KESKUSTELUFOORUMI

Vaikea sanoa, onko psykopatiasta kyse. Vaikuttaa ainakin narsistiselta, vähintään. Voidaan ajatella, että narsismia on asteikolla 0-100 ja psykopaatit siellä lähellä sataa, niin skaalaa on todella laajasti. Mihin sinun vanhempasi sitten osuvat, on vaikeaa noin pienen kuvauksen perusteella antaa omaa käsitystä. Psykopaatit ovat täysin tunnekylmiä ja voivat tehdä uskomatonta pahaa toisille, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Eivätkä tunne minkäänlaista omantunnon kolotusta. Toivottavasti kuitenkaan ei ole psykopatiasta kyse vanhempiesi kohdalla, mutta jos on niin eipä siinä paljon vaihtoehtoja ole muita kuin, että sanot heipat heille.

Hei.
Joillekin vanhemmille näyttää olevan mahdotonta myöntää omille lapsilleen minkäänlaista ihmisarvoa.
Ja takkia käännetään niin monta kertaa kuin tarvis vaatii. Jos lapsi erottuu edukseen - niin ollaan niin maireita että; ja pönkitetään lapsen avulla omaa egoa niin paljon kuin vain kehdataan. Jos taas vanhempi huomaa että lapsi itse kaipaisi tukea niin ääni kellossa muuttuu silmänräpäyksessä. Lapsi joutuu tukemaan vanhempaansa mutta vanhempi ei tue lastaan vaikka tämä olisi kuinka lojaali jne.

Jaksamisia sinulle kaikesta huolimatta.

Ehkä tuo on yhden sortin henkistä väkivaltaa että kuunnellaan muttei välitetä. Vähän kuin jos näkisi jonkun olevan hukkumaisillaan muttei kuitenkaan tekisi mitään asian estämiseksi. Sadismiako lie. Omalla isälläni vuorotteli hillitty(mutta välinpitämätön) käytös, raivokohtaukset ja hyvittely. Jossakin mielessä nuo raivokohtauksetkin oli mieluisampia minulle koska niissä hän tavallaan paljasti oman häiriintyneisyytensä. Näennäisen asiallinen käytös on jotenkin erityisen petollista.

Olen ehkä 15 vuotta tiennyt isäni olevan narsisti mutta vasta terapian, kirjojen ja vertaistukiryhmän avulla tajusin, että hän on psykopaatti. Tiesin aina hänen olevan outo mutta vasta vähän yli 20-vuotiaana aloin päästä syyllisyydestä eroon, löytää itseni ja hyväksyä naiseuteni kokonaan. Minulla todettiin traumaperäinen stressihäiriö ja se jotenkin helpotti asian käsittelyä, lakkasin häpeämästä oireiluani tämän myötä ja tunnustin, että se mitä on tapahtunut on todella kamalaa. Veljeni kutsuu sitä henkiseksi keskitysleiriksi.

Perheessämme vallitsi aina epämääräinen jatkuva pelkotila. Odotimme koko ajan jotakin, mutta emme oikein tienneet, mitä. Pelastusta, kai? Kaikki puhuivat, miten kauniisti kasvatettuja lapsia perheessämme oli. Tosiasiassa pelkäsimme niin paljon, että suostuimme olemaan hiljaa ja istumaan kuin mallinuket näytillä parhaissa mekoissamme. Perheen asioista ei saanut puhua kenellekään. Isä kehuskeli, miten hienoa hänen työnsä on, kuinka paljon hän tienaa, kuinka kukaan muu ei osannut käyttää joitakin ohjelmia ja miten hänelle vielä eläkkeelle päästyäänkin soiteltiin perään, kun ilman häntä ei pärjätty. Myöhemmin olen kuullut, että isän työ oli lähinnä juosta koiran lailla ympäri Suomea ja hän katkeroitui, kun ei saanut millään ylennyskierroksella ylennystä. Hänen ”erinomaisuuttaan” ei siis arvostettu tarpeeksi ja hän loi oman kuvitelmansa. Isä kehuskeli aina sillä, miten hän suoritti yliopistotutkinnot ennätystahtia. Laskimme kerran siskoni kanssa, että lapsuudesta on viisi hyvää muistoa ja isästä yksi: se että hän ei suuttunut, kun ratkaisin kerran Hesarin ristikon, vaikka hän halusi tehdä ne aina itse.

Isä ei tullut toimeen yhteiskunnan kanssa millään saralla. Hän rääkkäsi eläimiä. Jos kulkukoira sattui tontillemme, hän otti ne kiinni ja hakkasi hengiltä. Koiranulkoiluttajia hän vainosi ja lähti kulkemaan heidän perässään. Hän saattoi vakoilla kiikareilla, mitä naapurissa tapahtuu. Riitaa käytiin milloin mistäkin, raja-asioista tai puolellemme ulottuvasta puusta tai grillin hajusta. Isä kävi oikeutta kaikkea vastaan, mikä liikkuu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli ainoa valvova elin, joka häntä saattoi ymmärtää. Yhtä kymmenen vuotta vanhaa juttua kaupunkia vastaan isä pui vielä testamentissaan. Hänen mielestään kaupungin itsensä tehtävä olisi ollut nostaa kanne hänen puolestaan, koska hän oli siinä uhri. Ylipäätään mikään ei koskaan ole ollut isän syytä vaan yhteiskunnan, naapureiden ja kiittämättömien ihmisten. Hän oli katkeroitunut vanha ukko.

Uskonnolla ja kuolemalla peloteltiin usein. Isä kertoili tarinoita, että tuokin ihminen kuoli, koska oli tehnyt isää vastaan väärin ja jumala siten rankaisi häntä. Meitä lapsiakin uhkailtiin usein, että jumala hylkää meidät tai vihastuksissaan rankaisee, jos nousemme isää vastaan. Isä uhkaili myös omalla kuolemallaan puhumalla siitä jatkuvasti. Olisimme sitten hänen haudallaan katkeria, kun muistaisimme hautajaisissa kaikki häntä kohtaan tehdyt vääryydet. Sitten olisi liian myöhäistä ja jumala rankaisisi meitä tuntuvasti. En usko mihinkään uskontoon sattuneesta syystä. Jos isää ei kunnioittanut, jätettiin ilman ruokaa. Isä ja äitikin kertoivat usein, että jos teemme sitä tai tätä, kukaan ei enää rakasta meitä. Esimerkiksi tyttäriä ei kukaan enää huolisi, jos ei menisi hänelle osoitetun miehen kanssa naimisiin. Tai jos tytär jättää ensimmäisen poikaystävänsä, hän on likainen ja turmeltunut, maineensa menettänyt huora. Isä huoritteli tyttäriään ihan pienenäkin, jo ennen kuin tiesimme seksuaalisuudesta mitään. Meidät kasvatettiin tynnyrissä eikä kysymyksiimme kuukautisista tai seksistä vastannut kukaan.

Tyttäret olivat isälle ylipäätään huonoja ja saastaisia, väärää sukupuolta. Poikia taas hakattiin ”paremmaksi”. Tytöillekin annettiin selkään tukistamalla ja koivuvitsasta, pojille jopa vyön solkipuolella kunnon selkäsaunoja. Lasten piti hakea vitsat metsästä itse. Tukkapöllyä tuli niin että tukka lähti tuppoina irti. En vieläkään kestä, jos päähieronnassa nipistellään tukkaa. Lapsia arvioitiin pelkästään opintomenestyksen ja ammattien perusteella. Muut kuin isän hyväksymät ammatit eivät kelvanneet ja väärin valinneet tulisivat isän mukaan elämään leivättömän pöydän ääressä ja epäonnistumaan elämässään. Huonoista eli 10- koenumeroista ja todistuksista saattoi saada tukkapöllyä.

Isä ei koskaan tajunnut rahan arvoa tai mitä asiat maksavat ja hän haukkui aina äitiä suurista kauppalaskuista. Äiti ei saanut ostaa itselleen mitään. Lasten vaatteet maksettiin äidin pienistä tuloista. Isä ammuskeli sisällä, jolloin talossa ei saanut liikkua moneen tuntiin mihinkään. Kun isä putsasi aseita olohuoneessa, hän saattoi osoitella aseilla ohikulkevia lapsia tai ikkunasta tähtäillä kävelijöitä. Isä on uhannut siskoni kertoman mukaan äitiä aseella: äiti on ollut lattialla polvillaan ja sanonut rauhoittavasti vierestä katseleville pikkutytöille, että juoksisivat äkkiä naapuriin. Isä on sanonut, että jos he lähtevät hakemaan apua, äiti kuolee. Ylipäätään isä oli arvaamaton ja raivokas mies. Yleensä siihen ei edes tarvittu erityistä syytä.

Isä kontrolloi kaikkea talossa tapahtuvaa. Hän valvoi rahankäyttöä, luki toisten kirjeitä, kuunteli puheluita, vaati saada kavereille lähetettyjä kirjeitä heidän vanhemmiltaan itselleen (ja sai), seurasi lapsia mennessämme pelaamaan jalkapalloa, vakoili kiikareilla ja kyttäsi joka askelta. Tuijotus oli todella ahdistavaa. Teki mieli luikahtaa alta pois pikaisesti katsomatta silmiin, ennen kuin hän ehti keksiä jonkun syyn jäädä paikalle. Hän saattoi huutaa alakertaan, että kukas se tulisi vaihtamaan kanavaa, kun hän ei itse halunnut nousta sohvalta tai kaukosäädin oli tipahtanut lattialle. Samoin hän saattoi herättää nukkuvat lapset tekemään itselleen ruokaa. Joskus hän laittoi minut pesemään juomalasin kolme kertaa, kun se ei kelvannut hänelle, kun auringonvaloa vasten siinä saattoi nähdä pyyhkeestä irronnutta hienoista nukkaa. Kun isä oli poissa, meillä saattoi olla mukavia hetkiä kotona. Joku vahti ikkunassa, milloin isä tulee kotiin. Silloin laitettiin musiikki äkkiä pois ja kaikki katosivat piiloon. Lapsista ei saanut lähteä ääntä. Piilotimme esimerkiksi hedelmiä kaappeihin, sillä isä saattoi omia kaikki kolme kiloa itselleen tai syödä kuusi kanankoipea välittämättä siitä, riittääkö muille. Itku
kurkussa nieleskelimme sitten riisiä ja lientä. Äiti hoiti taloa aamusta iltaan ja vanhimmat sisarukset hoitivat nuorempia lapsia. Isä ei osallistunut kodinhoitoon lainkaan. Äiti oli pelkkä kotiorja, jolta ei riittänyt aikaa ja rakkautta lapsille. Äiti ei koskaan halannut lapsia, hän ei kyennyt läheisyyteen.

Seksuaalisuus oli isälle erikoinen asia. Hän haukkui tyttäret ja äidin huoriksi mutta kävi itse vieraissa avioliiton alkuhetkistä lähtien. Hän saattoi sanoa, että lähtee nyt toisiin naisiin, kun äidistä ei ole mihinkään. Isä oli äidin mukaan hurmaava ja charmikas mies, joka avioliiton ensimmäisenä päivänä muuttui hirviöksi. Isä on useaan otteeseen raiskannut äitini, myös ainakin yhden sisaruksistani ja käyttänyt toista hyväkseen. Minut hän uhkasi lähettää Venäjälle lumpuksi, jotta oppisin kunnioittamaan miehiä. Tyttäristä on opetettu hiljaisia ja hymisteleviä hissukoita. Tärkein tehtävämme oli tulla hyviksi ja kuuliaisiksi vaimoiksi. Isän mukaan mies on perheen pää ja tekee päätökset. Tähän muottiin olemme kaikki sisarukset koettaneet nuoruudessa ahtautua, huonolla menestyksellä. Vieraiden tullessa tyttöjen piti aina pikaisesti siivota, hakea kakkua ja pullaa pakastimesta, kattaa pöytä ja laittaa kahvit tulille. Vieraille miehille, vaikka kuinka paljon meitä vanhemmille, meitä sitten kehuskeltiin ja esiteltiin hyvinä vaimoehdokkaina, kuin mitäkin esineitä. Naisten huolena oli leipoa ja tehdä ruokaa, emmekä saaneet koskea kirveeseen tai muihin miehisiin juttuihin. Toisaalta äiti on joutunut tekemään kaikki lumi- ja puutyöt, kun lapset ovat lähteneet kotoa. Tämän historian takia nykyisin rakastan sitä vapauden tunnetta, kun saan tehdä klapeja tai lumihommia eikä kukaan hakkaa minua siitä hyvästä.

Isä jäi eläkkeelle, kun olin siirtymässä yläasteelle. Hänelle jäi paljon aikaa kohdistaa vihansa minuun. Olinhan nainen ja laitoin hänelle vastaan. Tilanteemme kärjistyi lopulta 8. luokalla niin, että hän eristi minut poikaystävästäni, leimasi minut huumeidenkäyttäjäksi, levitti seurakunnassa minusta ilkeitä huhuja, eristi muista ystävistäni, otti minut pois koulusta ja pakotti lopulta istumaan kaksi viikkoa syömättä sängyssäni alakerrassa, joka oli maan alla. Äiti salakuljetti minulle ruokaa minkä pystyi. Laihduin luuviuluksi. Isä oli jo pitkään aiemminkin huutanut, että "jos mielit leivällä tässä talossa suutasi hangata, kunnioitat isääsi", ja kun vastasin että kunnioitus ansaitaan hyvällä kohtelulla, jäin ilman ruokaa. Kun kävin vessassa, isä seurasi kellosta aikaa ja huusi, jos olin ollut hänen mielestään siellä liian pitkään. Olin masentunut ja halusin kuolla. Eräänä yönä hiivin vessaan kirjoittamaan jäähyväiskirjettä erotetulle poikaystävälleni: ajattelin, etten pääse enää koskaan ulos enkä selviä hengissä. Isä oli kuitenkin kuullut, että menin vessaan, ja tuli sorkkaraudan kanssa hakkaamaan ovea. Hän huusi, että jos en tulisi ulos, hän hakkaisi minut hengiltä. Sain paniikkikohtauksen ja raajani jähmettyivät kauhusta. Sormet osoittivat kouristuneina ja vitivalkoisina eri suuntiin. Kyynelten valuessa kuiskasin: nyt kuolen, rakastan sinua. Isä hakkasi lukkoa rikki ja ovea säleiksi ja huusi, että loppuni on koittanut. Veljeni soittivat poliisit ja ottivat isän kiinni kun hän sai oven auki, ja minut otettiin huostaan. Äiti kielsi heidän tullessaan kaiken, kuten aina poliisien käydessä. Isä laittoi kaiken syykseni ja otti marttyyrinviitan harteilleen. Kärsin tuosta syyllisyydestä kymmenen vuotta. Aiemmin isä oli mm. kuristanut minua useasti. Äiti on kertonut myös sellaisesta väkivallasta, jota en onneksi muista muuten kuin valokuvamaisina välähdyksinä hetkistä juuri ennen kuin lyöminen alkaa. "Silmitöntä väkivaltaa, se vaan kävi päälle silmät hurjistuneena eikä osannut lopettaa."

Yritin myöhemmin korjata suhdettani isään, tuloksetta. Välimme menivät lopullisesti poikki, kun seurustelin hyvällä itsetunnolla varustetun normaalin miehen kanssa. Isä yritti heti kättelyssä hyötyä miehestä, mikä sai minut havahtumaan siihen, että puolustan raivokkaasti omaa rakastani mutta minulle saa tehdä melkein mitä vain ja kestän sen. Mies todisti joitakin isän raivokohtauksia. Olin kerran käymässä lapsuudenkodissani eikä veljeni ollut päässyt mukaan, sillä hänelle tuli keuhkokuume. Isä väitti, että se johtui Tshernobylin laskeumasta, kuten minun atopianikin (ja kaikki muut sairaudet maailmassa), ja olimme ilmiriidoissa minuutin sisällä. Lähdin enkä ole mennyt takaisin. Meni pitkään, ennen kuin sisarukseni uskalsivat ajatella isästä pahaa. Tiedot insestistä ja ladatulla aseella uhkailemisesta tulivat ilmi vasta muutama vuosi sitten. Nuorempana kertomuksiani vähäteltiin. Haavat olivat liian vaikeita. Minulle sanottiin, että olen vain nuori ja aatteellinen, ja että ansaitsinkin sellaista kohtelua, kun olin käyttäytynyt niin huonosti. Olinhan karannut kerran kotoa ja heitellyt isän autoa pienillä kivillä, kun hän seurasi minua joka paikkaan. Yksi veljistäni kertoi lukeneensa narsisteista ja arveli isän olevan sellainen. Paranemiseni lähti kunnolla käyntiin vasta, kun katkaisin välit isään kokonaan 10 vuotta sitten ja suurelta osin myös äitiin. Lakkasin odottamasta näiltä suhteilta mitään.

Toivon usein, että olisin elänyt kokonaan ilman isää. Meistä lapsista kasvoi aluksi ahdistuneita ylisuorittajia. Koska myös seurustelin kerran isäni kopion kanssa, on ollut välillä vaikea luottaa miehiin ja että joku pitäisi minusta sellaisena kuin olen, minun itseni ja sydämenlaatuni vuoksi. Ajoin nuorempana itseni työpaikalla piippuun, kun vertasin itseäni kymmenen vuotta vanhempiin ja paremmassa asemassa oleviin. Miksi en ollut samassa asemassa ja saanut yhtä hyvää palkkaa? Olinko alisuoriutunut? Menin 10 vuotta sitten ensimmäistä kertaa terapiaan ja sain sieltä avun. Aloin elää armollisemmin ja lakkasin yrittämästä liikoja. Sen ansiosta sain laitettua työpaikalla narsistiselle esimiehelleni vastaan. Kuitenkaan en aina tunnista narsistia, sillä vertailupohjani on niin äärimmäisen huono ja sietokykyni liian hyvä. Kerran lounastauolla hain kaupasta eväitä ja otsikot kertoivat Koneen perijättären olleen kidnapattuna pakotettu istumaan sängyssään jossain kopissa. Ensimmäinen primitiiviajatukseni oli, että miksi tuo on otsikoissa, tuohan oli meillä ihan normaalia - kunnes havahduin että en kai sanonut tuota ääneen

Aina silloin tällöin lapsuuden kokemukset kumpuavat esiin: tunnen itseni huonoksi, arvottomaksi, likaiseksi, epävarmaksi ja hylätyksi, etenkin jos minua kohdellaan huonosti. Koitan silloin kaikin keinoin todistaa, että olen ihan tavallinen hyvään pyrkivä ihminen. Sitä todistelua tehdessäni minusta tulee ihminen, joka en halua olla - haluan olla vain minä, lempeästi välittävä tyyppi ilman että siitä täytyy erikseen puhua. Koska ensimmäiset 18 vuotta elämästäni ovat olleet niin hirvittäviä ja tiedän miltä tuntuu raapia itsensä mitättömästä pölystä kasaan ihmiseksi, ymmärrän myös hyvin niitä, jotka vielä tappelevat oman rikkinäisyytensä kanssa ja purkavat sitä myös minuun. Välillä tuntuu, että en itse saa mokata tai olla rikkinäinen, vaan pitää hymyillä nätisti kuin Laura Ingalls, vaikka tulisi mitä kohtelua. Kun sanon asiasta tai pyydän anteeksi omaa mokaani, jonka olen tässä heikossa kohdassani tehnyt, minua voi pahiten satuttaa hylkäämällä. Kestän siis ihmisissä moninaista rikkinäisyyttä varsin hyvin ilman että se vaikuttaa siihen kuinka kiintynyt heihin olen - tarvitsen vain sen tunteen, että minusta välitetään eikä hylätä.

Toisaalta minusta on tullut hyvin empaattinen, elämää arvostava, kiltti ja avulias nainen. Opettelen vielä laittamaan rajoja sille, että koitan pelastaa kaikki muut ihmiset oman jaksamisen kustannuksella. Elämän arvostus tällä ”jee, hengitän!” -tasolla on selvästi paras narsistista selviämisen myötä saatu ominaisuus. Pyrin elämään täysin tuntein välittämättä asioista, joilla ei ole mitään merkitystä (kuten sillä pullantuoksulla). Oikeastaan mitä tahansa teen, olen kiitollinen vapaudesta ja elämän kauneudesta ja että saan tänäänkin nähdä auringon nousevan, sillä yhtä hyvin voisin olla kuollut. Lastensuojelu-uutisotsikon sijaan voin yrittää levittää maailmassa toisenlaista vaikutusta kuin mitä isäni on tehnyt. Loukkaantuneita eläimiä etsiessäni käytän isäni metsästyslamppua, olkapäätä etsivät ihmiset saavat vastaansa isäni vilttiin ja villasukkiin kääriytyneen naisen, ja illanistujaisissa soitamme isän rakentamilla viuluilla isän nuottikirjoista iloisimmat laulut. Miten ihanaa on ollut huomata, että elämä ei ole lainkaan syntistä, vaan iloista ja kevyttä! Ja miten intohimo ja seksin läheisyys ja henkinen yhteys on kaunista, ihan maailman kaunein asia. Rakkaus on maailman kaunein asia, se ainoa juttu jota yksikään psykopaatti ei voi viedä toisesta ihmisestä pois, ja ainoa asia, jolla on merkitystä, kun ihminen kuolee. Siksi tunnen avoimesti ja paljon - pelottavampaa kuin rakastaa ja kohdata tunteet on tajuta kuolevansa niin, ettei särkymisen pelossa ole niin tehnyt.

Melkein 30 vuotta olen vaiennut ja nyt on aika oksentaa tämä skeida ulos. Toivottavasti tästä on jollekin apua. Patoumaa kuvaa hyvin se, että tunnen nyt huonoa omaatuntoa siitä, että aiheutan tätä lukeville pahoinvointia.. koittakaa kestää

Tosi mielenkiintoinen tarina ja hyvin kerrottu - kaikkea tähän maailmaan mahtuu - tuon kirjoituksesi perusteella voisi tehdä vaikka elokuvan - voimia jatkossakin

Helmipöllö... on tärkeää kertoa tuollaisista asioista siksi, että monet peittävät silmänsä, eivät tajua mitä täällä tapahtuu... Ja siksi että se vapauttaa henkisesti ja auttaa tiellä tulevaisuudessa!

Hyvä Shocked,

minä uskon sinua.

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Voimia kamppailuusi. Elämme vain kerran ja olen kysynyt itseltäni, tahdonko ennemmin kertoa totuuden ja olla muiden silmissä hullu kuin ummistaa silmäni ja ”elää” valheellisessa kulississa. Valitsen totuuden ja tekstistäsi päätellen niin sinäkin olet tehnyt. Huomaatko, että sinussa asuu rohkeus. Ihminen on siitä kummallinen eläin, että on helpompi pysyä kerran rakennetussa maailmankuvassa kuin kohdata totuus silmästä silmään ja myöntää olleensa väärässä uskoessaan näistä muiden alistajista pelkkää hyvää. Varsinkin, jos se alistaja on lähipiirissä. Ilmiö on vähän sama kuin muussakin kiusaamisessa, että ihminen mielellään katsoo sivusta puuttumatta asiaan ja samalla passiivisesti hyväksyy kiusaamisen. Uskon itsekin ihmisistä aika sokeasti hyvää enkä tosiaan tunnista narsistia, vaikka merkit olisivat päivänselvät. Toisekseen puolustajien vähyyttä selittää pelko leimautua itsekin hulluksi ja saada alistaja omaan niskaan. Totuus tulee kuitenkin lopulta aina esiin. Siihen riittää, että on yksikin, joka uskoo totuuteen. Onko sinulla sisaruksia tai muita sukulaisia, jotka ovat olleet paikalla kun kiusaamista on tapahtunut, tai jotka ovat vanhempiesi käytöksestä edes osittain samaa mieltä? Kenet saisit vahvistamaan, että se mitä puhut, vaikka yksittäisten tapahtumien osalta, on totta? Auttaisiko ensi suruun vaikka vertaispuhelimeen soitto? Se tekee ihmeitä, kun joku saman kokenut ymmärtää mistä puhut. Kymmenen vuotta sitten minä olin se hullu ja aatteellinen, joka ansaitsi sellaista kohtelua kuin isältä sain, ja nyt on myönnetty että hän on psykopaatti eikä kukaan käy häntä tapaamassa. Ennen olin tunteideni kanssa yksin, nyt ystäväni puolustavat minua ja niin sinunkin ystäväsi vielä tekevät. Totuus on olemassa, vaikka sitä ei heti tunnustettaisi. Vanhemmiltasi tuskin koskaan saat myönnytyksiä, joten voisiko olla helpompi keskittyä siihen, mihin voit itse vaikuttaa eli omaan elämääsi, ystäviisi ja läheisiisi? Tiedät itse, mitä olet kokenut, tehnyt, sanonut ja toivonut, mikä on totta ja mikä ei, ja millaisen elämän jatkossa haluat. Sinä päätät sen itse. Usko lujasti itseesi ja siihen, että elämä kantaa sinut juuri sellaisena kuin olet. Laita vaikka jääkaapin oveen lappu, jossa lukee että minä uskon sinuun. Niin kuin Antsku Putouksessa sanoo: siulla on oikeus siun omiin tunteisiin. Voimia!

Kiitos kun jaoit ajatuksesi. Toivottavasti se helpottaa sinua edes hitusen. Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuollaista mitätöintiä. Se on niin väärin. Mielestäni kuvasit tuossa aika hyvin ydinajatuksen: että ei osaa tarkalleen nimetä miksi asiat ovat hullusti, mutta tietää vain että ne ovat. Henkistä väkivaltaa on toisinaan niin vaikea osoittaa. Kerroit myös, että ”nopein tapa saada psykopaatti tai narsisti lyömään luuri korvaan tai katkaisemaan välit kokonaan, on ehdottaa jotakin nössöä yksinkertaista ystävällisten inhimillisten tunteiden ilmaisua”. Olen tämän huomannut myös, että on aika vaikea saada tällaista ihmistä puhumaan avoimesti ja suoraan, pidättäytymään haukkumisesta tai sanomaan aidosti sellaisia pikku sanoja kuin ”anteeksi” tai ”arvostan tuota mitä teit”. Sen sijaan, että juteltaisiin yhdessä pyöreän pöydän ääressä, draamaa ja kiukuttelua riittää. Sitten kun tällainen henkilö huomaa olevansa oikeasti häviöllä, muuttuu ääni kellossa ja uhri luulee kuvitelleensa kaiken. Rehellisyydestä.. olen huomannut, että kun koettaa puhua avoimesti asioista, kaikkea sanomisia käytetään sitten surutta vastaan ja väännellään mitä ihmeellisimpiin muotoihin. Olen tuntenut tiettävästi kaksi narsistista henkilöä ja näitä vertaillessa kävi ilmi, että molempien kanssa homma on mennyt hämmästyttävän samalla tavalla. Mitä opin: jatkossa salaan kaikki tietoni ennen kuin astun tällaisen ihmisen tontille. Olen päätynyt siihen, että on parasta juosta niin kovaa kuin lähtee, ja piiloutua niin ettei minua enää ikinä kiusata. Ymmärrän hyvin, miksi kirjoitit vanhemmillesi, toivottavasti siitä oli apua toipumisessa ja toivottavasti vastaan ei tule kovin rankkaa kiusaamista. Minua on auttanut ajatus, että narsisti ei oikeasti koe tunteita, vaan esittää niitä, ja siksi niistä puhuminenkin on niin vaikeaa. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että eivät nämäkään ihmiset pahoja ole, vaan sairaita. Sairauden syntyä rakkaudettomissa olosuhteissa voi ymmärtää mutta se ei tarkoita, että sen aiheuttama käytös pitäisi hyväksyä. Tämä sairaus on vaan siitä erityinen, että se ei parane. Kuulin tällaisen hauskan sananlaskun, joka on ainakin minua auttanut, toivottavasti myös sinua: kulje leuka pystyssä niin pysyy ainakin suut kiinni . Tuli vielä mieleen aiemmista kertomuksistasi, että minuakin nälvittiin lääkärin vastaanotolla, että ei lääkäri voi minua hoitaa, kun en osaa edes puhua kunnolla. Tämän sanoi äitini, joka on mielestäni uhri itsekin. Jännä miten ihmisestä voi tulla ihan haamu kun on tullut lakaistuksi maton alle tarpeeksi kauan. Voimia sinulle!

Heips Shocked. Olet ollut ajatuksissani. Kurjaa että sinulla oli kamala päivä. Tiedän mitä tarkoitat tuolla yksisuuntaisella välien katkaisulla. Sitä on vaikea selittää mutta mielestäni olet kuvannut sitä viesteissäsi hyvin. Vanhempiemme tapauksessa asia on monimutkaisempi mutta ehkä hyvin yksinkertaistettu esimerkki oli tällainen tapaus, jossa narsistinen henkilö teki vartin sisällä samaan aikaan selväksi, ettei halua koskaan jutella kanssani, mutta kun kirjoitan että ok, lopetetaan yhteydenpito, sieltä tuleekin täysilaidallinen hatusta repäistyjä haukkuja ja kysymyksiä eli hän tahtoo minun vielä vastaavan. Siis samaan aikaan ei halua olla tekemisissä mutta ei voi päästää helposta kiusattavasta irtikään. Olisiko tässä lääkäriasiassa hyvä ”harjoituksen paikka”, että tekisit omat päätöksesi kysymättä vanhemmiltasi? Jos tahdot hoitaa nämä asiat itseksesi ja heiltä salassa, sinulla on siihen täysi oikeus. Uskoisin, että saat lisättyä hallinnan tunnetta omasta elämästäsi tekemällä omia juttujasi yksi toisensa jälkeen. Jännä juttu tuo, miten narsistinen henkilö voi saada toisen uskomaan, että vain hän on luottohenkilösi. Kyllä läheisen pitäisi ennemmin kannustaa kokeilemaan siipiään kuin pelottelemaan maailman pahuudella. Narsistinen henkilö möläytti tuossa yllä kertomassani tilanteessa minulle kiukutellessaan, että hän kyllä pärjää yksinkin jos sellainen paikka tulee, mutta hänen puolisonsa ei pärjää ilman häntä. Ihan kuin puhuisi jostain aivottomasta lapsesta. Ihme suuruuskuvitelmia. Nimittely, hankalat tilanteet, tuttua huttua.. Olen näissä tilanteissa miettinyt, miten ihmeessä olen tällaiseen päätynyt, ja miten jonkun kanssa voi olla niin käsittämättömän vaikea puhua. Pelkosi vanhemmistasi on varmasti hyvä pitää takaraivossa mielessä, mutta toivottavasti se ei estä sinua elämästä niin kuin itse haluat. Olen ajatellut, että jos ihminen on kykeneväinen saattamaan toisen henkilön todella kiusallisiin tilanteisiin, hän on kykeneväinen paljon muuhunkin. Pelko ikävästi seuraa.. Asennutin kerran ovisilmän siltä varalta, että näen kuka ovella on ennen kuin avaan - sen jälkeen aloin nähdä painajaisia, että isäni ampuu minua kiväärillä ovisilmän läpi. Toisaalta olen helpottunut, kun asia kääntyykin niin päin, että yhä useampi antaa saman mielipiteen, että tapahtumat ovat olleet aivan sairaita, eli kyllä se asioista kertominen lopulta auttaa. Paljastumistahan narsistiset henkilöt eniten pelkäävät. Isänikin luuli olevansa viranomaisia perääni usuttaessaan todella fiksu mutta ei tajunnut että tilanne kääntyisi niin, että he olivatkin minun puolellani ja hän häpäisi siinä itsensä eikä minua. Toivottavasti olet saanut tänään vähän helpomman päivän. Tsemppiä myös huomiselle!

Parhain Shocked. Pahoittelut, kun vastaamisessa on kulunut hetki. Tässä kävi pienoinen romahdus, josta koitan nousta jaloilleni. Vielä perjantaina jotenkin kummallisesti tunsin, että olen ansainnut kaiken aikuisenakin saamani kiusaamisen. Kunnes minua tuli auttamaan eräs tärkeä ystävä. Tarvitsen hetken taukoa tästä aiheesta. Muista: sinä tunnet itsesi parhaiten ja tiedät, mikä sinulle on hyväksi. Olet hienolla tiellä itsesi löytämisessä. Vaikka tulisi kuoppia matkalle, jatka kulkemista! Maailma voi olla niin kovin erilainen paikka, kun löytää ympärille sellaiset ihmiset, jotka vievät sinua kohti unelmiasi eivätkä jumita sinua paikallesi. Tuollainen omistushalu kuin vanhemmallasi on, ei ole rakkautta. Hänhän elää elämäsi puolestasi. Kuvittele, että hyppäät tulipunaiseen Ferrariin ja kaasutat pois nykyisestä elämästäsi, mitä tekisit – ja tee se. Olet arvokas ihminen!