Mikä kommentti tuntui kurjimmalta?

[Harmaus]

Kuitenkin samaan kirjoitukseen on todettava, että enimmistö avun puolella toimivista ihmisistä, joihin oon itte törmänny on ollu ystävällisiä, reiluja ja aitoja ihmisiä.

Mulla on ollut huonompi tuuri tällä puolella. Onneksi nyt on ohi.

Tuo, että kaikilla on pimeämpi puoli on mielenkiintoinen ajatus. Mun isä puhu tästä asiasta mulle joskus taannoin..en sillon osannu samaistua ajatukseen. Tiedän kuitenkin itsestäni, että olen ainakin omannu pimeämmän puolen. Ehkä tänäpäivänä osaan paremmin hallita ja ymmärtää sitä kuin ennen. Purkaa omaa pahaa oloa, mutta enemmän järjen kanssa kuin ennen. Mutta silti tuntuu aina välillä, ettei kaikkia omia tekemisiä pysty täysin hallitsemaan, vaan joskus saattaa toimia hieman vastoin omia periaatteitaan.

Musta se on inhimillistä tasapainoa ja kun on tietonen omista sekä rakentavista että vahingollisista taipumuksistaan osaa niistä myös ottaa vastuun. Jokainen ihminen voi olla väkivaltainen mutta valitseeko ne tehdä niin ja missä tilanteissa ne valinnat tekee ovat eri asioita. Tietty mulla taasen on pahimmillaan ollut tää "kaikki ihmiset ovat läpeensä pahoja" ajatusmaailma.

Mutta silti tuntuu aina välillä, ettei kaikkia omia tekemisiä pysty täysin hallitsemaan, vaan joskus saattaa toimia hieman vastoin omia periaatteitaan.

Ite en oo tätä koskaan ymmärtänyt ihmisissä mutta itelläni on suht hyvä impulssikontrolli. Yleensä oon nähnyt huonon impulssikontrollin ihmisen yleisenä tekosyynä millä ne antaa luvan rikkoa toisten rajoja ja oikeuksia oman nautintonsa (ja ylemmyydentunteensa) takia ja sit myöhemmin minimalisoidaan se viattomaksi "en voinut sille mitään"/"en hallinnut itseäni"... mutta tiedän myös ns. puhtaammastakin impulsiivisuudesta. Tietyllä tasolla haluisin tietää kuinka paljon huonosta impulssikontrollista on tosiaan tekosyygeneraattoria ja kuinka paljon on ihan puhdasta impulsiivisuutta ilman oman itsekkään nautinnon tavoittelua toisen hyvinvoinnin kustannuksella.

Mutta toisaalta myös tietää ettei kenenkään tekoja voi hallita kuin omiaan ja jos omistaakaan ei ole aina voi olla täysin varma, onko silloin reilua vaatia vaikkas täydellistä luottamusta tai sitoutumista toisiltakaan?

[Shortlie]

Ite en oo tätä koskaan ymmärtänyt ihmisissä mutta itelläni on suht hyvä impulssikontrolli. Yleensä oon nähnyt huonon impulssikontrollin ihmisen yleisenä tekosyynä millä ne antaa luvan rikkoa toisten rajoja ja oikeuksia oman nautintonsa (ja ylemmyydentunteensa) takia ja sit myöhemmin minimalisoidaan se viattomaksi "en voinut sille mitään"/"en hallinnut itseäni"... mutta tiedän myös ns. puhtaammastakin impulsiivisuudesta. Tietyllä tasolla haluisin tietää kuinka paljon huonosta impulssikontrollista on tosiaan tekosyygeneraattoria ja kuinka paljon on ihan puhdasta impulsiivisuutta ilman oman itsekkään nautinnon tavoittelua toisen hyvinvoinnin kustannuksella.

Mutta toisaalta myös tietää ettei kenenkään tekoja voi hallita kuin omiaan ja jos omistaakaan ei ole aina voi olla täysin varma, onko silloin reilua vaatia vaikkas täydellistä luottamusta tai sitoutumista toisiltakaan?

Tää aihe on musta todella mielenkiintoinen, koska mun mielestä tää erottaa eri ihmisten toimintaa. Mulla negatiiviselle puolelle sijoittuu ihmiset, jotka käyttävät kiusaamista aseenaan ja keppinä. Kiusaavat toista enemmän taka-ajatuksella ja sanovat ikäviä asioita tarkoituksella (pahimmillaan virneen kanssa).

Lasken itseni positiiviselle puolelle, koska jos sanon jotain tyhmää, niin olen oppinut huomaamaan sen ja pyydän anteeksi...mut enimmäkseen mulla ongelmat liittyy asioihin, jotka on mulle itselleni haitaksi. En osaa aina hallita makeanhimoa, syömistä + heräteostoksia välillä. Impulssikontollissa on parantamisen varaa. Mut kokonaisuudessaan sellainen fiilis mulla on, että vaikka mulla pitäisi olla sydän ihan paikallaan, niin saatan tosiaan lipsauttaa tyhmiä asioita, koska olen välillä turhan suorapuheinen ihminen. Tämän takia mun pitää skaalata jatkuvasti, mitä on järkevää sanoa, mutta pyydän kyllä anteeksi heti kun huomaan mokanneeni. Useimmiten kuitenkin lähinnä teen mokatessani itsestäni aasin, en toisesta ihmisestä.

Mitä tulee toisen ihmisen rajojen rikkomiseen, niin sehän aina on väärin. Mun mielestä terve ihminen osaa kaikesta huolimatta tunnistaa, milloin menee liian pitkälle. Sairas ihminen taas enempi jatkaa vaan, koska yrittää viedä väkisin läpi omaa ajatustaan.

Näin itte tulkkaan tätä teemaa.

[NeitiK]

Mulla nousee karvat pystyyn tän aiheen kanssa, koska piilonarsismissa on jollain tasolla kyse tuosta ongelmasta..Mitä oon lukenu, niin se on veteenpiirretty viiva, milloin samankaltaisessa tilanteessa oleva on läheisriippuvainen(mihin me uhrit yleensä sairastutaan) ja milloin piilonarsisti. Piilonarsisti käyttää noita samoja toimintoja kulisseina ja esityksenä..koska tarvitsee naamiokseen avuliaisuuden(mun tapauksessa). Se on vaan niin sairasta huomata, että ihminen joka esittää maailman ystävällisintä ja esiintyy auttajana kykenee todella pimeisiin tekoihin sua kohtaan. Tää järkyttää mua ihan joka kerta. Linkkaan videon, minkä jälkeen itte heräsin aikanaan piilonarsismiin: https://youtu.be/3an9crV9feM

Pidin siitä, miten Craig Malkinin kirjassa oli eritelty piilonarsismi ja yhteisöllinen narsismi erikseen. Se tuo hyvin valoa sille, että tuo "avuliaisuus" voi olla myös narsismia. Luulen, että aika moni "suutun, kun apuani ei oteta vastaan"-tyyppinen narsisti luokitellaan läheisriippuvaiseksi, ja sitten se vaikuttaa siihen, miten läheisriippuvuus nähdään ja tulkitaan. Piilonarsismi kun voi tarkoittaa myös vain sitä, että narsismi on piilossa siksi, että henkilö on ujompi, introvertimpi tai muuten vetäytyvämpi.

Kovasti haluaisin lähteä sanansaattoretkelle ja vetää tarkempaa eroa narsismin ja läheisriippuvuuden välille, mutta jostain pitäisi saada ihan pätevääkin tutkimusaineistoa taustalle, ja sitä ei oikein toistaiseksi ole.

Suuri ero on kuitenkin siinä, kokeeko olevansa oikeutettu (entitled) vai ei. Läheisriippuvainen on toisessa ääripäässä, eli ei koe olevansa oikeutettu mihinkään. Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten tämä aiheuttaa sisimpään katkeruutta siitä, että luopuu perustarpeistaankin, mutta koska omaa narsistiuttaan pelkää todella paljon, ei uskalla olla katkera, koska tulkitsee tällöin olevansa piilonarsisti. Käytännössä tämä lisää katkeruutta ja sitä kautta lisää pelkoa omasta narsistisuudesta, ja ollaan aikamoisessa solmussa. Ratkaisu tästä ulos olisi uskaltaa olla "narsistinen", mutta monet nykyajan käsitykset siitä miten "näissä suhteissa roolit vaihtuvat" tai "molemmat ääripäät ovat narsismia" eivät tue tätä ja sen sijaan ajavat ojasta allikkoon. Tietysti se on harjoittelua, kun alkaa ensimmäistä kertaa elämässään asettamaan rajoja tai puolustamaan itseään, ja voi vetää övereitä. Vihakin voi siinä vaiheessa olla käsittämättömän kova, kun tajuaa missä on elänyt. Nämä "vapautumisen merkit" tulkitaan sitten usein väärin tunne-elämän epävakaudeksi tai vastaavaksi.

[NeitiK]

Mulla on välillä huono impulssikontrolli silloin, kun triggeröidyn jostakin, trauma kun pyyhkii koko mielen yli sekunnissa ja valtaa sen kokonaan. Olen kuitenkin pyrkinyt rauhoittumaan ja miettimään kaksi kertaa tilannetta ennen kuin alan huutamaan tai heittämään ilmoille rumia sanoja. Töitä sen kanssa joskus joutuu kuitenkin tekemään.

Karvani nousevat pystyyn jokaisesta ihmisestä, joka antaa teoilleen selityksen "en vain voinut sille mitään". Se ei ole selitys edes silloin, jos on ADHD tai muita impulssikontrollin vaikeuksia. Se ei oikeuta käyttäytymään miten tahansa. Jos on vaikeuksia, joutuu vain kahta kauheammin tekemään töitä asian kanssa, ja ihan yhtä lailla kuuluu pyytää anteeksi. Se on sama miten muutama poliitikko on julkisuudessa selittänyt, että "kännissä tapahtuneita asioita ei lasketa". Kyllä se vastuu silti yhä on ihmisellä itsellään omasta käyttäytymisestään.

[Harmaus]

Shortlie en tiedä miten vahva toi heräteostosten tekeminen ja makeanhimo sulla on mutta kaikki sortuu varmaan noihin joskus. Onko stressitasolla vaikutusta impulssikontrolliin vai pysyykö aina samana?

Muakin inhottaa toi että sanotaan ikäviä asioita "vahingossa" ja kummiskin omahyväinen ja voitonhimoinen virne naamalla kun akuuttitilanne on just menny ohi. Inhottaa ettei noille voi ees sanoa kunnolla vastaan koska akuuttitilanteessa pahennat jo valmiiksi keitettyä soppaa entisestään mutta akuuttitilanteen jälkeen jos sanot niin oot "liikaa kiinni menneessä"... ja vaikka ihan kaikkea pahaa mieltään ei tartte kantaa mukanaan kyl se on ihan aito juttu että jos tarpeeks joutuu patoomaan sisälle (koska on "väärin" tai "hyödytöntä" suuttua narsistille) niin se viha tulee ennemmin tai myöhemmin sitte kontrolloimattomana ulos.

NeitiK, mihin vedät rajan semmosessa tapauksessa jossa ihminen on läheisriippuvainen eikä siis koe olevansa oikeutettu mihinkään (ellei se tuu toisen pyynnöstä koska mahdollisesti teoista tuleva kritiikki ei tunnu niin pahalta silloin) mutta sitten kun on tehnyt jotain ja hyödyttänyt toista, muttei välttämättä samalla itseään, alkaako mennä piilonarsismin puolelle jos alat kokemaan olevas oikeutettu vastapalveluksiin kyseisiltä ihmisiltä? Tässä enemmän taustalla se fiilis että muut käyttää sun hyvää tahtoa omia etujaan varten muttet koskaan saa heiltä mitään vastineeksi jos tarttee tehdä jotain mihin et itse sillä hetkellä pysty. Vaikka tietty pahahan se on toisesta ihmisestä sanoa mikä sen sisin tarkoitusperä on kun auttaa toista, mutta tuntuu pahalta pinnallisesti sanoa toisesta mitä se ei välttämättä oo aikonut.

Muistan ite vetäneeni noita övereitä kun aloin tappelemaan itteäni vapaaksi. Toisinaan taidan vetää edelleenkin. Ja sainkin siitä kyl narskun leiman eräässä porukassa! Osin kyllä muistelen että saman porukan kuullen olin joskus paljon nuorempana epäillyt olevani narsisti jo ihan siksi että mustavalkosessa maailmassa katsottuna "kyllähän mäkin teen tätä ja tätä tässä tilanteessa" vaikken ihan samalla tasolla tai samasta periaatteesta kuin aito narsisti. Sit kun tapasin ihmisen joka veti paljon pahempia övereitä kuin mä, tuunasin sit omaa käytöstäni taas liiallisen kunnolliseksi ja tunnolliseksi. Halusin ettei mua leimata samanlaiseksi vaikka toisaalta halusin olla yhtä vapaa leimoista ja rooleista. Ehkä silti mikä mun obsessio on leimojen kanssa on halu saada tunnustusta aidoista asioista eikä aina vaan niitä ajattelemattomia kommentteja joita kukaan ei oikeasti tarkoita, ellei sillä saada mua tekemään jotain muitten hyväksi.

Karvani nousevat pystyyn jokaisesta ihmisestä, joka antaa teoilleen selityksen "en vain voinut sille mitään". Se ei ole selitys edes silloin, jos on ADHD tai muita impulssikontrollin vaikeuksia. Se ei oikeuta käyttäytymään miten tahansa. Jos on vaikeuksia, joutuu vain kahta kauheammin tekemään töitä asian kanssa, ja ihan yhtä lailla kuuluu pyytää anteeksi. Se on sama miten muutama poliitikko on julkisuudessa selittänyt, että "kännissä tapahtuneita asioita ei lasketa". Kyllä se vastuu silti yhä on ihmisellä itsellään omasta käyttäytymisestään.

No ite asiassa kännissä tapahtuneet lasketaan koska oli poliitikon päätös litkiä ainetta josta menee pää sekasin. Kännissä ihmiset voi itte asiassa olla totuudenmukasempia koska sillon niitä ei oma status ja ego estele, vaikka toisaalta sillon luulis että ihmistä on kans helpompi manipuloida sanomaan asioita mitkä ei välttis oo totta. Mutta egon ja statuksen menetykset kännissä on silti ihan asiaa koska samojen asioitten kontrolloimasta käytöksestä (sanat, teot, päätökset) se tunnustus on alun perin saatu.
Noista poliitikkojen tekosyistä tulee aina mieleen sama tilanne kuin miehistä jotka seksuaalisesti häiriköi tai raiskaa naisia (tai miksei toistekin päin mutta yleisesimerkkinä) ja sanovat "en voinu sille mitään... ei pukeutuisi niin provosoivasti!". Hiljattain joku tais puolustella tätä jossain toisella keskustelupalstallaki ns. seksuaalisten tekojen pyhyytenä tjsp.
Ainakin ite tykkäisin ihan sukupuolta kattomatta vapaudesta pukeutua miten haluan ja silti olla turvassa siltä ettei joku kävelevä tekosyygeneraattori keksi että siinä on parittelukutsu. Vielä enemmän vituttaa asia sen takia että nuo vielä toisinaan pääsevät kaikesta vastuusta.
Mutta oma päätökseni taasen on olla elämättä pelon luomassa vankilassa. Vielä ei onneks radikaalein mahdollinen oo tapahtunut.

[Marianne]

Hei

Tuo kuulostaa ihan meidän muorilta. Sekin on pitänyt Pohjois-Koreaa meillä yllä. Äkkiä tunninkin pituisia palopuheita milloin mistäkin, koska hänellähän on hallussaan se yksi ainoa oikea totuus. Samoin hän aina ollut hyvin tarkka hyvästä käytöksestä. Siis toisten pitää käyttäytyä hyvin ja näyttää iloista naamaa, hän itse voi laukoa mitä sattuu ja olla naama nutturalla, koska hänellä on siihen aina olemassa tietysti hyvä syy. Hän itse voi arvostella toisten tekemisiä miten haluaa ja hänellä on siihen oikeus ja velvollisuus, mutta auta armias jos joku muu menee arvostelemaan hänen tekemisiään. Silloin hän kaivaa raamatun esiin että vanhempiaan pitää kunnioittaa ja rakentavaa keskusteluahan ei ole jos lapsi ottaa jonkun epäkohdan puheeksi. Tai ottaa puheeksi jonkin asian, jonka voi tulkita arvosteluksi ehkä mahdollisesti kun riittävästi kaivelee... Ja sitten kun mammakultaa alkaa muuten vaan v..tuttaa hän voi huoletta kaataa kuraa ja sontaa toisten niskaan niin paljon kuin viitsii ja se on vain normaalia kommunikointia, mitä joka perheessä tapahtuu. Ja auta armias jos alat itkeä. Silloin mamma tietää, että jipii löysin sen paikan johon veitsi upposi ja nyt on aika kiertää sitä. Ja sitten hän kehuu miten vahva ja sukuunsa tullut ihminen hän on. Ihan paras.

Niin ja uskossa olevat ihmiset ovat heikkoja ja huonoja ja uskonto on tarkoitettu että he jaksaisivat jonkin näkymättömän voiman perässä kömpiä päivästä toiseen toisin kuin hän, joka ei pappeja kaipaa. Paitsi jos tulee joku tilanne että pitää puolustautua niin otetaan raamattu käteen ja lyödään sillä toiset matalaksi. Ja tietysti niin monta kertaa etteivät vaan ala heti hypellä hänen nenilleen.

[Shortlie]

Ratkaisu tästä ulos olisi uskaltaa olla "narsistinen", mutta monet nykyajan käsitykset siitä miten "näissä suhteissa roolit vaihtuvat" tai "molemmat ääripäät ovat narsismia" eivät tue tätä ja sen sijaan ajavat ojasta allikkoon. Tietysti se on harjoittelua, kun alkaa ensimmäistä kertaa elämässään asettamaan rajoja tai puolustamaan itseään, ja voi vetää övereitä. Vihakin voi siinä vaiheessa olla käsittämättömän kova, kun tajuaa missä on elänyt. Nämä "vapautumisen merkit" tulkitaan sitten usein väärin tunne-elämän epävakaudeksi tai vastaavaksi.

Mulle tuli ekaakertaa mieleen sanonta "terve narsismi". Mä luulen, että ainakin omalla kohalla tuo läheisriippuvuus->meni aikanaan pahimmillaan piilonarsismin puolelle. Koin kyllä, että yritin aina auttaa muita, mutta aloin sitten myös välillä olettaa etuoikeuksia itselleni, koska uhrasin niin paljon..harvemmin näin, mutta kyllä toiminta oli myös välillä väärillä urilla.

Terapian aikoihin mua syytettiin sitten narsistiksi, koska aloin itse vetää rajaa siihen, mitä jaksan ja mitä en. Ihmiset oli tottunu, että olen aina käytetyävissä ja että joustan kyllä, jos muut ei jousta.

Sain tietoa vasta muutama kuukaus sitten, kun katoin videon läheisriippuvaisesta, joka alkaa pitää puoliaan. Osa ihmisistä ei vaan voi hyväksyä toisen muutosta, koska pitävät tilanteesta kuten se on ollut..joten sit voi käydä niinkuin mulle, että ihmisiä alkaa tippua pois elämästä..kuten joku(yritin ettiä kuka) sitä kuvasi: nää ihmiset eivät sitten ole vain mukana enää, koska eivät voi hyväksyä mua tänäpäivänä.

Laitetaan se nyt vielä tähän lopuksi, että olen mielestäni nykyään enemmän "terveen narsistinen" ja itte ymmärrän sen niin, että osaan pitää enemmän kiinni omista rajoistani, mutta myös siitä, miten tietoisesti kohtelen muita tasavertaisesti. En koskaan oikein tykännyt, että narsismista puhutaan hyvässä valossa, mutta jos siitä puhutaan, niin ymmärrän sen noin, mitä tuossa avasin.

Karvani nousevat pystyyn jokaisesta ihmisestä, joka antaa teoilleen selityksen "en vain voinut sille mitään". Se ei ole selitys edes silloin, jos on ADHD tai muita impulssikontrollin vaikeuksia. Se ei oikeuta käyttäytymään miten tahansa. Jos on vaikeuksia, joutuu vain kahta kauheammin tekemään töitä asian kanssa, ja ihan yhtä lailla kuuluu pyytää anteeksi. Se on sama miten muutama poliitikko on julkisuudessa selittänyt, että "kännissä tapahtuneita asioita ei lasketa". Kyllä se vastuu silti yhä on ihmisellä itsellään omasta käyttäytymisestään.

Tästä olen 100% samaa mieltä..vastuuta on turha pakoilla minkään tekosyyn taakse. Olin stressaantunut, kännissä, en tajunnut...voi olla että nuo on tapahtunutkin, mutta silti pitää katsoa peiliin. Loukkasinko siitä huolimatta toista ihmistä? Jos loukkasin, niin olenko "entitled" vai kuten kaikki muutkin ja velvollinen pyytämään anteeksi. Selitykset on ehkä itseään ja omaa oppimistaan varten, mutta anteeksipyynnön pitää olla aito.

Shortlie en tiedä miten vahva toi heräteostosten tekeminen ja makeanhimo sulla on mutta kaikki sortuu varmaan noihin joskus. Onko stressitasolla vaikutusta impulssikontrolliin vai pysyykö aina samana?

Stressitaso vaikuttaa älyttömän paljon ja fyysinen väsymys. Jos oon psyykkisesti tai fyysisesti tapissa, niin sillon tulee huomattavasti enemmän häiriöitä impulssikontrolliin. Jos oon suht vireä, niin oon huomattavasti tasasempi ihminen. En sanoisi tasapainoinen vielä, koska en sitä ole...mutta tasaisempi.

"en voinu sille mitään... ei pukeutuisi niin provosoivasti!". Hiljattain joku tais puolustella tätä jossain toisella keskustelupalstallaki ns. seksuaalisten tekojen pyhyytenä tjsp.
Ainakin ite tykkäisin ihan sukupuolta kattomatta vapaudesta pukeutua miten haluan ja silti olla turvassa siltä ettei joku kävelevä tekosyygeneraattori keksi että siinä on parittelukutsu. Vielä enemmän vituttaa asia sen takia että nuo vielä toisinaan pääsevät kaikesta vastuusta.
Mutta oma päätökseni taasen on olla elämättä pelon luomassa vankilassa. Vielä ei onneks radikaalein mahdollinen oo tapahtunut.

Miehenä on helppoa sanoa, että nainen joka pukeutuu "provosoivasti" tai on todella viehättävä aiheuttaa kyllä pahimmillaan aikamoisia tunne ryöppyjä. Sitä vaan pitää osata hillitä itseään, mikä kuuluu mun mielestä aikuisuuteen. Kuitenkin suun avaaminen tai tekojen puolustelu sillä, ettei hallitse itseään: "cmon", sama kuin pedari syyttäs lasta: "halukkaaksi aktiin". Mikä taas kenelle tahansa terveelle aikuiselle ei ole mikään syy. Terve aikuinen ei tee mitään vastaavaa.

[Harmaus]

Hei

Tuo kuulostaa ihan meidän muorilta. Sekin on pitänyt Pohjois-Koreaa meillä yllä. Äkkiä tunninkin pituisia palopuheita milloin mistäkin, koska hänellähän on hallussaan se yksi ainoa oikea totuus. Samoin hän aina ollut hyvin tarkka hyvästä käytöksestä. Siis toisten pitää käyttäytyä hyvin ja näyttää iloista naamaa, hän itse voi laukoa mitä sattuu ja olla naama nutturalla, koska hänellä on siihen aina olemassa tietysti hyvä syy. Hän itse voi arvostella toisten tekemisiä miten haluaa ja hänellä on siihen oikeus ja velvollisuus, mutta auta armias jos joku muu menee arvostelemaan hänen tekemisiään. Silloin hän kaivaa raamatun esiin että vanhempiaan pitää kunnioittaa ja rakentavaa keskusteluahan ei ole jos lapsi ottaa jonkun epäkohdan puheeksi. Tai ottaa puheeksi jonkin asian, jonka voi tulkita arvosteluksi ehkä mahdollisesti kun riittävästi kaivelee... Ja sitten kun mammakultaa alkaa muuten vaan v..tuttaa hän voi huoletta kaataa kuraa ja sontaa toisten niskaan niin paljon kuin viitsii ja se on vain normaalia kommunikointia, mitä joka perheessä tapahtuu. Ja auta armias jos alat itkeä. Silloin mamma tietää, että jipii löysin sen paikan johon veitsi upposi ja nyt on aika kiertää sitä. Ja sitten hän kehuu miten vahva ja sukuunsa tullut ihminen hän on. Ihan paras.

Niin ja uskossa olevat ihmiset ovat heikkoja ja huonoja ja uskonto on tarkoitettu että he jaksaisivat jonkin näkymättömän voiman perässä kömpiä päivästä toiseen toisin kuin hän, joka ei pappeja kaipaa. Paitsi jos tulee joku tilanne että pitää puolustautua niin otetaan raamattu käteen ja lyödään sillä toiset matalaksi. Ja tietysti niin monta kertaa etteivät vaan ala heti hypellä hänen nenilleen.

Toi ilmaisu pyhästä pahasta äidistä vetämässä Pohjois-Koreaa sai mut nauraa mielikuville, vaikka ajatuksena toi on myös pelottava, oikeestaan radikaali versio siitä jos yhdistäis omaa äitiäni ja erästä ala-asteen käsityön opettajaa joka vaan jäänyt tiukasta vanhoillisuudestaan mieleen. Osin se mitä raamatussa opetetaan itte asiassa kuulostaa enempi mitä narsisti haluaa seuraajiensa uskovan ja onhan tää nykyään hyväksytty juttu että uskonto on massakontrollia vaikka voi myös tuoda henkistä turvaa niille ketkä sen silleen haluu ottaa.

Mitähän äitis sanois jos sun oman tahdon osoittaminen onkin vain miten "Jumala" koettelee hänen uskoaan? Koska jos oot äitis biologinen lapsi niin silloinhan sulla pitäs olla perittynä sama pyhyys kuin äidilläs, eli näin ollen et voi olla enempää väärässä kuin hänkään. ;D Vai uskaltaako moisella ajatusleikillä uhata äitis egoa?

[NeitiK]

NeitiK, mihin vedät rajan semmosessa tapauksessa jossa ihminen on läheisriippuvainen eikä siis koe olevansa oikeutettu mihinkään (ellei se tuu toisen pyynnöstä koska mahdollisesti teoista tuleva kritiikki ei tunnu niin pahalta silloin) mutta sitten kun on tehnyt jotain ja hyödyttänyt toista, muttei välttämättä samalla itseään, alkaako mennä piilonarsismin puolelle jos alat kokemaan olevas oikeutettu vastapalveluksiin kyseisiltä ihmisiltä? Tässä enemmän taustalla se fiilis että muut käyttää sun hyvää tahtoa omia etujaan varten muttet koskaan saa heiltä mitään vastineeksi jos tarttee tehdä jotain mihin et itse sillä hetkellä pysty. Vaikka tietty pahahan se on toisesta ihmisestä sanoa mikä sen sisin tarkoitusperä on kun auttaa toista, mutta tuntuu pahalta pinnallisesti sanoa toisesta mitä se ei välttämättä oo aikonut.

Mulle tuli ekaakertaa mieleen sanonta "terve narsismi". Mä luulen, että ainakin omalla kohalla tuo läheisriippuvuus->meni aikanaan pahimmillaan piilonarsismin puolelle. Koin kyllä, että yritin aina auttaa muita, mutta aloin sitten myös välillä olettaa etuoikeuksia itselleni, koska uhrasin niin paljon..harvemmin näin, mutta kyllä toiminta oli myös välillä väärillä urilla.

Oon tässä viime aikoina oivaltanut, että juuri tuossa on yksi sudenkuoppa, joka on hyvin pitkään estänyt (ainakin mua) pääsemästä toipumisessa eteenpäin. Se, että kokee katkeruutta ja tuntuu siltä, ettei ole saanut mitään vastineeksi, on läheisriippuvaisen tilanteessa aika normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen. Jos ei saa välttämättä edes ihmisoikeuksiaan, saati sitten mitään pientä ekstraa, on se luonnollista, että alkaa tuntua tuolta. Olen itse aina kokenut jonkinlaista häpeää noista tuntemuksista, ja olen pelännyt olevani narsisti, joten olen pyrkinyt kehittämään itseäni....yllätys yllätys....kohti voimakkaampaa läheisriippuvuutta. Ihmisoikeuksien vaatiminen itselleen ei kuitenkaan ole minkään etuoikeuksien vaatimista, vaan ihan jokaisen ihmisen oikeus. Läheisriippuvaisena ei oikein osaa erottaa, mikä on ihmisoikeus ja mikä on etuoikeus, kun kaikki tuntuvat etuoikeuksilta. Tätähän käännetään ns. väärinkin (tai narsistisesti) paljon, monissa vitseissä käytökseltään hyvin itsekeskeinen ihminen selittää, kuinka "hän vihdoin nyt ansaitsee jotakin myös itselleen". Niin ei ihme, että läheisriippuvaisena kokee helposti syyllisyyttä halutessaan ihmisoikeuksia, kun näitä vitsejä kuulee.

Läheisriippuvuuden kohdalla tässä on kuitenkin se ansa, että olen ihan itse torjunut asioita, joita muut olisivat minulle antaneet, eli sillä tavalla olen ihan itse katkeruuteni aiheuttanut. Mutta se, että olen tulkinnut sen narsistisuudeksi, ei ole auttanut yhtään, päinvastoin, vienyt yhä pahempaan suuntaan. Vasta kun luin tuon Craig Malkinin kirjan, aloin toden teolla oivaltaa (aiemminkin näistä tosin olen kuullut monta kertaa, mutten samalla tavalla), että minun täytyy uskaltaa mennä kohti sitä mitä pelkään, sitä, että olisin "narsisti". Mulle on lapsesta asti hoettu, että olen itsekäs, ja olen tehnyt kaikkeni ollakseni mahdollisimman epäitsekäs. Nyt tajuan, että suurempi ongelma on se, miten torjun enkä ota vastaan asioita (ja päädyn tästä katkeraksi) kuin se, että kokisin olevani entitled.

Toinen tapa aiheuttaa itse oma katkeruutensa on se, että ei osaa pitää omia rajojaan, ja siten suostuu kaikkeen mihin ei tarvitsisi suostua. Tässäkään ongelma ei ole se, että alkaa kaivata "vastapalveluksia", vaan se, ettei alunperin osaa ("itsekkäästi") kieltäytyä tai asettaa rajoja. Kehittymissuunta olisi siis tässäkin kohti tervettä itsekyyttä, jonka seurauksena katkeruus ja tarve vastapalveluksille hälvenee. Narsistin kohdalla homma on päinvastoin. Terveet ihmissuhteet ovat tasapainossa, eli molemmat antavat ja saavat yhtä paljon. Oli sitten läheisriippuvainen tai ei, epäsuhta tuntuu kenestä tahansa ikävältä ja tuntuu siltä, että "tämän nyt kuuluisi olla tasapainoisempi tämän suhteen". Terveesti itsekkäät ihmiset kuitenkin korjaavat tämän epäsuhdan niin, että suhteuttavat oman antamisensa toisen tasolle, eli antavat itse vähemmän, jos eivät muuten saa asioita keskusteltua. Läheisriippuvainen ei osaa tätä, ja kokee syyllisyyttä tarpeestaan tasapainoisempaan suhteeseen ja tulkitsee tämän tarpeen narsismiksi.

Vaikka narsisti on voinut yhtälailla syntyä samankaltaisista olosuhteista, joissa narsismi on "normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen", aikuinen narsisti on kuitenkin erilainen, ja tämä on se asia, joka on todella vaikea ymmärtää. Niin helposti vertaa kaikkea itsensä ja oman kokemusmaailmansa kautta. Kuitenkin kun sitä miettii, narsisti on henkilö, jolle ei riitä mikään. Hänen täytyy saada kaikki, ja jos hän ei yhtä asiaa saa (olet esim. väsynyt etkä jaksa tehdä jotakin mitä hän pyytää), hän kokee olevansa kaltoinkohdeltu ja sinun uhrisi. Tai jos hän kerran tekee jonkin pienen asian hyväksesi, hän odottaa sinulta vuosien palveluksia automaattisesti. Hän sijoittaa sinuun tekemällä asioita hyväksesi. Tämä on aivan erilainen ajatusmaailma kuin läheisriippuvaisen ajatusmaailma. Läheisriippuvainen kokee, että hänen täytyy jatkuvasti ansaita asioita palvelemalla muita.

Vaikeahan se on käytännössä välillä ulkopuolelta nähdä, kummasta on kyse, jos ei ihmistä läheisesti tunne. En minäkään tykkää osoitella syyttävällä sormella ketään, lähinnä käytän tuntosarviani siten, että jos saan kummia viboja, etäännytän vain itseäni hieman ja jään taaksepäin tarkastelemaan. Käytännössä myös vahvasti läheisriippuvuudessa kiinni oleva ihminen voi olla haitallista seuraa tässä vaiheessa toipumista, ei siksi, että hän mitenkään haluaisi pahaa, mutta siksi, ettei hän osaa pysyä suojassa (ja samalla joutuu myös itse vaaraan) ja antaa hyvin haitallisia käyttäytymismalleja ja voi helposti muuttua lentäväksi apinaksi narsistille. Jokaisen toipumispolku on omanlaisensa, ja jos joku ei ole valmis päästämään irti vaaleanpunaisista laseista tai traumasidoksesta, se on heidän päätöksensä, ja voi olla joskus parempi sopivalla tavalla etääntyä myös heidän maailmastaan. He kulkevat polkuaan sitten kun ovat valmiita.

Kirjoittelin eilen aiheesta: http://ketunhantak.blogspot.fi/2018/03/ ... kalla.html

[Marianne]

Hei Harmaus

Juttu onkin siinä että äitini ei halua missään tapauksessa olla uskovainen, se vain tarpeen tullen ottaa sen käsikassarakseen kun tarvitaan oikeutusta milloin mihinkin. Hän luokittelee ihmiset eri arvoisiksi sen mukaan kuka on kerännyt kuinka paljon rahaa, tai kuinka varhain nousee aamulla ylös. On olemassa kunnollisia ihmisiä kuten hän ja hänen sukunsa ja sitten on arvottomia höpsöjä sun muita säheltäjiä kuten isäni suku ja arvaa vaan kumpaan minä hänen mielestään olen tullut. Lapsena sitä käytettiin aina rankaisuna. Katsoi pitkin nenänvartta ivallinen ilme naamalla ja totesi että olet tainnut tulla isäsi hölmöön sukuun. Hänen täydellisessä suvussaan ei ole huoria, äpäriä, juoppoja tai rikollisia. Vain rautahermoisia, terveitä, ahkeria ja taitavia tyyppejä jotka ovat aina tulleet kaikkien kanssa loistavasti toimeen. Ja hänen kanssaan ei kannata yrittää keskustella mistään syvällisestä siihen se ei lähde. Toteaa vaan kuivasti että jätäpäs nyt tuollaiset turhanaikaiset höpsötykset ja rupea tekemään jotain rahanarvoista. Kai jotain töitäkin olisi. Ja ei kannata yrittää jatkaa keskustelua. Ja jos hän epäilee että hänen nenilleen aiotaan hyppiä seuraa itkupotkuraivari ja sen päälle mykkäkoulua muutama päivä.

No, olen onnistunut ottamaan siihen epeliin etäisyyttä sekä fyysisesti että henkisesti ja hänen on ollut pakko sopeutua tilanteeseen. Nyt hän on aika omissa oloissaan ja pelottaa koska sillä alkaa todellisuus hämärtyä. Hän ei siis käy missään, eikä ole tuttavia tms.