KESKUSTELUFOORUMI

Erotarinani..

Kymmenen vuoden jälkeen minusta tuntuu, että osa minusta on koullut. Henkinen pahoinpitely liitossa ilmeni jatkuvana kyttäyksenä (puhelin, tietokone) , vähättelynä, läheisyyden puutteena, kieltämisenä minun olevan onnellinen, jatkuvana valehteluna..

Liitto päättyi eroon, onneksi. Lapsia on, nuo pienet ihanuudet.

Ero ei ollut helppo. Kaikki läpikäyty kiristyksen kautta, käräjäoikeuden kautta ja kaikki elatusmaksut häneltä maksamatta.

Tällä hetkellä olen yksin vastuussa lapsista, joista yksi oireilee psyykkisesti paljon. Olen yritäänyt saada hänelle apua -tuloksetta. Jokainen lapsista vaatii minulta koko ajan ja kaiken. Imee tyhjäksi. Sen lisäksi koen että psyykkinen ja fyysinen sekä taloudellinen vastuu heistä on täysin minulla -yksin.

Ex-mieheni kiusaa minua joka välissä. Asiat on käräjäoikeudessa ja kelassa levällään. Odottelen päivittäin postia käräjäoikeudesta. Lastenvalvoja ei osaa auttaa. Lasteni isä saattaa lasten kuulla nimitellä minun olevan hullu jne. Ylipäätänsä hänen mielestään kaikki lasten ongelmat johtuvat vain ja ainoastaan minusta.

Tämän kaiken lisäksi minä huolehdin YKSIN asunnon siisteydestä, pyykistä, kouluasioista, harrastuasioista KAIKESTA.

Töissä koen jatkuvaa riittämättömyyttä.

Ex-mieheni syytää päälleni niin paljon vihaa, että koen tehneeni jotain todella väärin.

Heräilen yöllä miettimään työasioita, koska en ehdi tehdä kaikkea päivällä.

Olen väsynyt tähän syyllisyyteen.

Jo liiton aikana elin hulluuden rajamailla, miettien olenko minä se hullu vai kuka.. Tämä lienee tavallista narsistin puolisolle. Mutta tämä jatkuu vaan. Hän ei ota tosissaan mitään lasten ongelmia. Syyttää minun olevan sekopää. Vaikka kaikki nämä vuodet olen yrittänyt pitää lapsista huolta - ja pitänytkin.

Ennen olin vahva. Minua ei heilauttanut muiden kommentit tai sanomiset. Minulla oli paljon ystäviä ja osasin olla empaattinen.
Nyt en jaksa. En pysty olemaan kenenkään kanssa tekemisissä, kartan kaikkea. Koen pienimmätkin muiden sanomiset tosi voimakkaasti syyllistyen. Onko minusta enää entiseen minuun??

Vertaistukea kaipaan.. surullinen.

Sama aloittaja jatkaa.. Jostain syystä nimimerkki ei ollut aktivoitunut.

Mutta siis arkemme oli sitä, että minä hoidin kaikki hetket ja retket lasten kanssa. Hän makasi sohvalla. Kaupasta ostin aina väärät tuotteet, tiskikoneen täytin väärin, kaiken tein väärin. Sain kuulla olevani dorka, idiootti.-.. Hänellä oli tapana vitsailla sarkastisesti - minusta. Sanoin anella anteeksipyyntöä hänen loukattuaan minua. Anteeksipyynnön sijaan sain kuulla olevani yliherkkä ja ylireagoiva. Sen stigman hän on minuun lyönyt, sukulaisiaan myöten.

Nyt pelottaa hänen vaikutus lapsiimme. Tytär reagoi vaikeasti. Kysyy minulta, mitä olen tehnyt, kun iskä puhuu minulle eri tavalla kuin muille. Tylysti, suuttuen. Mitä vastaan?

Miten tästä eteenpäin?

Miten voin ikinä olla ehjä? Uudessa suhteessa? Luottaa? Luottaa itseeni...?

Mulla meni tosi kauan ennen kuin viha minussa alkoi herätä ja sellainen tunne että "Minua ei kohdella tuolla tavoin!" Eikä tiskikonetta voi täyttää väärin!! Paitsi jos panet sinne kupit ylöspäin ja muuta jolloin puhdistuminen voi olla hankalaa. Et ole tyhmä etkä ansaitse tuollaista kohtelua. Massamurhaajatkin saa pääasiassa edes asiallista kohtelua. Jopa Saddam Hussein sai asiallista kohtelua vankeusaikanaan. Miksi sinä olisit poikkeus siihen? Ei vika ole sinussa vaan narskussa. Minä pääsin yli ja vielä vuosien jälkeenkin vihaan ajoittain itseäni koska olin niin TYHMÄ, tai tunsin olevani, mutta en se tyhmä ollut minä. Eikä narsisti voi omalle sairaudelleen mitään mutta ei sunkaan siitä sen enempää tarvitse kärsiä. Varmasti pystyt vielä joskus parisuhteeseen, etkä sä ole yksin. Tiedän täsmälleen mistä sä puhut.

Itsearvostus on nollassa. Hän on jopa arvostellut äitinä olemistani. Vähättelee kaikkea, mitä puhun lapsista, kertoo, että minun päässäni on vikaa. Tätä jatkunut yli 10 vuotta. Ajattelin, että eron jälkeen (1½ vuotta) helpottaa, mutta ei. Lonkerot ulottuvat joka paikkaan. Ei suostu tulemaan lastenvalvojalla, ei suostu mihinkään komprosmisseihin. Ei keskustele kanssani. Valitsi isänpäivän vieton naisystävänsä kanssa, vaikka lapsi kysyi, monelta tulevat käymään. Isänpäivä kun on. Kertoi, ettei käy, kun on naisystävänsä kanssa. Lasten tuskan kantaminen riipaisee.

Minulla on ollut vuoden suhde. Se on nyt kariutumassa. Tämä tukipilarini ei enää jaksa minun alakuloisuuttani. Hän on ollut suurin ja miltei ainoa tuki kaikessa käytännön asioissa, jopa lastenhoidossa. Nyt hänelle riittää minun ahdistukseni. Tuntuu, etten enää kestä. Olen yksin.

Halaus ja voimia!
Sinä et ole hullu vaan hän tietää millä asioilla on sinulle merkitystä ja niillä hän sinua satuttaa. Hän on 3-vuotiaan tasolla henkisesti ja sairas mieleltään. Hän ei ole normaali, joten turha häntä on sellaisena ajatellakaan. Suosittelen sinua hakemaan keskusteluapua jostain. Esim kirkolla on tarjota ilmaista perheneuvontaa, neuvolan kautta saattaa saada apua, jos lapset ovat niin pieniä, ensi- ja turvakodilla on kriisipuhelin ja sinne pääsee henkilökohtaisestikin juttelemaan lisäksi on nämä narsistien uhrien tukipuhelimet yms plus tietenkin maksulliset terapiapalvelut. Hae apua, ettei uudet ihmissuhteesi kaadu narsistin aiheuttaman tuskan alle ja että voit olla mahdollisimman hyvä äiti lapsillesi. Narsisti osaa kääntää viranomaiset puolelleen, joten se voi olla hyväkin, ettei häntä näy lastenvalvojan tapaamisissa. Lapsethan siinä kärsivät, jos isä ei sopimuksista huolimatta tapaa lapsiaan, mutta sitten kun he ovat riittävän vanhoja voit ketoa heille ikäkauteen sopivasti isän olevan tavallaan sairas ja siksi käyttäytyvän kuten käyttäytyy. Mutta tärkeintä minusta on se, että puhut, puhut ja puhut. Ääneen sanottuna asiat saavat oikeat mittasuhteet ja sitä tajuaa, kuinka väärin on tullut kohdelluksi. Lopulta narsistin tekoset valuvat kuin vesi hanhen selästä. Hän ei voi itselleen ja sairaudelleen mitään ja se on tavallaan säälittävää, mutta siltikään sitä ei tarvitse sietää. En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta haluan vain sanoa, että älä luovuta!

Kiitos,
kaikki tuki ja vertaistuki auttaa. Minulle vihjailtiin jo vuosia sitten miehen narsistisista piirteistä (kun oli asentanut tietokoneelle ohjelmia, joilla pystyi seuraamaan minun tietokonetekemisiäni).. Ja onhan niitä. Välillä huomasin kaipaavani päästä esim. hänen vanhemmilleen käymään, koska siellä hän osoitti hellyyttä minulle, ikään kuin merkkinä vanhemmilleen, hyvin menee. Se jäi aina siihen. Kotona puhumattomuutta saattoi kestää vuorokausia. Sitten tiuskimisia siitä mitä teen väärin. Ja jos loukkaannun, niin syytöksiä ylireagoinnista.. Syytöksiä syytöksiä..Kun pyysin halaamaan "ei huvita" oli vastaus. Seksin kanssa tietysti eri asia. Väline.

Se ihminen on repinut auki suuren aukon. Edelleen tietää minun heikkouteni ja niillä kiristää esim. lasten tapaamisasioissa. Psykologilla olen kerran käynyt, hän ehdotti tätä ryhmää. Minun on ollut vaikea myöntää tuota narsismia, mutta monet piirteet osuvat kohdilleen.

Varsinkin se, ettei hän välitä. Tunnepuoli on hänellä nollassa. Ei empatiaa. Sitä pelkään, riittääkö se lapsille. Lapset toistaiseksi viihtyvät isällään. Mutta yhtään ylimääräistä elettä mies ei tee lasten elämän helpottamiseksi. Lopetti siis kaikki elarit ja käräjäoikeuden päätöksellä sovitut maksut. Nyt kai mennään k-oikeuteen tapaamisista, sillä nykyinen malli ei lapsille hyvä. Miehelle on ja hänen mielestään vain minun päässä on vika, jos lapset oireilevat. JA siis minä hoidan ja olen aina hoitanut kaikki lasten pk/kouluasiat, tapaamiset, neuvolat jne... Ja nyt harrastukset. Kaikki.

MIten tällaisessa pääsee yläpuolelle? Onko tyypillistä, että kun tajuaa olleensa yhden uhri, huomaa olevansa jonkun muunkin vihan kohteena. Oikeasti, ihan kamalaa, kun syytöksiä satelee. Tuntuu, että olen magneetti kaikille oman edun tavoittelijoille.

Exäni on sanonut, ettei arvosta minua, ei itseään. Ainoastaan lapsiaan. Tämä siis liiton aikana. Kun lähdin kavereiden kanssa ulos menin H?&%¤##maan. Hänen suustaan. Pahinta oli ne tallentavat ohjelmat minun tietokoneen käytöstä. Ihan kaikki tuli hänelle esiin, KAIKKI. Ja hän kielsi, kun oli jäänyt ensimm. kerran kiinni asiasta. Kun toisen kerran jäi, valehteli suvereenisti, ettei mitään ole.. Jäi taas kiinni, kun löysin tiedostot koneelta.

Jotenkin turrutin nämä tunteet ja teot. Yritin kestää, lasten takia. Syytin itseäni, osittain vieläkin. Se ylireagoimisen syytös on aika vahva. Liian herkkä olen hänen mielestään. Ja nyt ne sanomiset flashbackeina nousevat esiin..ovat nousseet ennenkin, aika ajoin. Hän on niin hyvä esittämään marttyyria ja on tehnyt minusta syyllisen kaikkeen. Vanhmpansa eivät puhuneet minulle vuoteen. Lastenhoitoapua ei sieltä saa. Arki on raskasta....

Jos tiedät keinon, jolla vahvistua, ottaisin ilomielin vastaan..

Mullakin tuli tänään yksi flashback: lapsihan oli aikaisemmin luonani niin paljon, että aloin jo kysellä narskulta elatustukia ja lapsilisiä. Milloin hänellä oli isoja puhelinlaskuja ja milloin taivaskanavamaksuja ja milloin mitäkin. Kun kyselin, eikö voisi niistä taivaskanavista luopua, hän sanoi tekosurullisena ettei voi, koska telkkari on hänen ainoa ilonaiheensa. Puhelinliittymä sillä on tuttunsa nimissä ja sekin on jäänyt muiden velkojen ohella maksamatta. Eräs jämpti yhteinen tuttu soitti sitten näistä lapsilisistä sille ja niinpä narsku ehdotti että mentäisiin kauppaan ja ostettaisiin lapselle koko rahalla vaatteita. Niinpä sitten mentiin ja narsku valitsi tahallaan kassan jossa oli nuori nainen jolle heitti pervoja vitsejä. Voi helvetti että nolotti!! Sitten hän jatkuvasti jaksoi muistuttaa että "kylläpäs ostettiin vaatteita, mitä sä nyt taas valitat siinä, meni vielä kolmekymppiä ylikin!" Se jankuttaminen kolmestakympistä loppui kun tokaisin, että mulla on vuosien aikana mennyt monia kertoja enemmän lapsen elättämiseen vaikka siltä ei lapsilisiä olekaan tippunut. Ei se raha itsessään vaan se, että mitä sekään niillä lapsilisillä ja elatustuilla oikein teki jos lapsi ei siellä koskaan edes ollut?

Tyypillistä oli myös se, että jos puhuin joskus yhdessäolon aikana parisuhteen ongelmista, ensin narsku heitti vitsejä, sen jälkeen suuttui ja sitten saattoi mennä ostamaan jonkin pikku lahjan. Kun tokaisin ettei lahja ratkaise ongelmia, voi helvetti sitä murjotuksen ja marttyyriuden määrää. Kuulostaako tutulta??

Kaikki kuulostaa hyvin tutulta.

Olen aiemmin elämässäni esim. työpaikoilla vitsaillut siitä että minä olen aina syyllinen. Jos jotain menee rikki, olinkohan se kuitenkin minä? Vaikken tiedä rikkoneeni, saattoi silti olla minä? Meillä lapsuuskodissa äiti päätti että helpointa on että nimetään aina vakisyyllinen jos jotain menee pieleen, niin ei mene aikaa turhaan oikean syyllisen etsimiseen. Nyt vasta alan tajuta ettei se ole mikään vitsi, vaan se on syvällä minussa, että pääsee helpommalla jos ottaa vaan syyn niskoilleen. Olen ajatellut olevani vahva kun en pidä ylpeydestäni kiinni. Hohhoijaa.

Se liittyy siihen että kun mieheltä sain kuulla että olen väärän lisäksi herkkänahkainen, etten kestä kritiikkiä, niin otin sen heti todesta. Olen syyllinen, herkkäpintainen, enkä osaa ottaa arvon miehen rakentavaa kritiikkiä ja muuttua hänen mielensä mukaiseksi. Millaiseksi milloinkin. Olen joustamaton ja typerä kun en halua ottaa hänen ohjeistaan vaarin ja tehdä niinkuin hän sanoo. Podin eksistentiaalisia identiteettikriisejä, kun huomasin etten mitenkään ehdi muuttua kaikeksi! En ehdi kehittyä täydelliseksi kun mies jo taas saa minut kiinni jostain virheestä.

Vittu jos parisuhteessa saa laukoa sellaista kritiikkiä että "ei sua kehtaa näyttää kellekään" ja "etkö sä osaa kermatölkkiä avata?" ja "tommonen hapsutukka, harmi että se periytyy lapsille", on se kumma. Ei ole tarkoitus kestää jatkuvia loukkauksia lähimmäiseltään. Varsinkin kun tekee kaiken parhaimman kykynsä mukaan. Eikä ole tarkoitus muuttua jonkun mielen mukaiseksi! Itselleen pitää olla armollinen.

Mutta tunnistan myös tuon, että narsu kääntää kaiken minua vastaan. En voi nytkään nauttia elämästä enkä sallia itselleni esim. viinilasillisia iltasella tai rokulipäiviä koska mies saisi niistä aseen, että olen huono äiti ja blaablaa. Että olen "aina ulkona menossa", kun käyn kerran kahdessa kuussa jossain työporukan kosteassa illanvietossa ja jään pikkutunneille koska kerrankin saan olla oikeiden aikuisten ihmisten seurassa. Jos vien lapsia myöhässä hoitoon, poden helvetinmoista syyllisyyttä, että en onnistu, en pärjää, jään tästä vielä kiinni ja lapset otetaan minulta.

Ja joo, lahjoilla, ostamisella saa kaiken paikattua. Olen ollut tosi piittaamaton ja kylmä akka kun en ole tajunnut niitä rakkaudenosoituksiksi. Olen kuvitellut että rakkautta osoitetaan ihan toisella tavalla. En tajunnut että lahjoista pitää kiittää ja ylistää ja sit on taas kaikki maan päällä hyvin!

Voimia pumpuli sinulle. Nauti pienistä asioista. Hengitä. Meitä on monta. Laske rimaa siinä missä vielä voit. Mene potemaan ajatuksiaksi peiton alle kuoppaan, salli itsellesi ahdistus ja itku. Päästä irti pärjäämisen vaatimuksista. Et ole yksin!

Patsas, mä poden tällä hetkellä huonoa omaatuntoa siitä että annan lapseni syödä jäätelöä joululoman alun kunniaksi Syyllisyys kuuluu vanhemmuuteen ja se osoittaa että on hyvä vanhempi jos pohtii sitä oikeasti, onko jokin ratkaisu todella lapselle hyväksi. Pitäisi oppia itsekin ottamaan rennommin.

Mullekin tuli eilen pohdintahetki siitä, että mitä jos narsku tietäisi että olen työpaikan illanvietossa, join kaksi mietoa drinkkiä jonka jälkeen syötiin kunnolla ja tulin täysin selvin päin kotiin mutta sitten mietin, että mieheni on lapsen kanssa kotona, en tosiaankaan ole humalassa ja tälläkin hetkellä olen virkeänä pystyssä ilman mitään ongelmia. Eikä kukaan kuollut tai vahingoittunut mitenkään. Mun asiat ei sitä paitsi todellakaan kuulu sille mitenkään. Miten kukaan voisi sanoa tällaisesta yhtään mitään? Ei mitenkään. Sulla on täysi oikeus tavata muita aikuisia ja juhlia silloin tällöin jos se ei siihen mene että sä olet koko ajan kännissä kotona tai kapakassa ilman että lapsella on mitään hoitajaa missään. Sitten pitää kyllä jonkun puuttua jos näin menee. Ja joskus sitä myöhästyy, nukkuu pommiin tai kerta kaikkiaan myöhästyy bussista. Ei sille mitään voi! Se on elämää Sä ja muutkin palstalaiset vaikutatte järkeviltä ihmisiltä jotka osaa myös olla hyviä vanhempia. Kaikkihan me ollaan omasta mielestämme maailman kehnoimpia vanhemmiksi, riittämättömyydentunteet on täysin normaaleja myös. Samoin kuin se, että välillä tekee mieli saada kaikki perheenjäsenet katoamaan tai kerta kaikkiaan huutaa lapsille pää punaisena sekä ne kolttoset, joita on tehty että ne, joita ei ole vielä tehty. Se on normaalia, kaikki pännii joskus ja joskus vaan ei onnistu. Sekin on elämää!

Pystyn samaistumaan sinun tarinaasi. Puolisoni on syytänyt vastuun puheistaan täysin minun kontolleni. Koskaan ei ole ollut kysymys siitä, että hän olisi sanonut rumasti
vaan vika on aina ollut minun tunteissani. Anteeksi pyytämisen takana on monesti ollut sana jos. Ja anteeksi olen melkein aina joutunut pyytämään ensin, hän jotenkin
kiristää minulta anteeksi antoa, vaikka olisi ensin sanonut rumasti. Samoin hänen loukkaavilla puheilla on aina joku oikeutus ja vihalla samoin, mutta minulta tämä oikeus on
puuttunut.

Kaikista minulle normaaleista asioista mm. tunteista hän on kommentoinut niin, että tunsin syyllisyyttä. Olen vieläkin aralla mielellä vielä puolen vuoden asumuseron jälkeenkin. Jos joku ihminen onnistuu sanomaan samalla tyylillä, kun puolisoni on minulle sanonut, tunnen yleensä aluksi suunnatonta vihaa, joka pian muuttuu suruksi ja alakuloksi. Jo pian avioliittoni alku aikana jätin kaikki ystäväni ja tuki henkilöt, en kunnolla tiedä miksi. Olen tehnyt omia päätöksiä, että en mene tuonne, kun omasta mielestäni en saanut ymmärrystä ja tulin torjutuksi pää asiassa asioissa, jotka liittyvät minun ja puolisoni välisiin ristiriitoihin. Puolisoni on sanonut tekevänsä juuri samoin samanlaisissa tilanteissa, eli jättävänsä menemättä, mutta tiedän, että hän ei olisi. Näiden päätösten takana oli kotona koettu hele...ti, joka herätti voimakkaita negatiivisia tunteita, lähinnä syyllisyyttä.
Olenkin miettinyt puolisoni kommenttien vaikutusta noihin päätöksiin.

Empatia minulta on kadonnut, voin sanoa, että kokonaan. Ennemmin kuuntelin ja osasin lohduttaa juuri oikealla hetkellä, mutta nyt on tuntunut, että en kykene enää siihen.
Asumus eron alku aikoina huomasin käytöksessäni saman tyylistä käytöstä, kuin puolisollani eli, jos joku ihminen puhui tunteistaan avoimesti, pidin tätä jotenkin outona
ja torjuin hänen tunteitaan puheissa ja ennen kaikkea mielessä. Tuli tunne, että olen jotenkin parempi ja tuo on heikko. Näinhän puolisoni on käyttäytynyt minua kohtaan.
Ennen hänen tapaamistaan arvostin ihmisissä olevaa piirrettä puhua tunteista ja heikkoudesta avoimesti ja sitten hänen kanssaan eläessä kaikki muuttui.

Asumuseron alkuaikoina kartoin ihmisiä, tai sanoisinko, kävin harvoin kylässä. Koska niiden reissujen jälkeen tunsin niin usein syyllisyyttä. Joka asia tai sana saattoi
kalvamaan mieltäni useiksi päiviksi. vieläkin arkailen. En luota enää kunnolla ihmisiin. Tuntuu, että monilla on joku pettäminen tai hyväksi käyttö mielessä.

Tällä hetkellä olen lähinnä surullinen, tunnen, että minua on petetty, hyväksi käytetty ja käytetty pelinappulana.

Ansaitsen parempaa ja uskon, että olen puolisonakin olen parempi, mitä puolisoni on antanut ymmärtää.

Tällä hetkellä yritän keskittyä tähän hetkeen, ja hakea pieniä valon pilkahduksia arjesta, vaikka vaikealta se tuntuu kaikkien ajatusten ja tunteiden vyöryessä päälle.