KESKUSTELUFOORUMI

Tapasin vaimoni noin reilu kolme vuotta sitten, siitä noin vuosi ja menimme naimisiin. Kaikki meni hyvin, noin parin kuukauden ajan naimisiin menon jälkeen.
Mutta ongelmat alkoivat siitä, kun rupesin ottamaan puheeksi asioita, jotka satuttivat minua. Jollakin konstilla hän sai minut uskoteltua, että on ymmärtänyt minua ja silti koko
ajan hän käyttäytyi samalla lailla. Kyseessä oli piilovittuilu, joka herätti minussa suurta raivoa. Hänen ajattelu tavassaan se oli vain ihan normaalia lapsuudessa opittu tapa, jota
ei tarvitse muuttaa, tämän ymmärsin noin parin vuoden yhdessä olon jälkeen. Kävimme kymmeniä tunteja keskusteluja asiasta ja aina vain sama meno jatkui. Mukaan tuli sitten muitakin asioita, jotka jäivät leijumaan ilmaan. Noin neljän kuukauden naimisissa olon jälkeen opin, että minä muodossa ei kannata keskusteluja aloittaa, varsinkaan tunne pohjalta, koska siinä sain muutaman kerran sangollisen paskaa niskaani. Lisäksi tunteeni ohitettiin aivan, kun niitä ei olisi ollutkaan. Tuli myös tunne, että kaikki tunnepohjaiset asiat käännetään jotenkin minua vastaan. Ja ihan poikkeuksetta hän myös siirtyi suoraan omiin tunteisiin ja asioihin minun aloitettua keskustelun. Olin myös tilitys velvollinen kaikista asioistani ja hän ei. Kerran kerroin asian, jonka olin jättänyt hänelle kertomatta, vaikka se oli kolme kuukautta ollut mielessä. Minun olisi pitänyt asia kertoa. Tätä hän ei sanonut, mutta luin sen hänen päiväkirjastaan. Sen mukaan hän oli pettynyt minuun. Tässä hän jätti minulle kertomatta tämän asian ja samaan aikaan vaati minulta kyseistä asiaa.

Hän käytöksellään tappoi tunteeni kahden kuukauden naimisissa yhdessä olon jälkeen. Ennen tätä kyllä sain tuntea olevani arvokas ja rakastettu. Olen miettinyt miksi ja johtopäätös on, että ihailin häntä ylenpalttisesti ja en kyseenalaistanut hänen ajatuksiaan. Tämän jälkeen kaikki muuttui en saanut minkäänlaista ymmärrystä, en empatiaa, en välittämistä, en rakastamisen tunnetta. Jos puhuin pelkästään omista asioistani, johonka hän ei liittynyt saatoin saada kyllä silityksiä ja kosketuksia, mutta jossakin vaiheessa tunsin suurta inhotusta tästä toiminnasta, aivan, kun oma äitini olisi ollut vieressäni, siinä tuli jotenkin alisteinen olo. Mutta tunteeni ja ajatukseni liittyessä häneen varsinkin negatiivisten ollessa kyseessä, oli vastaan otto yleensä kahden vaiheista, joka kylmän välinpitämätöntä tai hyökkäävän vihamielistä. Ainut tapa, jolla sain jotakin menemään perille oli sitten hyökkäävää sinä muotoinen keskustelu, jossa en sanallakaan maininnut itsestäni mitään, tällä lailla toimiessa, hän ei pystynyt minua loukkaamaan ja keskustelu eteni jollakin lailla.
Mutta se keskustelu loppui sitten aina hänen sanoihin, jossa hän sanoi muuttuvanansa ja hän myös antoi minulle kuvan, jossa hän oli niin hyvin ymmärtänyt. Jossakin vaiheessa tajusin, että näihin puheisiin ei ole mitään luottamista ja, että ne ovat täyttä valetta, koska mikään ei arjessa muuttunut.

Jos suutuin hänelle, vika oli tunteissani, ei siinä, että hän olisi sanonut mitään. Hän myös yrittää hallita tunteitani tiedän sen, kun hän kerran sanoi minulle, että ei ymmärrä miksi tuo viha ei lähde pois. Opin hänet tuntemaan sen verran, että häneltä puuttuu kyky ymmärtää oma osuus jonkun käytöksen seurauksesta ja omat selitykseni ovat ihan turhaa. Häneltä puuttuu kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Hän kyllä ymmärtää sanoneensa väärin, mutta ei ymmärrä mitä

Kerran hän käänsi vanhempansa minua vastaan rupeamalla itkemään heidän lähellään. Olimme asuntovaunussa ja hän meni yhtäkkiä vaunun perälle itkemään voimakkaasti. Ja hänen äitinsä kysyi, mitä olen hänelle tehnyt, en ollut tehnyt mitään. Hän oli jotakin töykeää(vaimoni) sanonut ennen tuota ja olin vain asian ottanut puheeksi. Keskustelu eteni sitten niin, että hänen isänsä sanoi minun reagoivan liikaa tunteella, hän myös sanoin, että vaimoni ei ymmärrä tuollaisia puheita eli vika oli minussa. Olen myöhemmin tajunnut sen, että vaimoni pystyy tietoisesti ruveta itkemään, hän saa näin tilanteet käännettyä itseensä ja pois ikävistä asioista jotka pitäisi kohdata ja joista pitäisi ruveta keskustelemaan.

Ps. Olisiko täällä ketään, joka on elänyt narsistisen naisen kanssa, olisi mukava saada vertailu pohjaa sille, että onko omat ajatukseni ihan tuulesta temmattuja..

Vastaan sinulle vaikka olenkin itse nainen ja ilmeisesti narsistisen miehen kanssa tällä hetkellä asumuserossa.

Kuulostaa erittäin tutulta tuo muutoksen lupaileminen, mitä ei koskaan tapahdu. Minullakaan koskaan ei ollut hänen mielestään suuttua hänelle ja hän käänsikin aina tilanteet niin päin, että oli lopulta suuttunut minulle jostain, ja alkoi ällittelemään jolloin minun piti lopulta lepytellä häntä ja anella anteeksi ja lopulta lupailin olla taas parempi vaimo jnejne... Joskus mieleeni tupsahti ajatus siitä, että mitenköhän tämä taas näin kääntyi, mutta annoin asian olla ja jatkoin samaa helvettiä aivan liian kauan.

Reilu kuukausi sitten otin lapset ja lähdin yhteisestä kädistamme, yritin palata kotiin, mutta alle viikossa mieheni sai "ajettua" minut uudestaan käytöksellään ulos. Sen jälkeen mieheni on yrittänyt minua saamaan palaamaan luokseen pelottelemalla, uhkailemalla, haukkumalla, syyttelemällä, lahjomalla ja rakkauden tunnustuksilla.
Kuitenkin tunteissa mies on aina vedonnut vain siihen, miten paha ja ilkeä olen enkä lainkaan ajattele hänen tunteitaan kun haluan erota. Hän on pessyt kätensä useimmista tekemistään asioista. Hänen mielestään viiden vuoden alistaminen pitäisi nyt vain antaa anteeksi, ku hän on monta kertaa pyytänyt ja koska hän (muka) rakastaa minua niin paljon. En vain ole hänen rakkauttaan oikeasti tuntenut avioliitossamme. Lisäksi tämän eron aikana olen huomannut, että en oikeasti enää rakasta häntä, en halua viettää hänen kanssaan aikaa, en kaipaa häntä tai hänen seuraansa. Silti tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi hänen jättämisestään ja omatuntoani koskee vähän väliä. Olen nyt psyykannut itseäni keskusteltuani tunteistani ja ajatuksistani ammattilaisten kanssa, että ei minun kuulu hänen tunteitaan hoitaa, vaan hänen pitää aikuisena ihmisenä tunteidensa kanssa pärjätä.

Toivottavasti tästä oli jotain apua, mutta siis omasta mielestäni vaimosi käytös kuulostaa hyvinkin tutulta.

Joo, kyllä tuosta tulee vahvasti se olo, että vaimoni, jonka kanssa olemme asuneet erillään reilu puoli vuotta, on todellakin narsisti. Noihin anteeksi pyytely juttuihin pystyin heti samaistumaan. Tuo käsien peseminen on niin tuttua. Aina löytyy joku koottu selitys loukkaaviin puheisiin, mutta auta armias, jos itse erehdyn sanomaan jotakin, niin heti pitäisi ottaa vastuu kaikista tekemisistä ja puheista. Tunnen myös olleeni alisteinen osittain tietämättäni. Hän on selitellyt minulle, miksi on käyttäytynyt tunteettomasti ja
aivan, kuin yläpuolelta käsin, että toisen on pakko olla vahva, jos toinen on heikko. Itse ajattelen niin, että eihän avoimesti negatiivisista tunteista puhuminen ole heikkouden merkki. Huomasin jo seurustelu aikana, että hänen käytöksensä minun tunne asioihin oli kylmän tunteetonta ja aivan, kuin tyhjät seinät olisivat vastanneet, mutta en vain osannut
yhdistää tuota häneen, vaan ajattelin sen vain johtuvan minusta ja olinhan niin vahvasti ihastunut häneen, että se ajoi kaiken ohitse.

Noin puolen vuoden yhdessä olon jälkeen rupesin osoittamaan aggressiivisen käytöksen merkkejä. Paiskoin tavaroita hänen puheiden ja käytöksen jälkeen. Tähän on sanottava, että oma elämäni oli aika sekaisin myös, mutta hän onnistui lisäämään käytöstäni vähintään kymmenen kertaisesti. Olen ihminen joka ei siedä väärin kohtelua kovin kauan. Tästä sain sitten kuulla, kuinka hän pelkää minua. Ja jos joku raha asia sai suuttumukseen tai pahan olon tunteen aikaan, oli kommentointi tämän tyylistä, miksi et vain tee sitä asiaa, miksi hermostua, ymym reagoida.
Kaikkiin asioihin löytyi järki selitys, myös tunne asioihin. Joskus sanoin , että ei me edes olla kunnolla keskusteltu asioista, niin kommenttina oli välittömästi, sitähän me vasta ollaankin tehty. Jos sanoin hänelle, että et nyt kyllä ymmärrä minua yhtään, oli kommenttina saman tien, että ymmärränpäs. Ehdotuksiltaan hän on röyhkeä ja ylimielinen.
En ole saanut kuulla, että sopiiko jokin asia, se vain pamautetaan suoraan, aivan kun minua ei olisi olemassa. Hänen tapansa käsitellä minua on saman tyylinen, kuin äidin ja kolme vuotiaan lapsen. Hän sanelee ehtoja, mielipiteitä, jotka minun pitäisi sitten suoraan niellä kaikki. Joskus hän kysynyt minun halua johonkin asiaan/menemiseen ja kun olen
kohteliaasti kieltäytynyt hän on siitäkin sitten ottanut pultit.

Tähän kuvioon liittyy myös se, että noin vuoden naimisissa olon jälkeen löin häntä nyrkillä olkapäähän. Olin tekemässä ruokaa ja en edes kunnolla muista mitä hän sanoi, mutta kommentti tuntui tosi pahalta, mainitsin asiasta, että ei ole ruoan laiton aikana mukava kuulla tuollaista, jonka jälkeen hän loukkasi minua
tapansa mukaan ohittamalla asiani ja kääntämällä kaiken taas minua vastaan, potkaisin tästä suuttuneena lasten syöttötuolin, joka lensi suoraan lapseni päälle, se oli täysi vahinko
, mutta vaimoni kommentti oli kehtaatkin vielä lapselle tehdä noin ja kato nyt, mitä sait aikaan. Tästä kimmastuneena löin sitten vaimoani olkapäähän, joka lähti ovet paukkuen vanhempiensa työ. Siitä muutaman päivän jälkeen hänen isänsä soitti minulle, joka kertoi puhelimessa, kuinka hänen tyttönsä vain itkee täällä ja, että se ei ole koskaan ollut tuommoinen. Taisi itkemällä saada myötätunnot ja isänsä puolelleen. Hän saneli myös minulle ehtoja ja uhkailu myös. Eli menet mielenterveyslääkärille ja rupeat syömään lääkkeitä ja minun tyttöä et sitten ikinä lyö.., naurettavaa tässä oli se, että olin huippu kunnossa(Näin jälkikäteen mietin vain, että hän on puhunut siellä vanhemmilleen jotakin, mitä en itse edes tiedä ja paennut vastuusta menemällä isänsä taakse)Mutta maailmani romahti tämän tilanteen jälkeen, tunsin niin paljon huonoutta miehenä, kun olin naista mennyt lyömään ja omaa vaimoani. Vaimoni ollessaan vielä sitten vanhempiensa työnä mainitsin, hänen isänsä käytöksestä ja suuttuneena tokaisin, että en mene sinne enää koskaan, tämän hän kertoi sitten siellä ollessa isällensä, joka oli tokaissut, että en ole antanut anteeksi hänen isälleen jotakin tilannetta, en edes tiedä mitä. Tämän vaimoni sitten kertoi pian minulle tuon oman vuodatukseni jälkeen siellä ollessaan. Takaisin palattuaan yritin sitten keskustella asiasta, johonka sain vain kuulla, että niitä ei sitten selitellä. Tämä vaiensi minut täysin. Typerintä tässä on se, että hän itse selittelee kaikki tilanteet pois selityksillä ja enhän minä oikeasti yrittänyt selitellä asiaa, vain puida. Myöhemmin, kun yritin puhua asiasta hän ensin sanoi, että ei ole koskaan puhunut isälleen tuota asiaa, vaikka muistan tuon tilanteen, kuin eilisen päivän. Vasta, kun sanoin muistavani kyllä hyvin tuon tilanteen, hän pyysi anteeksi. Näin minusta tuli sitten fyysisen väkivallan harjoittaja, tunsin silloin tehneeni väärin, mutta en kovin paljon näinjälkikäteen ajatellen. Hänen toimintansa on ollut niin henkistä jo paljon ennen tuota tilannetta, koin vain, että en pystynyt nielemään kaikkea ja puolustamaan itseä.

Vaimoni tavat eivät ole noin suoria. Koska hän on voinut tuudittautua ajatukseen, että aina palaan. Tähän asti se on niin mennytkin, johtunee siitä, että olen perusluonteeltani
optimisti uskoen hyvään, samalla unohtaen vanhat asiat, mutta siellä käydessä tajuan tilanteen vaikeuden aina. Nyt on tullut ajatus, että en halua palata, tunnen niin suurta
vihaa ja raivoa siitä kaikesta toiminnasta. Hän on kyllä antanut ymmärtää, kuinka tarvitsi minua ja ei pärjäisi yksin, antanut kuvan, kuinka tärkeä olen ja olen paljon hänelle antanut. Olen saanut kuullat myös ohimennen kommentin, että kaikki isät hoitaa lasta enemmän, kun sinä. Tätä jäin itse miettimään, koska tilanteeseen ei liittynyt mitään
sanallista harkkaa. En ole ollut kovin kykeneväinen lapsen hoitoon tähän mennessä, on ollut itsensä kasaamisessa niin paljon hommaa, mutta tämmöinen puhe loukkaa isyyttäni syvästi ja kaikista pahinta on, että vaimoni ei koskaan ymmärrä noiden tilanteiden aiheuttamaan närkästystä ja mielipahaa, koen lisäksi olevani puolustus kyvytön noihin puheisiin,
koska ne tulevat aina puun takaa.

Korjaus tuohon lapsen hoito asiaan, en ole ollut kovin kykeneväinen hoitamaan lastani erilleen asumisen aikana.

Tunnen välillä myös huonoa omaatuntoa hänen jättämisestään ja erillään elämisestä. Tunnen myös huonoutta isänä, koska lapseni on suurelta osin hänen alaisuudessa ja en
enää pysty antamaan hänelle samalla lailla huomiota, kun meidän asuessa saman katon alla. Rakastan kuitenkin lastani yli kaiken ja kaikesta huolimatta.

Puolen vuoden asumus eron aikana puolisoni on kuitenkin kirjoittanut nimen 8000 euron autolainaan, ihmettelin miksi hän ei edes kysellyt tarkemmin vain suostui suoraan tuohon, en tiedä onko tuon takana, että saisi minut sidottua itseensä, vai menettämisen pelko vai molemmat. Ihmettelen miksi se kävi niin helposti, olen tämän puolen vuoden aikana kyllä antanut ymmärtää suhteen lopullisuutta monta kertaa.

Kuulostaapa tutulle. Asuin lyhyen ajan moneen muuhun tällä palstalla verrattuna yhdessä narsistinaisen kanssa. En siis koskaan ollut yhdessä tämän naikkosen kanssa, olimme "parhaat ystävät" (oi ironiaa), mutta jälkikäteen ajateltuna viimeiset neljä kuukautta "ystävyyssuhteestamme" roolimme olivat kaikkea muuta kuin ystävistä ylimmät. Huomattava osa ajasta oli suhteemme lähinnä kuin äiti-lapsi-kaltainen suhde, jonka itsekin toit tekstissäsi esiin.

Mainitsit tuosta vaimosi itkemisestä ja itkun käyttämisestä hallintavälineenä. Oma narsistini teki täysin samaa. Itku ei ollut aikuisen itkua, vaan kolmivuotiaan lapsen suoraa kurkkuhuutoitkua. Raastavaa varmasti vanhemmille, joilla oikeasti on kolmivuotias, mutta katsoa reilu parikymppisen omalla tavallaan lapsen tasolle jääneen aikuisen itkevän tuohon malliin... Se on vain kiusallista ja siihen on erittäin vaikea suhtautua, etenkin kun syy tähän itkuun on jotain täysin itselle käsittämätöntä ja aikuisen ihmisen ylireaktio asiaan noin odottamatonta. Noihin aikoihin luin sellaisesta persoonallisuushäiriöstä kuin huomionnhakuinen persoona, ja osat naksahtivat paikoilleen.

Vaimosi ymmärtämättömyys tunteitasi kohtaan eli empatian puute kertonee kyllä aika hyvin asian laidan. Tiedän, että itse olet varmasti epävarma ja kuten otsikosta voi päätellä, pelkäät vain kuvittelevasi kaiken, ja siksi onkin äärimmäisen tärkeää pyytää ulkopuolisen näkökulmaa asioihin.

Olen hakenut avioeroa ja harkinta-aika on tällä hetkellä päällä. Olenkin miettinyt miksi hän kirjoitti nimen lainaan. Tällä hetkellä meillä on kaksi yhteistä lainaa ja talon kiinnitykset on kaikki. Olen ajatellut, että hän pystyy näin pitämään minut kiinni itsessä ja estämään eromme tai sitten ihan suoraan uskoo eroon, mutta tietää näin vaikeuttavan elämääni, koska ero tilanteessa hän luultavasti rupeaisi vaatimaan omia osuuksia pois ja talo olisi pakko myydä. Voiko ihminen olla näin paha ja suunnitelmallinen. Vai onko tämä vain minun luuloa, niin paljon halusin uskoa hyvään ja yrittää uudestaan. Haluaisin uskoa, että hän on hyvä, mutta en vain kykene siihen, kukaan ihminen ei koskaan ole saanut minua rikki niin paljon, kun hän ja hän ei edes tunne omassa tunnossa mitään, käsittämätöntä. Hän on tullut hajottamisessani koko ajan vain paremmaksi, siltä se tuntuu, mutta sitä en voi käsittää miksi mitään positiivista ei tullut tilalle, miksi hän ei hyvällä tavalla oppinut minua käsittelemään vaan pahassa mielessä. Kukaan ei koskaan ole kohdellut näin väärin ja epäoikeuden mukaisesti, pahinta on, että uskoin itse olevani syyllinen ja tunteissani olevan vikaa, hän puhui minut niin taitavasti pussiin ja puhumalla puhui itsensä pois.
Meillä on lapsi ja häntä ei yhtään tunnu kiinnostavan se, tapaako lapsi isää, mutta se kyllä kiinnostaa, jos hän vain saisi itse olla itsekseen, jonka kyllä toisaalta ymmärrän, koska onhan lapso pää asiassa hänellä. En vain haluaisi lastani tuommoiselle ihmiselle, pelkään hänen empatia kyvyttömyyden tekevän lapsestani tunteistaan puutteellisen, olenhan itse kärsinyt lapsena rakkaudettomuudesta ja äitini kylmyydestä.

Ja miksi rupesin alun perin epäilemään häntä narsistiksi, ihan alun perin luin erään naishenkilön lyhyen kirjoituksen, jossa hän oli kymmenen vuotta elänyt psykopaatin kanssa ja siinä hän kertoi muutamalla lauseella, mistä sen näkee, että on psykopaatti ja silloin tuli vahva tunne, että vaimoni on juuri tämmöinen. Tuntui, että suomustimet lähti silmistä pois ja ymmärsin häntä paremmin. Hain netistä joka paikasta tietoa asiasta ja tuli silti lopuksi sellainen olo, että ei hän ole tuollainen, kaikki ei vain täsmännyt. Tässä muutama huomio, joka siihen viittaa, kyky ymmärtää tunteita pelkästään järkiperäisesti. Keskutelu tyylimme, hajota ja hallitse. Ensin hajotetaan mieleni, sitten saadan hänen mieltä hivelevä loppu tulos, eli voitto, hän on sanonut voittavansa minut aina keskusteluissa ja sitä hän käytännössä haluaa, koska noin on sanonut, hän myös antanut ymmärtää voittavansa kaikki muutkin keskusteluissa, olen ymmärtänyt, että tämmöiset tiedot ja taidot on nimen psykopaatilla. Hän ei reagoi normaalisti tilanteisiin, joissa pitäisi osoittaa myötätuntoa. Itkuuni on joskus reagoinut, mutta onko tuossa vain kysymys siitä, että hän näkee sen kasvoiltani?? Hän on taitava työntämään syyn ja syyllisyyden minun harteilleni. Kaikki asiat on hyvin perusteltu, mutta ne eivät kestä lähempää tarkastelua, olen joskus kysynyt tarkennusta, mutta sitä ei tule. Selitykset ovat, mutta niissä ei ole pohjaa. Hän ei tunnu oppivan virheistä. Hän siedä hänen oikeassaolemisen kyseenalaistamista, Siitä voi seurata pään hajotus reissu, jos niin teen ja hän on suorastaan hyökkäävä. Hän ei siedä eriävää mielipidettä. Ja tämä manipulointi juttu, tuntuu, että mihinkä tahansa kahdestaan ollaan menty, niin hän saa ihmiset vedetty pelkästään hänen kanssa keskustelemaan.
En oikein tiedä mitä hän tekee, mutta siltä se tuntuu. Sama oli pari suhde terapioissa, tuntui, että terapeutit käännettiin mua vastaan. Aivan, kun hän olisi ohjannut heidät mua vastaan, voiko tämä edes olla mahdollista. Kerran olimme hänen vanhempiensa kanssa, yhtäkkiä hän rupesi aivan silmittömästi itkemään heidän lähellään, meni sänkyyn makaamaan, hänen äitinsä sanoi saman tien, mitä olin tehnyt ja sitten alkoi keskustelu hänen isänsä kanssa, johonka vaimoni osallistunut ollenkaan. Aivan, kun olisin syytetyn penkillä ollut, tuossa itku jutussa oli vain kysymys siitä, että kävin keskusteluja vaimoni kanssa, johonka ei liittynyt mitään loukkaavaa, en voi käsittää miksi hän rupesi itkemään, mutta kerroin hänen isälle, että olen yrittänyt hänet saada ajattelemaan minun näkökulmasta, vastaus oli tyly ei hän ymmärrä tuota, hän on vain järki ihminen, samalla hän kysyi onko hän loukannut sanoin joo ja sanoin anteeksi, mutta hän ei pyytänyt anteeksi minulta. Ja mä kuulemma reagoin liikaa tunteella. Tuossa tilanteessa näin jälkikäteen ajatelle vaimoni manipuloi omat vanhempansa minua vastaan.
Yksi tilanne, jossa hänen isänsä soitti minulle kerran, sanoi, syö lääkkeitä, mene hoitoon, meidän tyttöä et sitten enää lyö. Tuntui tosi pahalta kuulla tuommoista, olin noin viikkoa aikaisemmin lyönyt vaimoani olkapäähän, hänen ensin tahallaan suututettua ja loukattua minua. Ja nyt hänen isänsä soiton jälkeen heräsi suunnaton raivo, missä oikeus, taas
kaikki laitetaan minun syyksi ja vaimoni avustuksella. Oli hirvittävä morkkis siitä lyönnistä. Ja masensikin tosi lujaa. Ja nyt vielä tuommoinen soitto. Hän laittoi isänsä soittamaan minulle. Tuli niin kova vääryyden tunne, sanoinkin vaimolleni, että en mene enää sinne koskaan ja tämä oli sen mennyt kertomaan isällelleen ja kehtasi vielä sanoa mulle isänsä puheet eli en ole antanut anteeksi jotakin. En ymmärrä mitä. Näin jälkikäteen ajatellen hän halusi nöyryyttä ja kostaa minulle, siinä hän muuten on mestari.

Tiedän hänen isän isänsä lapsen hyväksi käytöstä ja tiedän myös, että tämä vaari ei edes koe tehneensä mitään väärin, tiedän että pahimmat hyväksi käyttäjät, jotka eivät monesti
koe tehneensä mitään väärin ovat nimen omaan psykopaatteja, psykopatiahan voi perityä, kasvatuksella toki voi vähentää niitä oireita, mutta olenkin ajatellut, että tästä se on voinut tullu myös vaimooni ja vaimoni on myös sanonut, että hänen suvussaan on tämmöisiä. Oli vähän pitkän kankea teksti. Piti jotaki laittaa.

Perhosiavatsassa, voisitko vielä kertoa lisää. Olen lukenut täällä miesten kertomuksia, jotka ovat eläneet narsistisen naisen kanssa, pystyn samaistumaan niihin. Koen itseni huonoksi ilmaisijaksi ja en oikein osaa tuoda syvimpiä ajatuksiani ilmi. Tunteet tuntuvat sekavaan ajatuksiani liikaa, tunnen suunnatonta vihaa tätä ihmistä kohtaan, kuinka olinkaan niin tyhmä, että uskoin itsekkin olevani syyllinen. Tuo itki ilmeni jo seurustelu aikana tilanteessa, jossa kerroin jotaki omaa, se oli epänormaalin voimakasta, ainakin yhden kerran muistan, että hän rupesi itkemään ilman näkyvää syytä, ihmettelin, että mitä tämä on ja silitin sitten hänen päätä, ehkä hän pääsi siihen, mitä oli aina halunnut. En oikein ole varma silti näistä narsisti puheista, läheiset ainakin torjuvat minut täysin ja välillä tuntuu, että haukun väärää puuta, ehkä hän olikin hyvä ihminen. Välillä tuntuu, että olisi parempi mennä narun jatkoksi. Muutaman kerran sitä harkitsinkin yhdessä asumisen aikana, hän sai niin rajusti tuntemaan minut syylliseksi ja puhutta, että asiaoissa ei ikinä mitään ollutkaan. Olen sairastanut masennusta ja minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus häiriö, siksi epäilen, olenko minä täysin syyllinen tähän tilanteeseen. Käyn tällä hetkellä terapiassa ja yritän muuttaa epävakauttani tai oppia sen kanssa elämään, mutta tämä vaimoni kanssa eletty kyvio tuntuu ylitsepääsemättömältä. Vihaan sitä ihmistä ylikaiken ja pian on mahdollisuus ottaa avioero oikeasti. Haluaisin kostaa hänelle kaikki tehdyt vääryydet, vihaan sitä kuinka välillä tunnun hajoavan niitä asioita muistellessani, ehkä olen vain herkkä, enkä kestänyt, tunnen epäonnistuneeni puolisona ja isänä. Vihaan ihmisiä, en saanut tukea tuohon helevettiin ollenkaanm jätin ystävät ja kaverit, en tiedä miksi, olen herkistynyt pienillekkin kommenteilla, jotka muistuttavat vaimoni puheista. Ne muiden ihmisten kommentit tulevat aina mieleen yksin ollessa, tuntuu, että en enää kestä niitä tunteita mitä niistä herää, enkä myöskään tunnista niitä tunteitakaan aina, niin pahalta ne vain tuntuu. Tähän asti olen vihan avulla päässyt eteenpäin, mutta nyt tuntuu, että masennus vie voiton. En tiedä miksi haluan saada tähän narsisti asiaan selvyyttä ja onko sillä mitään merkitystä, koska en häneltä halua mitään. Surettaa vain niin paljon, kun ei lapsen kanssa pysty samallalailla olla tekemisissä. Tuntuu myös, että hän käy samoissa paikoissa kylässä, kun minä, vain sen takia, että saisi minulle tärkeät ihmiset pitää poissa elämästä, tähän luullatavasti sanoisi, että olen luulosairas, narsisti asioihin sanoi, että ei hän saa mun päästä pois sitä narsisti asiaa, kun olen sen päähän kerran saanut. Luin, että hyvä narsisti testi on sellainen, että puhut narsistille sellaisesta asiasta, joka häneen vähän kolahtaa ja jos hän sitten menee asian sivuun ja lyö hetken päästä saman tyylisillä asioilla niin hän narsisti. Yksi kerta oli, kun sanoin hänen kommenttien jälkeen, että yritän hyvää saada mutta sillä ei ole vaikutusta. Kerrain sanoin, että pärjään hyvin yksinkin elämässä ja hän sanoi, että kyllä hän sen tietää , vaikka tarkoitin, että ilman häntä. Tuntuu, että hän kyllä ymmärtää, mutta sanoo tahallaan tuolla lailla, koska siitä tulee ittelle hirvittävän paha mieli, se on koko ajan tätä, hän ymmärtää puheistani ihan muuta, kun mitä tarkoitan. Se tuntuu pahalta. Ekan vuoden hän ymmärsi ihan erilailla puheeni ja ei ikinä näin. No kuiteskin tarkoitus oli sanoa, että hän sitten muutaman päivän jälkeen sanoi ensin jotakin todella pahalta tuntuvaa eli loukkaava ja sen jälkeen sanoi, että hyvää yritän, mutta ei sillä vaikutusta. Aivan kun hän olisi tuota minun puhettani käyttänyt minua vastaan, vaikka en tarkoittanut sillä mitään pahaa. Kerran kylässä ollessa sanoin, että kun heidän koti väki tulee hänen työ, niin valtaavat hänen sänkynsä ja hän joutuu nukkumaan pihalla. Se oli minulta vitsi ja nauroin ittekki päälle. Siihen hän sanoi, että voi hän nukkua pihalla ja lastakaan ei tartte hoitaa. Ja vammaista naurua päälle. Tuli tosi paska olo tuosta. Kysyin jälkikäteen, että miksi sanoit noin vastaus:annoin samaa takaisin, hän siis kosti minulle jonkun tunteensa, minun taholta tuo oli vitsi. Mutta eihän se sama ole jos, minulle tulee monen tunnin paha olo tuosta. Tuota tyyliä hän käyttää koko ajan. Hän on niin taivata saamaan minulle masenuneen ja pahan olon, tuo alkasi jo ekan kuukauden aikana, itsellä heräsi suunnaton viha ja yritin selittää sen olevan piilovittluilua, mutta hän ei missään vaiheessa muuttanut sitä. Tuo tapahtui kaksi vuotta sen ekan kerran jälkeen ja hän vieläkin käyttää sitä. Hän ei yhtään välitä mitä ajattelen tai tunnen hänellä on aina selitykset tuollaiselle käytökselle, tuossakin oli kysymys samasta, hän siis projisoi tunteen, mikä hänellä on minuun, sitähän tuo tarkoittaa. En itse tarkoittanut pahaa, mutta hän tarkoitti. Tämä käytös on tapahtui ihmisten silmien alla ja kukaan ei edes huomannut mitään, mutta minulle meni kylä reissu pilalle sen takia. Sanokaa joku jotakin tämmöisestä.

squido kirjoitti:Vastaan sinulle vaikka olenkin itse nainen ja ilmeisesti narsistisen miehen kanssa tällä hetkellä asumuserossa.

Kuulostaa erittäin tutulta tuo muutoksen lupaileminen, mitä ei koskaan tapahdu. Minullakaan koskaan ei ollut hänen mielestään suuttua hänelle ja hän käänsikin aina tilanteet niin päin, että oli lopulta suuttunut minulle jostain, ja alkoi ällittelemään jolloin minun piti lopulta lepytellä häntä ja anella anteeksi ja lopulta lupailin olla taas parempi vaimo jnejne... Joskus mieleeni tupsahti ajatus siitä, että mitenköhän tämä taas näin kääntyi, mutta annoin asian olla ja jatkoin samaa helvettiä aivan liian kauan.

Reilu kuukausi sitten otin lapset ja lähdin yhteisestä kädistamme, yritin palata kotiin, mutta alle viikossa mieheni sai "ajettua" minut uudestaan käytöksellään ulos. Sen jälkeen mieheni on yrittänyt minua saamaan palaamaan luokseen pelottelemalla, uhkailemalla, haukkumalla, syyttelemällä, lahjomalla ja rakkauden tunnustuksilla.
Kuitenkin tunteissa mies on aina vedonnut vain siihen, miten paha ja ilkeä olen enkä lainkaan ajattele hänen tunteitaan kun haluan erota. Hän on pessyt kätensä useimmista tekemistään asioista. Hänen mielestään viiden vuoden alistaminen pitäisi nyt vain antaa anteeksi, ku hän on monta kertaa pyytänyt ja koska hän (muka) rakastaa minua niin paljon. En vain ole hänen rakkauttaan oikeasti tuntenut avioliitossamme. Lisäksi tämän eron aikana olen huomannut, että en oikeasti enää rakasta häntä, en halua viettää hänen kanssaan aikaa, en kaipaa häntä tai hänen seuraansa. Silti tunnen itseni kamalaksi ihmiseksi hänen jättämisestään ja omatuntoani koskee vähän väliä. Olen nyt psyykannut itseäni keskusteltuani tunteistani ja ajatuksistani ammattilaisten kanssa, että ei minun kuulu hänen tunteitaan hoitaa, vaan hänen pitää aikuisena ihmisenä tunteidensa kanssa pärjätä.

Toivottavasti tästä oli jotain apua, mutta siis omasta mielestäni vaimosi käytös kuulostaa hyvinkin tutulta.

Joo ja ex-vaimoni on ollut omasta mielestään niin hyvä, missä se hyvä on ollut. Kerran tässä selitti, että hätääntyy jotenkin minun läsnä ollessa, jaa että seki on sitte minun syytä.
Ja vanhat sanomiset pitäisi unohtaa tai yhdellä kommentilla sitten unohtaa. Tai niinkun kerran hän yritti valahdella, että tuo hänen sanomisensa on muka vain mun keksintöä. Tuon jälkeen vahvistus patologisesta valehtelijasta vahvistui, mutta tuota hän ei pystynyt puhumaan muuksi. Sanoi vasta, kun sanoin, että luuletko, että en muista. Kummasti se muisti sitten palautui ja sanoi anteeksi, pakon edessä, tuoki tuntui ihan kolholta. Mutta kun ei sitä omaa tuntoa ole niin vaikea on anteeksi pyytää. Järkiomatunto kyllä löytyy anteeksi pyydetään, jos toinen pyytää ensin, onko tämä oikeata anteeksi pyytämistä. Tuo asumisero juttu on kääntyny jotenkin siihen tyyliin, että se on vain minun päässäni, hän pelkää minua ja ajattelee kaiken johtuvan minusta. Puheissaan mukamas ymmärtää joskus tehneensä ja sanovansa väärin ja antaa kuvan ymmärtäjästä virheiden myöntäjästä ja opiksi ottamisessta, täyttä valetta kaikki. mutta missään se ei ole näkynyt. Sen jälkeen kun olen joskus puhunut myötätunnosta ja empatiasta, niin hän on yrittänyt antaa empatiaa, mutta ei se empatialta kuulosta, vaan siitä kuulee, että siinä ei ole tunnetta mukana, pelkkä järki vain ja jos olen maininnut, että hän ymmärtää, niin vastaus ymmärtääpäs. Ymmärtää, mutta pelkästään järkiperäisesti, mutta se ei ole sama. Ulkopuolisille hän ei puhu käytännössä mitään meidän asioista ja hän käy samoissa paikoissa, kerran yksi ihminen, joka on ollut läheinen minulle sanoi, että ex-vaimoni ei puhu noin pahaa sinusta, aivan kun joku piru kävisi edeltä sulkemassa ovia. Veljeni on ainut, joka ei usko hänen hyvyyteen, hän avioliittomme ajan seurannut sivusta ja sanonut, että ei tuo ole normaali naine, aivan täys kusipää.