KESKUSTELUFOORUMI

Minun tarinani

Erosta on kulunut puolivuotta ja on edelleen todella vaikea jäsennellä ajatuksiaan. Työskentelen asian kanssa vielä. Epäilen ex-mieheni kärsivän persoonallisuushäiriöstä. Jos teillä herää jotain ajatuksia jatkakaa keskustelua, neuvotkin otetaan vastaan. Olimme yhdessä 9-vuotta ja meillä on 2 yhteistä lasta.

Tapasin ex-mieheni, kun olin parikymppinen. Olin kiltti, herkkä ja lapsuudesta oppinut miellyttämisen mallin. En osannut pitää puoliani. Mies taas äkkijyrkkä mielipiteissään, vahvatahtoinen ja äärimmäisen ”oikeudentajuinen”. Meitä yhdisti uheilullisuus, samankaltainen ajatusmaailma(niin ainakin luulin).Suhteemme alku aika oli auvoista. Olin todella rakastunut. Enimmäkseen puuhastelimme yhdessä hänen mielenkiintojen kohteiden mukaan, kävimme pubissa katsomassa jalkapalloa, juhlimassa aamun pikkutunneille saakka. Me olimme molemmat hyvin urheilullisia, mutta koskaan hänellä ei ollut intressejä lähteä kanssani urheilemaan. Aikansa kutakin, kyllästyin yhdessä alkoholin parissa vietetystä ajasta, josta seurasi se, että yhteinen aikamme väheni ja minua syyllistettiin siitä, kun en halunnut enää samoja asioita. Muutimme yhteen. Tein vuosia reissuhommia, olin pois kotoa. Tämä alkoi kaivertaa miestä, sain kuulla syyllistämistä siitä että olen paljon pois kotoa. Siis etsin työpaikan maista ja aloin suunnittelemaan opintoja.

Kun olimme seurustelleet noin parisen vuotta, mies ilmoitti että hänelle ei riitä yksi nainen. Hän haluaa avoimen suhteen. Ajatus avoimesta suhteesta tuntui alkuun tosi vaikealta, melkein kuin shokilta ja yritin laittaa vastaan. Minä tiesin, että en kykenisi irtosuhteisiin ja niin taisi tietää mieskin. Jotenkin myönnyin ajatukselle, sillä en halunnut suhteen loppuvan. Mies piti vapaan ajattelun kulissia yllä, vakuutti olevansa sinut asian kanssa eikä ollenkaan mustasukkainen. Mustasukkaista käytöstä kuitenkin ilmeni.

Muutimme yhteen.. Hankimme koiran miehen toiveesta. Nopeasti koirastakin tuli vallankappale, mies ei suostunut hoitamaan koiraa vaan sysäsi vastuun perushoidosta minulle. Lenkillä kyllä käytti. Saimme esikoisen. Mies eli edelleen omaa elämäänsä vastuusta viis. Matkusteli ystäviensä kanssa ulkomailla perheemme vähillä rahoilla. Esim. lähti reissuilleen kun olin juuri synnyttänyt esikoisemme. Valitti luottovelan kertymisestä, suuttui joka kerta todella paljon kun vihjasin olisiko syytä katsella miten rahojaan käyttää ravintolassa. Alkoholinkäyttö viikonloppuisin jatkui ja hänellä oli oikeus törttöillä humalassa. Jos oli vähääkään riitaa oli hyvä syy lähteä juhlimaan. Alkoholi myös vallankäytön väline, esim. menimme katsomaan vastasyntynyttä kummipoikaani ystäväni perheenluokse( ex-mies ei voinut sietää ystävääni eikä ystäväni häntä) mies riipaisi automatkan aikana kännit..muistan edelleen nöyryyttävän tunteen. Hänen mielestään oli hyväksyttävää olla humalassa pienten lasten läsnäollessa ja syy humalaan oli tietenkin minun, kun olin haastanut riitaa. Tämän kaltaista toimintaa oli todella paljon. Humalassa itsekkyys koroistui, hän ei ollut uhkaava vaan puhui koko ajan taukoamatta omista asioistaan eikä suonut puheenvuoroja muilla.

Lähipiirini kapeni. Perheeni ei ollut mitään. Ex-mies vihasi perhettäni ja eikä halunnut vierailla heidän luonaan, saatika antanut minun vanhempien hoitaa lapsiamme. Etäännyin parhaasta ystävästäni, kummipoikani äidistä. Mies inhosi häntä eikä tullut hänen kanssaan toimeen. Syynä oli se, että ystäväni näki tilanteen läpi ja eikä pitänyt siitä miten mies kohteli minua. Vierailumme harveni ja välimme etääntyivät. Mieheni sai manipuloitua minut uskomaan ystävästäni negatiivisia asioita. Nyt jälkikäteen olemme saaneet välimme eheiksi ja läheisiksi. Ex-mieheni väitteet ovat osoittautuneet kaikkea muuta kuin todeksi. Syyllisyys siitä miten annoin miehen vaikuttaa niin paljon väleihin on vieläkin suuri. Sisarukseni eivät halunneet enää tulla meille yökylään, sillä he kokivat miehen raskaaksi. Varsinkaan sen jälkeen kun ex-mies oli ahdistellut seksuaalisesti pikkusiskoani. Pikkusiskoni oli tuolloin 17-vuotta. Tästä sain tietää vasta hiljattain. Tämä oli tapahtunut meillä kotona, katsoimme elokuvaa ja olin lähtenyt käymään käymään keittiössä. Oman perheensä kanssa mies ei tule kunnolla toimeen. Tämä mietityttänyt sillä hänellä on mitä ihanimmat ja kilteimmät sisarukset.

Mies ei ollut koskaan fyysisesti väkivaltainen. Henkistä väkivaltaa oli todella usein. Minua kutsuttiin päivittäin tyhmäksi, ämmäksi ym. Kun koitin puolustautua sain aina perustelut miksi hänellä oli oikeus sanoa niin ja joka kerta muistutti minun loukanneen häntä tuhat kertaa enemmän. Viikonloppuisin baarireissujen jälkeen hän piti minua väkipakolla hereillä aamuun saakka vaikka tiesi että joudun aamulla heräämään lasten kanssa. Jos en kiinnittänyt häneen mitään huomiota hän keksi aina keinon millä sai minut reagoimaan. Yleensä hän uhkasi rikkoa tavaroitani ja rikkoikin.

Minun piti muuttaa itseäni. Kaikki vaatteeni oli rumia ja epäviehettäviä. Mies halusi aina vaikuttaa mitä vaatteita ostin. Ja olisi ostanut minulle tissiensuurennukset ym. Hänellä oli tapana sanoa, että laittaisi vaikka .viimeiset pennit siihen,että minä näytän hyvältä. Pikku hiljaa kadotin oman persoonallisen pukeutumistyylin ja lopulta aloin pukeutumaan hänen mieltymyksien mukaan. Meillä oli todella paljon riitoja koskien seksielämää. Minun piti AINA tehdä aloite. Suuttui siitä jos en tehnyt aloitetta tarpeeksi usein. Seksielämämme oli hyvin paljon minun kontillani. Usein miellytin häntä ja olinkin se aktiivisempi osapuoli. Hänelle suuseksi oli myös todella tärkeää. Hän odotti saavansa sitä tietyn määrän viikossa. Minun olisi pitänyt lukea hänen ajatuksiaan koska hän haluaa suuseksiä( Ei pelipäivänä, ei jos on mastuboinut). En onnistunut lukemaan häntä ja siitä seurasi aina riita, syyllistys, kylmyys ja seksitön kausi. Vuosia elin kierteessä jossa yritin seksin avulla pitää hänet tyytyväisenä. Seksi parisuhteessa ei ollut koskaan vastavuoroista. Läheisyys seksin jälkeen oli meille ihan vieras käsite. Minussa oli aina jotain vikaa, joka latisti hänen halujaan milloin ihottumaa, raskauden jäljiltä muutama olematon kilo, luomi selässä. Esim. lempiasentoni ei tullut kyseeseen.

Kontrolli oli myös taloudellista. Esim, maksoin asumiskulut, lastenpäivähoitomaksut ym. Käytännössä itselleni ei jäänyt töissä käynnistä yhtään rahaa. Mies käytti omat ansiotulot omiin menoihin. Tästä syystä en koskaan voinut lähteä omiin menoihin. Mies aina sanoi, että voin lähteä koska vaan omiin menoihin, mutta käytännössä asia meni toisin. Mies kyllä kävi harrastuksissaan 5-kertaakin viikossa ja viikonlopun hulinat ja ulkomaanreissut päälle.

Miehellä tuntui olevan vääristynyt oikeudentaju ja hän muita ylempänä. Vastusti äärimmäisen jyrkästi uskonnollisuutta ja hengellisyyttä. Lapsiamme emme kastaneet. Kun kaksivuotias poikamme sponttaanisti alkoi iltaisin hokemaan kiitos mantraa, kiitos isistä, äidistä jne. Mies suuttui, lapsi on opetettu rukoilemaan.Suuttui myös siitä kun kerran ohikulku matkalla kävin lasten kanssa kirkossa tutustumassa päiväaikaan, kun lapset halusivat nähdä kirkon sisältä.

Huolehdin perheessä kaikesta itse. 9-vuoden yhdessä olon jälkeen väsyin tilanteeseen ja lopetin suorittaminen. Mies alkoi näihin aikaan hokemaan, että minusta ei ole enää hyötyä. Jokin minussa herätti itsesuojeluvaiston ja silmäni aukesivat. Asumiseropäätös kypsyi mielessäni koko kevään. Aloin hienovaraisesti puhumaan erillään asumisesta. Tarkoitus oli antaa parisuhteen jatkumiselle mahdollisuus. Asumisessa erillään olisi hyviä puolia, ex-mies näki muuton positiivisena. Päätös erosta kypsyi asumiseron jälkeen hyvin nopeasti.

Ero tuli miehelle järkytyksenä. Vielä käymme eroprosessia läpi. Mies haluaa lasten lähivanhemmuuden. Nyt meillä on viikko-viikko-systeemi. Edessä on oikeudenkäynti todennäkoisesti. Ero on ollut raskas. Henkistä väkivaltaa, valehtelua, manipulointia ja syyllistämistä. Alkuun yritti kontroloida taloudellisesti, olisi halunnut maksattaa minulla sanomalehden ja pitää autopaikan, jolloin hänellä olisi ollut vanhan yhteisen kotimme avain. Myös lasten suurista kuluista kieltäytyi moneen otteeseen..myöhemmin lastenvalvojalla valehteli ja kielsi asian.

Mies vetää lapset mukaan riitoihin, esim jos menettää malttinsa perustelee lapsille suuttumuksensa äidin syynä, vaikka olen ollut asiallinen. Kostaa ristiriitatilanteemme lasten kautta. Se rikkoo sydämeni. Esim. mies olisi halunnut lastenvaihtopäivän ma tai pe, hän halusi la-aamuun. Kun esitin oman kantani, tämä oli riidan haastamista eikä alkuun antanut minun viettää vapaapäivää yhdessä poikien kanssa kuopuksen 3-vuotispäivänä. (sattui vapaa siihen, muutoin olisivat olleet päiväkodissa.) Perusteli sillä, että edellisestä vaihtopäiväkeskustelusta syntyneeseen on syntynyt luottamuspula. Onneksi isä muutti mieltään, kun sanoin hänelle että oletko miettinyt katsotaanko tätä hyvällä lastenvalvojalla. Yhtäkkiä olinkin ymmärtänyt asian väärin ja yliragoinut ja häirinnyt häntä, vaikka pidin lasteni puolta. Esim. Poika ei päässyt ristiriitatilanteen jälkeen kauan odottamalleen liikuntatunnille, kun ei antanut minun kyyditä häntä sinne. Esim jättää 3 ja 5-vuotiaat lapset aamuisin yksin kotiin ja lähtee lyhyelle juoksulenkille. Pitää tätä täysin hyväksyttävänä ja kun esitin asiasta huoleni sain kuraa roppakaupalla, En ole huoleni kanssa vilpiton, yritän haastaa riitaa ja hankaloittaa hänen elämäänsä. Hän ei muuta toimintatapaa pelkästään minun mielistelyn vuoksi, kun yritin puhua että ottaisi 3-v. rattaisiin mukaan aamulla. Sosiaalityöntekijöiden mukaan isä saa käyttää omaa harkintaa ja arviota, kun jättää lapset ilman valvontaa.( mikä tuntuu äitinä käsittämättömältä) Isänä on empatiakyvytön ja pitää todella tiukkaa kuria, mutta hyviäkin puolia löytyy. Ei salli lapsille negatiivisia tunteita.
Lastenvalvojalla isä on ollut huolissaan siitä menevätkö lapsilisät todellakin lapsiin. Hän on kuvittelee, että minulla on parempi taloudellinen tilanne ja oli huolissaan siitä, että minä vaikutan häntä paremmalta vanhemmalta, kun kykenen käyttämään lapsiin rahaa. Olinko ostanut lapsilleni kirpputorilta legoja. Ei vanhemmuudessa ole kyse rahasta.

Vaikeaa tästä tilanteesta tekee se, että minun pitää palata vakituiseen työpaikkaani vanhalle asuinpaikkakunnallemme , jonne suunnittelen muuttoa kaikessa hiljaisuudessa lapsien kanssa. Ex vaatii minua jatkamaan elämääni itselleni vieraassa kaupungissa, minne muutimme vuosi sitten. Itken joka kerta kun palaan tähän kaupunkiin. Nyt minun pitäisi kerätä kaikki voimani, jotta pystyn pitämään puoleni. Olen väsynyt ainaiseen vääntämiseen joka asiassa..siihen rajojen asettamiseen, joka tulee esiin nyt ensi kertaa suhteemme aikana. Olin jo valmis allekirjoittamaan sopimuksen missä sitoudun jäämään uudelle paikkakunnalle määräaikaisesti, sillä olen väsynyt ainaiseen taisteluun. Välillä tuntuu että pää on pyöryksissä, ei enää tiedä mitä itse ajattelee. Ex on mm. syyllistänyt minua hänen alkoholinkäyttönsä johtuvan siitä että meillä on ollut huono parisuhde ja hän on ollut kotona henkisenväkivallan uhrina ja sanonut minun olevan narsistinen. Sitten mietin, olenko..ajatuksia on niin vaikea käsitellä.

Eron jälkeen on ollut helpompi hengittää. Olen alkanut eheytyä kaikesta huolimatta. Vielä soimaan itseäni, miten saatoin olla niin helposti vietävissä ja miksi annoin hänen kohdella itseäni niin huonosti ja epätasa-arvoisesti. Ristiriitaista on myös se, että vaikka tiedostan kaiken väärän, pieni osa minusta ajattelee vielä elämää perheenä, vaikka tiedän että en koskisi ex-mieheen pitkällä tikullakaan.
Jos hän olisi normi isä voisin harkita omaa etävanhemmuutta..en luota, vaikka haluisin luottaa. Tuleeko lapsistamme isänsä kaltaisia? Eron jälkeen esikoinen on ollut minulle paljon läheisempi kuin aikaisemmin. Aikasemmin ei halunnut tehdä minun kanssa juurikaan mitään saatika tulla syliin, poika oli isässään kokoajan kiinni. Nyt tuntui että sain esikoisen takaisin. Poika tulee syliin, osoittaa avoimesti hellyyttä minulle ja puhumme asioista. Keskustelimme kerran erosta, sanoin hänelle, että nyt sinun ei tarvitse olla enää äidille vihainen, kun isi ja äiti asuu eri kodeissa. Esikoinen vastasi, en ollut sulle vihainen, matkin vaan isiä.

Kaikki neuvot, tuki ja omat ajatukset ovat enemmän kuin tarpeen <3

Tarinassasi on paljon tuttua. Voin sanoa, että tuskin sinä olet se narsistinen tässä kuviossa, mutta on hyvin tyypillistä, että sinua syytetään siitä. Klassista melkeinpä. Koska ex-miehesi ei ole ollut fyysisesti väkivaltainen, moni vielä jostain syystä jättää huomiotta kaiken tarkoituksellisen henkisen väkivallan ja "lapsilla on oikeus isäänsä", olette samoilla viivoilla, ainoastaan "riitainen eropari", joilla molemmilla "oma puolensa tarinaan". Onneksi nykyään löytyy paljon apua siihen miten toimia näissä vaikeissa tilanteissa, joissa narsistinen puoliso käyttää lapsia eron pelinappuloina, vaikka mikään tieto ei lopulta tilannetta helpoksi tee. Ota selvää esimerkiksi vieraannuttamisesta. Kansainvälisiltä narsistienuhrien tukisivustoilta löytyy myös hyvää infoa huoltajuuskiistoihin liittyen. Tässä myös yksi linkki: http://www.thriveafterabuse.com/book-cl ... ce-poison/ En itse osaa tähän parhaimmalla tavalla neuvoa, koska en ole sitä itse kokenut, toivottavasti täällä joku muu osaa kertoa omista kokemuksistaan.

Kysyt otsikossa lapsistasi, olet tehnyt jo heidän kannaltansa yhden tärkeän päätöksen, olet päättänyt erosta. Sillä tavalla sekä vähennät isän vaikutusvaltaa heihin, mutta myös annat roolimallia siitä, että kaikkea ei kuulu sietää ja että väkivaltaisesta tilanteesta saa lähteä pois. Tärkeintä on, että olet heille se turvallinen vanhempi, jota he tarvitsevat. Kuuntelet tuomitsematta heidän tunteitaan, mutta myös tuomitsematta heidän isäänsä. Voit ikätasolle sopivasti selittää heille, ettei jokin tietty isän käytös ole oikein, mutta vältä mustamaalausta tai isän tuomitsemista ihmisenä. Tärkeää on tuoda esille, että tietty käytös ei ole sopivaa, ja että isän luona tapahtuneista ikävistä asioista on hyvä kertoa sinulle tai muulle aikuiselle. On tärkeää, että purat myös omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesi jonkun sinulle läheisen kanssa, jotta ne eivät tihku läpi puhuessasi lasten kanssa heidän isästään.

En myöskään suosittele, että alat pelkäämään lastesi muistuttavan isäänsä. Jos alat etsimään merkkejä siitä, löydät niitä varmasti, koska lapset ovat luonnostaankin itsekkäitä (se kuuluu kehitykseen), ja voit alkaa tulkita merkkejä väärin. Tärkeintä on, että olet heille tukena, turvana ja hyvänä roolimallina. Yksikin turvallinen aikuinen voi tukea hyvin paljon ja pitkälle lapsen kehitystä. Hyvin moni lapsi kasvaa narsistisen vanhemman lapsena tai muutoin kaltoinkohtelevassa ympäristössä, muttei heistä automaattisesti tule samanlaisia. Mitä kerrot keskusteluistasi poikasi kanssa, kertoo että teillä on hyvä ja avoin suhde ja että poikasi kykenee ilmaisemaan ja kertomaan sinulle tuntemuksistaan. Se on hyvä merkki. Ymmärrän, että on voinut tuntua ikävältä, jos hän on ollut isässänsä kiinni, mutta tällaisissa tilanteissa ei yleensä ole kyse siitä, että hänellä oli parempi suhde isäänsä. Usein päinvastoin, tarrautuminen on usein reaktio siihen, että vanhempi on jollain tapaa saavuttamattomissa. Hän on voinut pitää sinua turvallisena, jolloin hänen ei ole tarvinnut olla sinussa kiinni, sen sijaan hän on voinut matkimalla yrittää päästä turvattoman isänsä lähelle, yrittänyt saada hänestä tehtyä turvallisempaa. Turvallisuuden kokemus on hyvin vahva, jos isä on heille pelottava hahmo ja sinä turvallinen, voisin sanoa, etteivät isän vieraannuttamisyritykset sinusta välttämättä toimi kovin hyvin. Vieraantuminen sinusta tarkoittaisi sitä, että he menettäisivät ainoan turvan lähteensä, jolloin he voivat olla valmiita hyväksymään sinut huolimatta kaikista mustamaalauksista, mitä ex-miehesi sinusta keksii heille sanoa. Tämä kaikki on heidän kehitykselleen kuitenkin haitallista, lapsen ei kuulu saada tietää sitä kaikkea yksityiskohtaista (esimerkiksi seksielämästä) valheilla kuorrutettuna, mitä esimerkiksi itsekin narsistin lapsena olen saanut kuulla. Pidä itsesi aikuisena, pidä rajat siinä mikä on lapsille sopivaa ja mikä ei, mutta jos lapset kertovat sinulle isänsä puheista, keskustele niistä lapsille sopivalla tavalla. Kerro vaikka, että tämä ei pidä paikkansa, mutta älä kerro liian yksityiskohtaisesti omaa versiotasi. Kerro, että isällä on paha mieli ja siksi hän keksi tällaisia asioita.

Ja käsittele omat tunteesi jossain! Se on hyvin tärkeää. Terapiassa, tai ystävien kanssa. Tämä on valtava kokemus, ja jos siitä nousevat tunteet jättää käsittelemättä, sinulle jää möykkyjä, jotka vaikuttavat myös kykyysi olla läsnä lapsillesi. Nyt on ymmärrettävää, että olet kuormittunut tästä kaikesta, mutta hae apua ja tukea turvallisista lähteistä. Sinä ja lapsesi selviätte tästä kyllä!

Hei, olen itse käynyt läpi eron narsistista, sekä vuoroviikkosysteemin, että lopulta myös kaksi huoltajuustaistelua.
Itse sairastuin suhteessa vakavaan masennukseen ennen eroa, joten erossa lapsi jäi isälleen. En ollut kunnossa hoitamaan lasta omassa tilassani kuin satunnaisesti alkuun.Lapseni oli silloin noin 3 vuotias.
Narsisti vanhempana on kuitenkin empatiakyvytön ja oman lapseni isä jopa sadistinen.
Negatiivisten tunteiden näyttäminen oli kiellettyä, rangaistuksena saattoi pienistäkin asioista olla järkyttävää huutoa, ivaa, sulkemista pimeään huoneeseen, istuttamista yksin pöydän ääressä tuntikausia ja jopa avokämmenllä kasvoihin lyömistä, tukistamista, väkisinsyöttämistä ja monenlaista retuuttamisessa tapahtui.
lastensuojelu ei osannut / halunnut puuttua, vaikka otin heihin yhteyttä ja olimme vuosia asiakkaina.
koskaan poliisiin ei tehty edes ilmoitusta lapseen kohdistuneesta väkivallasta, vaikka tiedot olivat sossuilla ja laki näin käskee tehdä.
Narsku osasi olla hurmaava ja lapsi ei uskaltanut juurikaan puhua. Narsku sai sossut uskomaan että minä ole sairas ja hän se terve..

Taistelin lopulta yhteensä 3vuotta oikeusprosessissa ennen kuin sain lapsen pelastettua itselleni. Nytkin meillä on virallisesti yhteishuoltajuus, sillä yksinhuoltajuuden saaminen on lähes mahdotonta, ellei selkeää todistettavaa väkivaltaa esiinny. Silloinkin tapaamisoikeudet toinen vanhempi yleensä saa.

Lapsi on nyt yksitoista ja kieltäytyy jyrkästi kaikesta yhteydenpidosta isäänsä.
Hän kärsii postraumaattisesta stressihäiriöstä tietyissä laukaisevissa tilanteissa, sekä monista peloista. Hän kokee valtavaa vihaa isäänsä kohtaan, mikä on ymmärrettävää ja hänen on vaikea luottaa ihmisiin, varsinkin aikuisiin.
Isänsä ei suostu myöntämään vieläkään oman toimintansa seurauksia, vaan syyttää minua poikansa ja hänen välien katkeamisesta. Tietenkin. Vikahan ei ole koskaan hänessä..

Mitä tulee siihen, miten puhua toisesta vanhemmasta...
Mielestäni on epäloogista , epärehellistä ja jopa lapsen korviin kehua ihmistä, joka henkisesti tai fyysisesti pahoinpitelee tätä. Silloin lapsi herkästi kuvittelee, että vika onkin hänessä, eikä pahoinpitelijässä.
Tuollainen ” lapsen toisesta vanhemmasta ei saa puhua pahaa” toimii normaalien ihmisten ja vanhempien välillä, mutta ei mielestäni narsistin kanssa.
Toki lastensuojelu leimaa sinut nopeasti vieraannuttajaksi, ja huonoksi manipuloivaksi vanhemmaksi joten sanojensa kanssa saa olla tarkkana, jotta et mustamaalaa, mutta et myöskään anna lapsen ymmärtää että se mitä narsisti tekee on oikein. Opettelin melkoista henkistä akrobatiaa tuon jutun kanssa monta vuotta.
On myös karua, kun lapsi kertoo kuinka isä on lyönyt ja retuuttanut ja sinun pitäisi vain kliinisesti todeta kuin robotti että, ”se on väärin” ilma tunnekuohuja, ilman että näytät lapselle kuinka vihainen ja ahdistunut olet. Et voi soittaa ja raivota, koska se toimii sinua vastaan. Lapsen puolustaminen voi oikeasti kääntyä itseäsi vastaan. Parhaimmillaan sosiaalipuolen mielestä pitäisi silti kehua isää... se on mielestäni kyllä jo melko sairasta.

Suosittelen siis miettimään lapsenhoidollisia asetelmia tarkkaan. Suosittelen myös kirjaamaan aina kaikki ylös jo nyt, sillä ongelmia on luultavasti tulossa.
jos lapset alkavat oireilla ota yhteys lastensuojeluun.
Minun tilanteessani lapsi alkoi oireilla koulun alkaessa niin rajusti että koulu teki lastensuojeluilmoituksen ja lapseni joutui Lastenpsykiatriselle tutkimuksiin.Minä oli tehnyt sitä ennen isän toimista jo kaksi lastensuojeluilmoitusta ja äitini yhden. Ne eivät johtaneet mihinkään.

Lastensuojelu voi olla yksi helvetti, mutta joskus käy hyvinkin. Ainakin sinulla on koko ajan ulkopuolisia joille kertoa ongelmista ja kaikki on ylhäällä sitten, jos oikeuteen joutuu. Itse halusin lastensuojelun mukaan, sillä se lievitti pahimpia narskun ylilyöntejä ja pidin sen kaikesta huolimatta mukana, vaikka se olikin vaikeaa usein eivätkä tädit uskoneet minua useinkaan..
Niin, ja sitä narsismi - sanaa ei pidä missään nimessä mainita äänen. Silloin sinut varmasti leimataan hulluksi ja katkeraksi..

Tämä ei ehkä ole kovin kannustava kertomus, mutta ainakin minä selvisin siitä kaikesta ja lapsenikin selviää aikanaan.

Jos tahdot jutella lisää voit laittaa yksityisviestiä.

Parempaa jatkoa ja voimia sulle toivotan kuitenkin..

Hei, jos tuo keskustelu toisesta vanhemmasta pahaa puhumisesta lähti viestistäni yllä, voisin selventää, että monissa tapauksissa (riippuen siis tapauksesta) toisesta vanhemmasta pahan puhuminen voi etäännyttää lasta sinusta. Kaltoinkohtelu on monimutkainen ilmiö, jossa moni lapsi kiintyy traumaattisesti kaltoinkohtelevaan vanhempaan ja voi jopa puolustaa häntä. Joka tapauksessa sekin vanhempi on hänen vanhempansa, ja jos toinen vanhempi kovasti haukkuu tätä, tilanne on lapselle outo ja turvaton (vaikka kuinka olisi aihettakin). Vanhemman raivo toista vanhempaa kohtaan on lapselle turvatonta. Paras tapa on yrittää olla mahdollisimman rauhallinen (ja empaattinen tietysti) ja kertoa, että teko oli väärin. Ymmärrän todella hyvin, että se kuohuttaa ja on hyvin vaikea olla tyyni. Halusin kuitenkin lisätä tämän, koska itse olen ollut siinä lapsen asemassa.

Mutta ei, ei todellakaan kannata kehua kaltoinkohtelevaa vanhempaa! Onko jossain vaadittu sellaista, kuulostaa järkyttävältä?

NeitiK kirjoitti:Hei, jos tuo keskustelu toisesta vanhemmasta pahaa puhumisesta lähti viestistäni yllä, voisin selventää, että monissa tapauksissa (riippuen siis tapauksesta) toisesta vanhemmasta pahan puhuminen voi etäännyttää lasta sinusta. Kaltoinkohtelu on monimutkainen ilmiö, jossa moni lapsi kiintyy traumaattisesti kaltoinkohtelevaan vanhempaan ja voi jopa puolustaa häntä. Joka tapauksessa sekin vanhempi on hänen vanhempansa, ja jos toinen vanhempi kovasti haukkuu tätä, tilanne on lapselle outo ja turvaton (vaikka kuinka olisi aihettakin). Vanhemman raivo toista vanhempaa kohtaan on lapselle turvatonta. Paras tapa on yrittää olla mahdollisimman rauhallinen (ja empaattinen tietysti) ja kertoa, että teko oli väärin. Ymmärrän todella hyvin, että se kuohuttaa ja on hyvin vaikea olla tyyni. Halusin kuitenkin lisätä tämän, koska itse olen ollut siinä lapsen asemassa.

Mutta ei, ei todellakaan kannata kehua kaltoinkohtelevaa vanhempaa! Onko jossain vaadittu sellaista, kuulostaa järkyttävältä?

Juu, siitä se vähän lähti. Mutta en tosiaankaan koe että toisen vanhemman haukkuminen olisi mitenkään hyvä asia lapselle. Valitettavasti minua haukuttiin lapselleni isällään melko törkeästi vuosien ajan. Lapseni kertoi kaiken minulle kyllä.
Ja meillä se en ollut minä joka haukkui lapsen isää, vaan lapsi itse. Siihen oli vaikea suhtautua, kun en voinut mennä tietenkään siihen mukaan, mutta ymmärsin Hyvin lapsen vihantunteet. Hän toivoi usein myös isänsä kuolemaa joskus kun itki illalla itseään uneen.
Sitä oli hirveää katsella ja kuulla

Ja kyllä perhetyö joka meillä kävi yritti tätä positiivista isäkuvaa minun kauttani lapselle tunkea, niin että minä kehuisin isää. Ja viimeksi samaa soopaa selitti Lastenpsykiatrian lääkäri kuukausi sitten
Uskon että taustalla on sama syy miksi rikosilmoitusta ei ole tehty, eli se että he eivät edelleenkään tiedä ketä uskoa. Isä on hyvä esittämään ja osan ihmisistä puhunut ihan pyörryksiin. Tällä hetkellä hän syyttää kaikille että minä olen vieraannuttaja ja manipuloin lasta ja siksi lapsi puhuu mitä puhuu,eikä halua häntä nähdä. Että hän ei ole mitään tehnyt kuin ollut hyvä isä ja minä olen sekopää.

Niin ja minähän sain lapseni luokseni vasta, kun lastensuojelu huolestui ja teki hätäratkaisun siitä ettei lapsi mene isälleen toistaiseksi, sillä lapsi uhkasi lopulta epätoivoissaan jo tappaa itsensä tai isänsä jos joutuu sinne enää.
Hän oli vuosia vedonnut lastensuojeluun ja perhetyöntekijoihin että auttaisivat, että hän haluaa isältään pois, mutta eivät kuunnelleet tai uskoneet.
Onneksi heti päätöksen perään perään oli huoltajuusoikeudenkäynti, joka oli ollut jo pidempään vireillä, sitä nopeutetun kriisiytynyt tilanteen vuoksi ja sain lähivanhemmuuden ja lapsen luokseni viimein asumaan.
Isä luovutti taistelutta oikeudessa, sillä hänellä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia saada lasta kyseisessä tilanteessa. Hän vaati laajat tapaamisoikeudet ja minä annoin ne sillä ehdolla että ne toteutuvat vain jos lapsi itse niitä haluaa. No, lapsi ei ole halunnut.
Enkä usko että koskaan haluaakaan. Isänsä ei myönnä tekojaan ja syyllisyyttään eikä tule koskaan myöntämään. Pattitilanne. Sanoin hänelle kyllä että jos et ymmärrä mitä olet tehnyt, et voi muuttua ja jos et voi muuttua, et koskaan saa lastasi takaisin. Meni kuuroille korville. Vikahan ei ole koskaan hänessä. Hmh.

Kuulostaa kyllä hyvin ikävältä tilanteelta! Voimia sinulle ja lapsellesi, onneksi on sentään parempaan päin mennyt! Monet terveydenhuollon/sosiaalipuolen/mielenterveyden henkilökunnasta ovat todella haluttomia syyttämään ketään tai asettumaan kenenkään puolelle, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää. Mutta sitten jos hän osaa selittää hyvin uskottavasti "olen yrittänyt kaikkeni, mutta lapsi vai torjuu minut" -tarinaa (johon ehkä uskoo itsekin, ken tietää?), hänen "näkökulmaansa" asiaan yritetään ymmärtää. Tiedän tunteen, miten totaalisen tyrmäävää tuollainen on. Jotakin kolutusta tästä tarvittaisiin lisää, että tunnistettaisiin tällaiset, vai olisiko se sitten lopulta kuitenkin niin vaikeaa tunnistaa? Narsistithan vetoavat usein siihen toisen ihmiseen omaan narsisimiin, eli nostavat tätä jalustalle, luovat tälle hyvää oloa (epäsuoria vihjauksia ammattitaidon kehumisesta yms. niin kauan kuin narsistin tahdon mukaan kuljetaan).

Toisaalta soisi ammattilaisten ymmärtävän sen, että lapsen omaa kokemusta ei ole hyvä täysin teilata. Lapset yleensä joutuvat kovimman kognitiivisen dissonanssin eteen, kun heidän kokemuksiaan vähätellään tai niitä ei uskota, mikä lähinnä johtaa siihen, ettei lapsi osaa enää luottaa omiin tunteisiinsa aikuisenakaan. Lapsen tunteet pitäisi ottaa vakavasti, vaikka ei osaisikaan niitä uskoa.

Avartavaa kuulla kokemuksistanne ja ajatuksistanne. Kiitos rohkaisusta ja neiti-k lapsen näkökulmasta.

Meidän tilanteemme on tämä. Aina kun jotain on saatu sovittua ja stabiiliksia hän aloittaa draaman. Sovimme vuoroviikko-systeemin. Elatussopimusta emme tehneet. Viikko sen jälkeen alkoi vaatia lähivanhemmuutta. Uhkasi vievänsä asian oikeuteen ja jos häviää hän ei ole enää kenenkään elämässä mukana. Mies on niin täynnä hiljaista raivoa/ vihaa, että pelkään lasteni puolesta.Hän ei ole koskaan fyysisesti käynyt käsiksi. Mutta käyttäytynyt muuten väkivaltaisesti. Sanoi kerran aikanaan, että jos hänellä ei olisi perhettä tappaisi yhden vihaamansa virkailijan, joka teki hänelle epäedullisen päätöksen ja suuren "vääryyden". Pelottavaa on, että en epäillyt hänen sanomisiaan..niin vihainen hän oli. )

Ajattelin naivina että se viikko-viikko systeemi voisi toimia, kun ex sai järjestettyä itselleen päivätyön ja asumme melkein naapureissa. Lastenpuolesta huolestuttaa. Hän on katkaissut kaikki välit kirjeellä(tekisi mieli julkaista kirje täällä, sillä siitä näkyy hyvin narskun sairas ajatuksen juoksu ja tunteiden manipulointi), saan kerran viikossa ottaa häneen yhteyttä sähköpostilla lastenasioissa, muutoin vain sairas-ja hätätapauksissa. Heh..kun en heti reagoinut kirjeeseen hän soitti minulle kysyäkseen esikoisen piposta(vaikka olin laittanut kaksi pipoa hänelle mukaan). Minä en saa ottaa häneen mitään kontaktia yhteisissä tapaamisissa eikä ääntäni saa kuulua. Minua ei haittaa, mutta käytännössä voisi toimia tälläinen vuoroasumisessa lastenkannalta jos lähtökohta on tälläinen...

Lapset on edelleen pelinappuloita hänelle. Sain ystäväni ja hänen poikansa kanssa tuetun viikon loman. Tämä sattui exän viikolle. Hän asetti ehdon, että jompi kumpi lapsista jää hänen luokseen, hän järjestää spesiaaliohjelmaa. Ja se ketä lähtee lomalle, tulee minun viikollaan hänelle. Mietin eri vaihtoehtoja. Ehdotin hälle, että tulisimme aikaisemmin pois ja sitten pojat voisivat viikolla on hänellä yötä. Ei käynyt. Tyhmänä suostuin, kuopus oli suruissaan loman jälkeen kun ei päässyt mukaan. Kysyin lohdutukseksi mitä spesiaalia heillä oli, hän vastasi että hän oli päiväkodissa ja suihkussa isin kanssa. Jotta lapselle olisi tullut parempi mieli, pyysin exää perustelemaan asiaa. Ex vastasi, että hänestä ei saa puhua pahaa ja minun pitää kertoa että sen takia hän ei päässyt, kun äiti ei pärjää hänen kanssaan. Kuka kertoisi lapselle sellaista Miten noin ilosesta asiasta saa joku väännettyä suurta mielipahaa kaikille( syy minussakin kun en osannut ennakoida). Nyt en näe esikoistani lupauksista huolimatta kahteenviikkoon. Tämä todistaa vaan sen että on oltava tiukat rajat jatkossa. Olen miettinyt että jos yhteydenpito tapahtuisi lastenvalvojan kautta ja Elatussopimusta olen alkanut harkita, mutta pelottaa mitä siitä seuraa. Kun rahat tulisi suoraan minulle, ei tarvitsisi kuluttaa itseään siihen ylimääräiseen yhteydenpitoon.. Hän on kieltäynyt aluksi kaikista lastenmenoista,mutta osallistunut kun asiasta on joutunut vääntämään rautalangasta.

Vielä tuntuu, että en pysty ennakoimaan asioita..olen edelleen hyväuskoinen. Huomenna olen yhteydessä lastenvalvojaan..