukki ja nuorempi kultainen lapsi.

Mutta asiaan, vaihtoehtoni ovat:

1) Hakea eroa ja pelastaa näin itseni ja käytännössä uhrata vaimo ja lapset. Pelkään sitä millaiseksi muutun ajan saatossa jos jatkan ja nielen kaiken ja sitä pystynkö edes olemaan hyvä, terve isä, ellen lähde. Jollain tasolla pelkään myös loppuunpalamista, koska hoidan kahta vaippaikäistä lasta käytännössä yksin. Vaimoni ollessa kotona hän joko tekee kotitöitä raivoten samalla tai sitten istuu vain sohvalla näpläten kännykkää ja katsoen TV:tä. Molemmissa tapauksissa minulle jää suurimmaksi osaksi lastenhoito tai ainakin joudun patistamaan häntä jokaiseen vaipanvaihtoon ja hampaidenpesuun. Ruokaa hän ei tee. En muista milloin viimeksi olisi jaksanut voidella edes voileivän tai laittaa muroja kulhoon. Jugurtin tai pillimehun jaksaa antaa. Esikoinen ei myöskään ilman suostuttelua anna hänen enää tehdä juuri mitään kanssaan vaan vaatii minut kaikkeen. En ole riidellyt vaimoni kanssa enää viime aikoina. Vaan annan raivota ja olen itse hiljaa tai yritän rauhoitella lapsia, jotka usein ovat mukana tilanteessa. Joskus yritän rauhallisesti kertoa hänelle vähän totuuksia, esimerkiksi että hysteeriselle ja väsyneelle lapselle huutaminen ei todellakaan paranna tilannetta. Olisin tällä hetkellä työttömyyteni takia aika huonossa asemassa jos vaimo päättää kostonhimossaan alkaa riitelemään huoltajuudesta. Pidän sitä kuitenkin aika epätodennäköisenä. Hän on aika avuton kaikessa eikä tunne alkuunkaan asiaan liittyviä lakipykäliä eikä varmasti osaisi palkata edes juristia. Riidellessämme hän on uhannut muuttaa kotipaikkakunnalleen ja viedä lapset mukanaan. Eli hän tietää kyllä että lapset ovat minun heikko kohtani mihin iskeä. On todella vaikea sanoa miten hän käyttäytyisi ja mihin kykenisi kun tosissaan tajuaisi että haluan eron. Onko kenelläkään moisesta kokemusta? Pitäisikö eroilmoitusta alustaa hänelle hitaasti, rauhallisesti, keskustellen ja järkeillen kuukausien saatossa jotta hän tavallaan olisi päätöksessä mukana ja säilyttäisi kasvonsa sukunsa silmissä ja sosiaalisessa mediassa? Vai pitäisikö ärsyttää hänet siihen pisteeseen että hän hakee itse eroa? Vai pitäisikö vaan jättää yksin hakemus ihan täytenä yllätyksenä? Vai pitäisikö ensin hankkia toinen asunto ja ikäänkuin "pitää taukoa" ja asumuseron jälkeen vasta paljon myöhemmin hakea avioeroa?

2) Odottaa, että lapset ovat vanhempia ja vaimoni kenties pärjäisi heidän kanssaan paremmin. Pelkään sekä vaimoni että lasteni puolesta jos heidät jättää keskenään vaikkapa viikonlopuksi. Vaimoni ei juurikaan ole heidän kanssaan keskenään viettänyt pidempiä aikoja. Tämä jättäisi minulle aikaa ainakin kasvattaa ja kouluttaa lapsia kestämään vaimoani ja kenties jopa vaimoni oppisi paremmin toimimaan lasten kanssa. Voi olla aika naiivia ajattelua. Samalla itse jaksaisin paremmin kun tietäisin eron koittavan jonain päivänä ja olisi jotain valoa tunnelin päässä mitä odottaa. Eläisin päivä kerrallaan tietäen että voin milloin tahansa viheltää pelin poikki mikäli en enää jaksa. Mutta mikä olisi sopiva aika ja mikä sopiva ikä lapsille? Tiedän jo nyt kokemuksesta, että elämä lasten kanssa ei helpotu. Haasteet vain vaihtuvat ja korvautuvat uusilla. En usko, että vaimoni tulisi pärjäämään minkään ikäisten lasten kanssa tämän kummemmin.

3) Jäädä suhteeseen ja yrittää löytää selviytymismekaniikat joilla jatkaa eteenpäin ja ehkä jopa yrittää korjata suhdetta. Tällä hetkellä tämä tuntuu todella vastenmieliseltä vaihtoehdolta. Mutta jos pystyisin näkemään hänen ongelmansa sairautena, ehkä löytäisin itsestäni enemmän ymmärrystä ja empatiaa häntä kohtaan. Käytännössä kuitenkin uhraisin itseni muiden kolmen edestä, ja saattaisin itse tarvita lääkitystä tai terapiaa. Mutta tämä saattaisi olla lapsille kuitenkin paras vaihtoehto. Tiedän, että todella monet tekevät näin. Varsinkin naiset itsekeskeisten miestensä kanssa.

Kiusallista on että vaimoni tuntuu olevan täysin pihalla suhteemme tilasta tai ennemminkin se on hänelle yhdentekevä koska kulissi on ainoa joka merkitsee. Pienetkin viittaukset erosta hän kuittaa aina huumorilla, "Et sinä minusta niin helpolla pääse" jne. Puhuu tulevista hääpäivistä ja yrittää muka hoitaa suhdetta ehdottamalla kahdenkeskisiä illallisia, joissa mielestäni häntä kiinnostaa vain minun tarjoamani pihvi ja hänen suosikkidrinkkinsä sekä tapahtumaan liittyvä facebook-päivitys. Sen jälkeen kiireellä kotiin kännykän ja TV:n ääreen. Minun kuulumisiani hän ei silloinkaan kysele tai halua kuunnella. Muistan että hän olisi kerran ehkä tämän 13 vuoden aikana kysynyt miten päiväni on mennyt. Hoksasin tuossa yhtenä päivänä ettei hän oikeastaan edes kysele miten lasten päivä on mennyt tullessaan töistä. Eikö äidit normaalisti kuitenkin moisia kysele? Hän on sitä tyyppiä että raivoisan riidan jälkeen kun itse vielä "pyyhin kyyneliäni" ja yritän kasata itseäni, hän jo nauraa jollekin TV-sarjalle tai on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Luin tuosta toisesta ketjusta, että monilla täällä tuntuu olevan kokemusta epävakaista. Tosin ehkä vielä räikeämmistä ja selkeämmistä tapauksista. Teidän apua ja mielipiteitä kyllä nyt kaivattaisiin. Toivottavasti joku löytää tästä kirjoituksesta jotain vertaistukea myös omaan tilanteeseen. Tiedän, että tällainen kuvio jossa isä on ajautunut perheen "äidiksi" ovat paljon harvinaisempia kuin päinvastainen tilanne jossa nainen hoitaa kotia ja mies on poissaoleva, sekä fyysisesti että henkisesti.

Olen useaan kertaan viestiäsi lukenut ja pienin asiamuutoksin pohdinnat hyvin samankaltaisia kuin omani. Kirjoittelin jonkin aika sitten yv:nä, kun juurikaan neuvojan asemaan ei syvällä omissa pohdinnoissani ole. Lasten osallisuus tällaisessa tilanteessa omasta mielestäni on kovasti hankaloittanut omaa ajattelua sekä todella aina muistamaan mikä loppujen lopuksi olisi lasten paras. Puolisoni osaa tätä kortti juuri käyttää ja saa syyllistettyä, vaikka nykyään jonkin verran selkeämmin jo osaan hänen manipulointiyrityksensä tunnistaa. En tosin koe omassa tilanteessani jäämistä suhteeseen ratkaisuna. Sinunkin tarinaa lukiessa tulee tunne, että sinä olet lasten elämän se turvallinen, vastuullinen ja ennakoitavissa oleva aikuinen, jollaisen he tarvitsevat, vaikka vain yhden, kasvaakseen tasapainoisiksi. Omassa tarinassani olen paljon joutunut pohtimaan sitä, minkälaisia lapsia omistani tulee, jos liittoa jatkan. Meillä on tyttö ja poika ja joku ammattiauttaja joskus herätteli pohtimaan sitä, millaisen mallin parisuhteesta kumpikin näistä saa, jos alistun kohtalooni ja vastaavasti isän malli pojalle, kuinka vaimoa kohdellaan. Yleensäkin mitä ja mikä on parisuhde. Kasvatamme tulevaisuuden mahdollisia kumppaneita, isiä ja äitejä.

Toivon sinulle voimia pohdintoihisi, rohkeutta päätöksiin ja jos mahdollista ja tuntuu sinulle sopivalta vaihtoehdolta, niin käy keskustelemassa perheesi tilanteesta jonkun ulkopuolisen kanssa, esim. perheneuvola, kriisikeskus, perheasianneuvottelukeskus tai muu vastaava. Itselläni jollekin asioiden ääneen sanominen, kotitilanteen avaaminen havahdutti minutkin tajuamaan kuinka pielessä ja pitkäänkin pielessä asiat ovat olleet. Edelleen kyllä samaisessa suossa tarvon, näköalattomuudesta riippumatta yritän luottaa, että vapaus vielä tästä taakasta joku päivä koittaa.

Moi Uppis, kävin lukemassa sinun koko tarinasi ja siinä on kyllä paljon samaa. Lapsenne ovat hieman vanhempia kuin meidän ja ensimmäisenä tulikin mieleeni että seuraavat vuodet elämässäni saattavat tulla olemaan hyvin samanlaisia kuin sinulla on olleet. Avioeroa, perheterapiaa ja muuta miettiessä "välitilassa" josta ei pääse kumpaankaan suuntaan. Puun ja kuoren välissä. Toisaalta taas sinun tarinasi on paljon hurjempi kuin minun ja se pistääkin miettimään että ylireagoinko minä ja onko itselläni asiat kuitenkin mahdollisesti korjattavissa tai siedettävissä lasten vuoksi. Erikoispiirre meillä molemmilla tosiaan on, että fyysistä väkivaltaa ja pettämistä ei käytännössä ole ollut. Eikä päihteetkään ole peruste eroamiselle. Kaikki perinteiset aseet millä avioeroa ja lasten huoltajuutta voi hakea, on otettu pois.

Tänään kävin puolisoni kanssa riidan pitkästä aikaa. Olen ollut aika loppu nyt parin päivän ajan ja kaikki vain tuli oksennettua pihalle kun ei pystynyt enää pitämään sisällään. Se lähti siitä kun hän eilen kehtasi ehdottaa minulle että minun tulisi ostaa hänelle hääpäivän vuosipäivän kunniaksi lahja koruliikkeestä. Itse olen katsellut vuokrakämppiä mihin muuttaisin mahdollisimman pian lasten kanssa jos se vaan olisi mahdollista. Voi kuulostaa julmalta etten halua hänelle edes lahjaa ostaa, mutta kaikki ne viime vuosien yksin valvotut illat, yöt ja aamut lasten kanssa ja kestetyt raivokohtaukset ja pahimpana se miten hän kohtelee meidän esikoista, niin jotenkin se oli sellainen viimeinen naula arkkuun. Mikä röyhkeys voi ihmisellä olla.

Hänen reaktionsa avautumiseeni oli täysin odotettu. Kaikki on minun syytäni, hän ei hoida lapsia koska joutuu käymään töissä, kotona ollessaan hän ei hoida koska tuntee ettei häntä kuitenkaan arvosteta tai kiitetä siitä, minun takiani hän joutuu nyt lähtemään töihin meikit levinneenä jatkamaan itkemistä, mitenkähän hän selviää päivästä, kiitos pahasta olosta, ahdistaa tulla illalla kotiin kun ei arvosteta, jne. Minäminäminäminä. Silti sitä vaan aina jää automaattisesti miettimään onko hänen sanoissaan jotain perää ja onko jotain mitä voisin tehdä toisin ja siitä ymmärtää samalla että paraneminen on pitkä prosessi. Olen aika itsekriittinen ihminen joten syyllisyys on kyllä sellainen ase joka minuun toimii erittäin hyvin.

Paikkakunnaltamme löytyy kyllä perheneuvolat, kriisikeskukset sun muut, mutta tällä hetkellä ne tuntuvat vielä vähän ylilyönneiltä. Vaimoni myös vastustaa sellaisia viimeiseen saakka. Itse en halua siksi mennä, koska puolisoni osaa olla hurmaava ja ne kuuluisat kyyneleet joita nainen näissä keskusteluissa voi tirauttaa, yleensä kääntävät vaakakupit hänen puolelleen. Varsinkin jos itse sillä hetkellä en löydä juuri oikeita sanoja. Yksin voisin kyllä keskustella jonkun kanssa. Alan kirjallisuus ja monet keskustelupalstat ovat minulle olleet ne silmiä avaava tekijä, joka on auttanut ymmärtämään tilannetta ja antaneet voimia. Käytännössä suhteemme tilanne on pahentunut varmaankin juuri siksi että osaan tunnistaa ja käsitellä hänen hallinta- ja manipulointiyrityksiään nyt paremmin ja hän tuntee minun lipuvan kauemmaksi koko ajan.

Pelottaa vähän mitä illalla on luvassa. Nyt pitää mennä. Nuorempi heräsi päiväunilta.

Kiitos yv:stä Uppis, lupaan vastata siihenkin.

Syyllistämisen nämä osaa ja puoliso on valittu, joka tähän syyllistymiseen sortuun. Lopeta itsesi syyllistäminen! Puolisosi ei ole päästään terve, eikä terveeksi tule. Terapiat ei häntä auta, hae apua itsellesi ja tee se lähtö. Mikään ei ikävä kyllä tule muuttumaan, pahenee vaan vuosien saatossa. Lapsille narsisti vanhempi on tuhoisa ja vie sinunkin voimat ja mahdollisuudet antaa lapsille turvattu lapsuus.
Sinä tiedät jo vastauksen, lähde! Et ole hullu, et ole väärässä, et liioittele. Normaalissa suhteessa et miettisi kahta kertaa. Narsisti osaa sekoittaa pään.
Voimia sinulle, teet minkä päätöksen hyvänsä.

Hei!
Lähdin kaksi kertaa ja toinen kerta siis onnistui.
Tosin lapset jäi sinne ja nyt kerään voimia sopia tapaamiset ja muut asiat.
Onneksi saan apua asioiden hoitamiseen viranomaisten kautta.
Syyllisyys on kauhea tunne ja sen kanssa tehtävä vielä pitkään töitä, mutta se helpottaa päivä päivältä, voin luvata.
Tarvitset kannustusta, tukea ja jopa oman tuki henkilön niin jaksat mennä läpi , se kannattaa!
Itsellä ihana tukihenkilö joka jatkuvasti sanoo että "teit oikein, olet rohkea, älä syyllistä itseäsi, sinä selviät, !"
Jokaisen on tehtävä oma valinta, koska elämä on omamme.
Minä jaksan kun aika menee olla lapsilleni parempi äiti ja " elossa oleva äiti" kun en ole vain toisen vallan alla oleva kynnysmatto.
Tsemppiä ja sinä selviät ja nautit vielä elämästäsi!

Kilttikärsijä kirjoitti: Jokaisen on tehtävä oma valinta, koska elämä on omamme.
Minä jaksan kun aika menee olla lapsilleni parempi äiti ja " elossa oleva äiti" kun en ole vain toisen vallan alla oleva kynnysmatto.

Kiitos vastauksestasi Kilttikärsijä. Nimimerkkisi sopisi niin hyvin itsellenikin ja varmasti monelle muulle. Tuossa kiteytyy hyvin mikä minuakin on ajanut kohti avioeroa. Elämä on omamme ja ennen kaikkea niitä on vain tämä yksi käytettävissä. Haluanko viettää seuraavat 40+ vuotta kuolemaani saakka samassa vihan, negatiivisuuden ja jatkuvan räkyttämisen ilmapiirissä? Toinen pointtisi on vähintäänkin yhtä hyvä. Jos vaan tämän kautta lapset voivat saada paremman isän ja paremman äidin, niin ero on ehdottomasti sen arvoinen. Sanovat appivanhemmat, kirkon ihmiset tai muut mitä hyvänsä. Eroprosessilla on jo nyt ollut positiivisia vaikutuksia kun puolisoni on ollut pakko alkaa huomioimaan esikoistamme. Hän tietää, että on lirissä yksin tämän taaperon kanssa ellei korjaa suhdetta. Huomaan, että lapselle on tärkeitä nuo muutamat hetket äidin kanssa. Lapset on niin ihania omassa ehdottomassa rakkaudessaan molempia vanhempia kohtaan, mutta myös surullista katsoa kun se tuon välinpitämättömän äidin kohdalla usein toimii vain yhteen suuntaan.

Sen verran tosiaan päivitystä tilanteeseeni, että eroprosessia on nyt käyty pari viikkoa ja vaimoni on muuttamassa omaan asuntoon näillä näkymin kuun lopussa. Onneksi olen perusoptimistinen ihminen ja vaikka tiedän ettei hän tee elämääni helpoksi jatkossakaan, kuitenkin vapaus ja mahdollisuudet tehdä ja tavoitella asioita tuntuvat jo nyt huumaavan houkuttelevilta. Tällä hetkellä uskon myös että hän pärjää lasten kanssa. Onneksi päivisin he tulevat olemaan hyvässä päiväkodissa ja puolet ajasta minulla. En usko vaimoni saavan suurta vahinkoa aikaan parissa tunnissa iltaisin ja muutamana viikonloppuna.

Jostain syystä vaan pelkään edelleen että jotain tapahtuu ja päiväuni muuttuu takaisin painajaiseksi. Joku pakottaa meidät pariterapiaan josta kävelemme ulos "yritetään vielä kerran" -asenteella tai emme pysty taloudellisista syistä eroamaan. Matka on vielä pitkä.

Lyhyttä päivitystä tilanteeseen, mikäli joku on tarinaa seurannut. Exäni tosiaan muuti syyskuun alussa omaan asuntoonsa ja samana päivänä ero laitettiin vireille. Arki oli aluksi haastavaa. Lapsia pompoteltiin paikasta toiseen parin päivän välein ja selkeitä prosesseja ja sopimuksia tapaamisiin ei ollut vielä olemassa. Tilanne alkoi selkeytymään perheasioidensovittelun kautta ja nyt mennään 3-1-3 vaihdoilla. Eli vuoroviikot ja keskellä sitä yksi yökylä aina toisen vanhemman luona. On alkanut toimimaan hyvin ja yhä vähemmän tarvitsee olla tekemisissä exän kanssa.

Sovittelijoiden suhteen kannattaa varautua myös siihen, että käynnit eivät välttämättä aina vie asioita eteenpäin. Esimerkiksi ensimmäisellä käynnillä meitä pyydettiin heti yhdessä käymään läpi mitä avioliitossa oli tapahtunut ja miksi ollaan nyt tässä. Kohtalaisen rankkaa kun idea olisi ennemminkin käynnistellä jälleenrakennusprosessia. Mutta toki heidänkin täytyy taustat tietää. Toinen asia missä olen menettänyt vähän luottamustani lastenvalvojiin, on että kaikilla heillä on eri näkemys miten pienten lasten tapaamiset tulisi järjestää. Joku on sitä mieltä, että lasten tulisi nähdä vanhempiaan yhdessä, vaikkakin meidän tapauksessa nämä näkemiset ovat usein ex-puolisoni räkyttämisen takia aika riitaisia. Toinen on sitä mieltä, että pienempi lapsi tulisi olla enemmän vain toisella vanhemmallaan ja sen myötä myös esikoinen. Kahden päivän vaihdot ovat liian lyhyitä, viisi päivää liian paljon. Kolme vaihtoa viikossa on liikaa. Yksi yö on liian vähän. Tämän yhtälön ratkaiseminen ja kaikkien tyydyttäminen on täysin mahdotonta jopa nobel-tason matemaatikolle.

Mutta, palatakseni tämän keskusteluryhmän teemaan, ex-puolisoni on odotetusti ottanut vastuuta nyt lapsista kun on ollut pakko. Edelleen juoksuttaa asioilla, ja pyytää palveluksia, mutta se on nykyisellään siedettävissä mittasuhteissa. Huutaa lapsille paljon ja pyrkii pitämään tiukasti kuria, mutta 2- ja 3-vuotiaan kohdalla ei hänen metodinsa luonnollisestikaan toimi. Hänen mielialansa vaihtelevat suuresti. Välillä saattaa olla hyväntuulinenkin ja kertoa asioista, vaikkapa illanvietoista kavereidensa kanssa, joita odottaa. Seuraavalla hetkellä voi taas tulla räkyttämistä ja syyllistämistä lastenkasvatuksesta tai hoitamattomista asioista. Sitä vastuun sysäämistä minulle, sen sijaan että itse sen kantaisi, tapahtuu edelleen. Suhtaudun siihen kuten ennen eroakin. Kuuntelen, pysyn rauhallisena, saatan esittää jonkun varovaisen argumentin kohteliaasti, mutten anna tunteille valtaa enkä ala riitelemään. Hänen pitäisi vaan ymmärtää, ettei kaikkea voi hallita, ja että elämä pienten lasten kanssa on sellaista mistä kukaan, yksin tai edes kaksin, ei selviä kunnialla. Täytyy sallia itselle ne pienet ja isot epäonnistumiset joka päivä ja yrittää sietää ja oppia niistä. Varmasti vaikeita vuosia on edessä juurikin lasten kannalta, mutta ehkä nyt omalla onnellisuudellani pystyn sitä toisen osapuolen myrkyttävää vaikutusta heille kompensoimaan. Exäni ei kuitenkaan ihan koko aikaa huuda, ja on nyt ottanut vastuulleen myös esimerkiksi lasten ulkoiluttamisen mitä ei koskaan aiemmin tehnyt. Hänellä on työkavereinaan yh-äitejä, joiden uskon ja toivon näyttävän esimerkkiä matkalla paremmaksi vanhemmaksi.

Lasten kanssa elämä on ollut helpompaa täällä "isin kotona", johon minä siis jäin toistaiseksi asumaan. Useinkin toki tarvitsisi toista silmäparia ja lisää käsiä, mutta kokonaisuutena talossa vallitsee nyt positiivisempi ilmapiiri ja rauha. Jokaisen on tietysti tehtävä omat päätöksensä, mutta aika monelle varmasti käy samoin kuin itselleni. Eli siinä vaiheessa kun ero ja vapaus on saavutettu, miettii vain miksi en tehnyt tätä jo paljon aiemmin.

Hei
Minulla on sellainen suhde mieheni kanssa viimeiset 27 vuotta jossa han on ihana/normaali mies 80-90% aikaa, ja 10-20% aikaa aivan sietamaton. On kuin hanella olisi kaksoispersoonallisuus. Se piru tulee esille kun han on vasynyt, stressaantunut tai jotain pahaa on hanelle tapahtunut. Ajoittain han voi olla kuukausikaupalla ihan normaali, ja sitten on ollut aikoja etta han on viikkokaupalla aivan sietamaton. Aloin jo noin 15v sitten ymmartaa etta han on sairas ja lukea juttuja talla palstalla. Samanlaiset kuviot on minulla kuin monella teista: syyttelya, manipulointia, itsensa uhriksi asettumista, empatian puutetta, myotatunnon hakua, riidan haastamista jossa minusta tulee syypaa loppukadessa, bref sita samaa kuin kaikilla muillakin. Ja vaikka siina 80/90 ajassa on normaali, silti uhka on aina paalla, minulla aina pelko koska taas alkaa ja saa minut kayttaytymaan sen mukaisesti ettei mikaan vaan saisi hanta suuuttumaan. Tata varsinkin siita lahtien kun ymmarsin etta mita hyvansa teen tai reagoin miten tahansa silla ei ole mitaan yhteytta sen kanssa jos han on silla tuulella etta alkaa ahdistella.

Nyt olen vihdoin saanut sen "Declick" ilmion jossa sain impulssin lopettaa suhteeni haneen. Aikaisisemmissa kirjoituksissa olen kertonut niista mutta nyt vain sanon etta olen hanelle ja kaikille ihmisille ymparillamme kertonut etta aion erota hanesta. Ystavani ja sukulaiseni Suomessa ovat kaikki kannustavia ja tukemassa minua. Terapeuttini puskee asianajalalle ja todella koviin taisteluihin valmistautumaan. Mieheni on nyt Kanadassa tyttaremme luona ja minulla on aikaa organisoitua taalla kotona. Meilla on 13v poika joka on lievasti autisti.

Mutta eparoin hirveasti vaikka olin jo niin varma itsestani ja taman paatokseni oikeudesta. En voi sanoa etta ikavoin miestani, mutta pelkaan etta tulen ikavoimaan. Ja odotan hanen puheluitaan koko ajan. Ja ajattelen hanta koko ajan. Naettehan, etta mulla on ollut sita 80/90 aikaa joka on ollut niin ihanaa. Mieheni oli minulle kuin huume. En voinut vastustaa hanta. Ne 10/20 olivat aivan sietamattomia ja silloin puhuin ystavilleni ahdistuneena, pelkasin, tarisin, olin niin onneton etta harkitsin itsetuhoa. Mutta kun han otti syliin ja pyysi anteeksi se oli kuin heroiinia suoneen. Kaikki paha katosi pois, pyyhin kaiken mielestani. lakaisin hanen vihansa ja ilkeytensa ja pahat sanat/teot maton alle ja elama jatkui. Elin ne 80/90 pelossa, mutta en tarissen tai paniikissa, mutta lahinna varuillani ja stressaantuneena.

Mieheni on hyva isa, erinomainen tyossaan ja olemme menestyneet hyvin. En halua hanelle mitaan pahaa. En halua kieltaa hanta kodistaan tai yrittaa ottaa huoltajuutta poikaamme vastoin hanen tahtoaan. Olen valmis ottamaan osa vastuun erostamme, silla en ole mitenkaan taydellinen ja myos tehnyt virheita liitossamme.

Mutta pelkaan jaavani ihan yksin. Jos poikamme haluaakin menna isan kanssa Kanadaan jossa on sisko ja mieheni ensimmainen tytto myos? Olisiko parempi hyvaksya ne 10/20 jotta saisi pitaa ne 80/90 eika menettaa lasta, kotia, omaisuutta? Mies rukoilee uutta tilaisuutta kanssani, vannoo rakkkauttaan ja etta on avannut silmansa ja ymmartanyt. Hanen aikuinen tyttarensa on kertonut nyt hanelle salaisuuksiamme joissa mina olen kayttaytynyt huonosti (humalassa, tanssinut vieraitten miesten kanssa lomamatkalla tyttarensa kanssa Hawailla jne.).Mies lupaa etta antaa ne anteeksi, mutta kun han elaa aina joko menneisyydessa tai tulevaisuudessa niin tiedan etta han kaivaa heti pahalla hetkella kaikki mahdolliset syytokset minua vastaan ja nythan niita olen antanut enemmankin kun olen viela kehdannut puhua asioistamme yhteisille ystaville ja hanen sukulaisilleen silla asumme taalla ulkomailla hanen sukulaistensa lahella, minun ystavat ja sukulaisethan ovat Suomessa.

Tiedan ettei han muutu ellei han saa jotain todella uskomatonta terapiaa ja halua sita. Onko han Narsku vai Borderline, se ei kai ole merkitseva asia nyt kun sita ei voi heti muuttaa ja minun on muutettava nyt. Kun luen Borderline pers. disorder juttuja han vaikuttaa enemman sellaiselta kuin Narskulta joksika olen tahan asti luullut, mutta onko silla merkitysta? Kuka tietaa? Miehellani on tunteet. Han rakastaa lapsiaan ja on hyva isa. Hanella on empatian puute minua kohtaan muttei lapsiaan kohtaan. Han ei vaikuta minusta pahalta ihmiselta, vaan sairaalta, niinkuin joku piru asuisi hanen sisallaan ja tulisi ulos vain kun han on vasynyt, stressaantunut tai saa jonkun huonon uutisen. Muun ajan han on suht normaali, mutta erittain mustasukkainen, posessiivinen ja jonkin verran manipuloiva.

Terapeuttini on ehdoton. En voi uskoa hanta 100%. Kuka ymmartaa?
Kiitos

Yh... Pienimuotonen kuvotus iski kun luki tosta vaimon käytöksestä. Oli sitten narsku tai epävakaa, molemmat kohtelee perhettä enempi omaisuutena kuin ihmisinä.
Musta on kunnioitettavaa miten aattelet lasten parasta myös sillä niillä tulee olemaan rankka elämä edessä jos äitinsä saa ne kasvattaa. Jos muuten jompi kumpi lapsistas joutus samanlaiseen tilanteeseen missä oot nyt, mitä toivosit hänen valitsevan? Pidemmällä tähtäimellä kokisitko olevas parempi esimerkki lapsille vapauttaessas ensin ittes ja sitten lapset vai pysymällä vierellä kunnes kaikki voitte lähteä? Voimia ja rohkeutta valintoja tehdessä.

Empatiakyky ja ittes etäännyttäminen voi toimia tietty jos kumppanilla on tommosia ongelmia mut yleensä mikä jää sanomatta on se miten empatiakyky voi myös olla se mikä pitää sut tommosen suhteen vankina. Etäännyttämisestä tulee myös helposti ittensä turruttamista asioille joille pitäs (ja vois muttei illuusioltaan sitä näe) tehdä jotain.