Mikä kommentti tuntui kurjimmalta?

[Harmaus]

NeitiK, mulla tuli joku outo valaistumisen kokemus kun luin sun viestin. En osaa kuvata mut joku syvempi ymmärrys vanhasta jutusta. Ehkä.

Marianne, mietin enempi vaan jos narsku pelaa totuudenmukaisuudesta irrallista älypeliä, tommosia ihan yhtä hölmöjä argumentteja vois käyttää kääntääkseen sen pelin sitä vastaan ainaki hetkellisesti. Pari kertaa jos en faktoilla oo saanut iskettyä äidille takaisin, oon sit vetäny tommoseks tyhmäks argumentoinniks ja kun oon heittänyt tarpeeks nasevasti (en vihasena) niin äiti on perääntynyt naurujen kera... joskus se vittuuntuu mulle ja tiuskii "no sähän se meijän perheen älykkö oot" jos esitän faktoja mut jos vedän älyttömäks huumoriks niin se ei kykene puolustautumaan muulla kuin perääntymällä ja toteemalla että oli hauska. Siinä mielessä vähän viha-rakkaussuhde tähän argumentointiin tullu mutta toimii!

Lisäks toi uskonnollisuus teema ja jeesus-kompleksit kun tuli taas puheeks... en tiiä kuinka moni muu on havahtunu varhoin uskonnon tuntuvan jotenkin narsistin aivopesulta sen lisäks että se on hallitsijoitten tapa hallita massoja, mutta yhtäkkiä jäin tutkailemaan tota Jeesus-kompleksia ja narsistin "jumalan sana" ideaa paremmin. Jos Jeesus oli Jumalan poika jonka piti kantaa kaikki ihmisten synnit ja antaa ne anteeksi, eikös siinä oo vähän sama kuvio kuin narsistin lapsen matkassa kohti psykologista parantumista ja vapautta. Niin moni meistä uhrautuu liikaa toisten takia.
Voisko vertauskuvallisesti ajatella että Jeesus olis ollut narsistin lapsi? Ja sen ihmeet psykologisia vertauskuvia. Silleen se kuulostaa vähemmän aivopesulta kyl mut en kääntys uskoon vaikka mikä olis perimmäinen tarkotus. Oon aina halunnut olla vapaa tekemään asioita mitä ns. "normaalit" ihmisetkin tekee ilman mitään perätöntä syyllisyyttä tai pelkoa että muilla ihmisillä on enemmän valtaa "tuomita tai vapauttaa" mut kuin itelläni (samoin oon ollut v*ttuuntunut että gootti- ja hevarityyli yhdistetään liian usein automaattisesti aitoihin huumediilereihin ja rituaalimurhaajiin yms). Välillä kiusaamisesta on nimittäin seurannut tunne kuin mut oltas yleisesti tuomittu kärsimään ihan väärin perustein, eikä mulla oo enempää sananvaltaa kuin rikollisella joka just kärähti jostain vakavasta... mutta mistä, jos aina on pyrkinyt olemaan hyvä, kiltti ja tunnollinen? Ellei ne ole oikeasti niitä "vääriä" piirteitä ja empaatithan näkee sosiopaattien valtapelin läpi, joten korruptoituneen leimahan siinä helposti lävähtää otsaan jos et alistu uhriksi.

Kuulostaa lapselliselta mutta koska mun äiti tosiaan itekin välillä sai jotkut mun mielenkiinnon kohteet kuulostamaan melkeinpä "syntisiltä" ja sit saatto projisoida justiin sen syntisyydestä saarnaamisen muhun jos osoitin että hän tekee samaa mitä kieltää mua tekemästä (eli mun ei tartteis olla tekemättä tai tuntea syyllisyyttä kuten hän haluaisi). Vihaan just sitä "älä tee mitä mä teen, vaan sitä mitä mä sanon" asennetta.

Tietyllä tapaa symppaan näitä keillä on vakavat psykoosisairaudet joihin liittyy uskonnolliset arkkityypit, oli kyse jumalista tai demoneista... ite ottanut samat arkkityypit huumorilla mutta silti samalla pelännyt mitä jos ne on vakavammassa mielessäkin olemassa mun oman todellisuudentajuni "ulkopuolella", mikä on vähän sama kuin pelätä sekä psykoosisairautta että uskontoa. Pelännyt näyttää aggressiota tai kostaa ihmisille ketkä satuttaa mua koska joku yliluonnollinen saattas kumminkin palautua takasin mulle, vaikka toisaalta oon joskus vannonut jollekin kostoa karman nimeen (etten ite jäis suoraan kiinni jos onnistusin).
Äitiä pelkäsinkin ja mun lapsuuden kaverit pelkäs kans. Äidillä on jumaluuskompleksi, sosiaalista valtaa, kyky saada likasinkin valhe ja teko kuulostamaan viattomalta ja loputtomasti energiaa huutaa.. mitä mulla ei ole. Ymmärrän myös nyt miksi eriävistä näkökannoistani huolimatta oon välillä perättömästi pelännyt sosiopaatteja jotka piiloutuu uskonnon tai muun yleisesti "hyvänä" käsitetyn tarkotuksen tai liikkeen taakse ja sieltä sit manipuloi ihmisiä antaakseen "turvaa" pahoilta (siis itse niiksi leimaamiltaan) ihmisiltä ja saavat sosiaalista valtaa tuhota jopa viattomia sillä tavoin. Saatan myös paremmin ymmärtää miksi isäni on hänen kanssaan jumissa vaikkei hänkään ole uskovaisten "hyvästä" silleen riippuvainen. Vaikka toisaalta hän kyllä tuntuu olevan myös tietoinen äidin narsismista muttei välitä.

Onneksi ei oo samassa mittakaavassa ollut kuin stereotyyppiset esimerkit amerikan mantereen puolelta. Tuntuu että leväperäsin emotionaalinen vankila olis just auennut. En tiedä onko kukaan muu koskaan kokenut vastaavia fiiliksiä aiheesta. Tunteella tiedät mutta järjellä ei aukee syvällisemmin, ennen kuin....

[Marianne]

Sinun äitisi on Harmaus hiukan erityyppinen sitten kuin minun. Tämä haluaa aina olla se joka saa viimeisen sanan keinolla millä tahansa. Jos on pelkona, että joku yrittää lyödä hänen valta-asemaansa laudalta se ei naura muuta kuin vinosti hymyilee ja sitten sivaltaa miten parhaiten osaa toisen nolata. Hän harrastaa myös sitä toisten ihmisten aikana mollaamista, mutta niin että muut kuin minä ei sitä tajua. Pelko ja nöyryytys on sen pääkonstit. Välillä pelkkää vinoilua, välillä taas suoraa huutoa ja haukkumista. Ja hänellä on aina täysi syy ja absoluuttinen oikeutus tehdä mitä hän tekee, koska häntä yleensä on niin huonosti kohdeltu vaikka hän aina kaikkensa toisten hyväksi vaan on tehnyt. Tai sitten hän joutuu toisten puolesta ihmisten edessä häpeämään. Suuri draama on myös hänen juttunsa. Se vetää hirveitä otsikoita joistain ihan mitättömistä asioista, jos mitään isompaa ei siihen lähtöön ole tarjolla. Pääasia että hän on tärkeä, keskellä ja ylinnä.

[Harmaus]

Ehkä oon onnekas ettei äitini oo tommonen. Teillä vallankäyttö painottuu enempi psykologiseen, meillä se oli/on sekä taloudellista että psykologista.

Uteliaisuudesta kysysin, ootko koskaan huomannut vältteleväs tilanteita joissa saatat joutua naurunalaiseksi tai tulla mollatuksi/kritisoiduksi/hylätyksi jollain tavalla siksi että ne tilanteet alkaa tuntumaan melkeinpä kuin fyysisenä kipuna?

[Shortlie]

NeitiK tykkäsin sun ajatuksista ja mulle tuli elävästi mieleen muutama ihminen, joista toinen on luultavasti läheisriippuvainen ja toinen piilonarsismiin kallellaan oleva. Mä myös ymmärsin, mikä voima mun terapeutilla oli aikanaan, kun nosti mut pois syntipukin roolista. Hän sanoi tosi monesti ja aika rajustikkin mulle, että nyt et kuule mene tuohon juttuun: "Anna ihmisten selvitellä itse ongelmansa".

Samaan aikaan musta leivottiin tosiaan narsistia yhteisössä. Täytyhän mun olla koska en enää tehnytkään asioita, jos muut toivat ongelmiaan mulle. Siskoni pommitti mua ihan jatkuvalla syötöllä narsisti syytöksiä vihjailemalla asioita. Olin jo melkein päässyt jaloilleni, mutta sitten terapia aika loppui ja asiat meni taas ihonalle...siitä eteenpäin olen poistanut ihmissuhteita joissa olen "narsisti". Epäilen asiaa välillä vieläkin, mutta suunta on mun mielestä terveeseen päin.

Mun mielestä läheisriippuvuudesta vapautumisessa ihmissuhteet ja terapia on kriittisiä asioita. Jossain vaiheessa sitten alkaa uskaltaa elää itsekkäämmin...Mä elän varmaan yli-itsekkäästi just nyt, mutta asiat tuntuu skaalautuvan pitkällä aikajänteellä. Mulle tärkeintä on ettei mua enää käytetä hyväksi tai höynäytetä. En halua olla ihmisille taakka tai käyttöesine(sehän aina suostuu).

Sen minkä nyt alan nähdä paremmin on ihan tuo omakin suo(läheisriippuvuus). En ole kuitenkaan täysin vielä irti, mutta aika pitkällä asian kanssa. Mä suljin aivoistani jonkun osan(2v työllä) ja oon alkanu pikkuhiljaa oppia olemaan aina syyttämättä itteäni. En ole oikeasti halunnut edes katsoa taaksepäin vähään aikaan, koska koko prosessi teki kipeetä melkein 2v putkeen ja sen takia hävis elämästä paljon asioita, mistä välitin..Jotkut niistä on tehny paluuta, mutta ei kaikki.

[Wreck]

Mä myös ymmärsin, mikä voima mun terapeutilla oli aikanaan, kun nosti mut pois syntipukin roolista. Hän sanoi tosi monesti ja aika rajustikkin mulle, että nyt et kuule mene tuohon juttuun: "Anna ihmisten selvitellä itse ongelmansa".

Kuulostaa hyvältä terapeutilta ja tuo lause on ihan kingi! Hienoa, että sulla on ollut edes hetken aikaa hänet rinnalla kulkemassa.

[rajallinen]

Mulla nousee karvat pystyyn tän aiheen kanssa, koska piilonarsismissa on jollain tasolla kyse tuosta ongelmasta..Mitä oon lukenu, niin se on veteenpiirretty viiva, milloin samankaltaisessa tilanteessa oleva on läheisriippuvainen(mihin me uhrit yleensä sairastutaan) ja milloin piilonarsisti. Piilonarsisti käyttää noita samoja toimintoja kulisseina ja esityksenä..koska tarvitsee naamiokseen avuliaisuuden(mun tapauksessa). Se on vaan niin sairasta huomata, että ihminen joka esittää maailman ystävällisintä ja esiintyy auttajana kykenee todella pimeisiin tekoihin sua kohtaan. Tää järkyttää mua ihan joka kerta. Linkkaan videon, minkä jälkeen itte heräsin aikanaan piilonarsismiin: https://youtu.be/3an9crV9feM

Pidin siitä, miten Craig Malkinin kirjassa oli eritelty piilonarsismi ja yhteisöllinen narsismi erikseen. Se tuo hyvin valoa sille, että tuo "avuliaisuus" voi olla myös narsismia. Luulen, että aika moni "suutun, kun apuani ei oteta vastaan"-tyyppinen narsisti luokitellaan läheisriippuvaiseksi, ja sitten se vaikuttaa siihen, miten läheisriippuvuus nähdään ja tulkitaan. Piilonarsismi kun voi tarkoittaa myös vain sitä, että narsismi on piilossa siksi, että henkilö on ujompi, introvertimpi tai muuten vetäytyvämpi.

Kovasti haluaisin lähteä sanansaattoretkelle ja vetää tarkempaa eroa narsismin ja läheisriippuvuuden välille, mutta jostain pitäisi saada ihan pätevääkin tutkimusaineistoa taustalle, ja sitä ei oikein toistaiseksi ole.

Suuri ero on kuitenkin siinä, kokeeko olevansa oikeutettu (entitled) vai ei. Läheisriippuvainen on toisessa ääripäässä, eli ei koe olevansa oikeutettu mihinkään. Viime aikoina olen miettinyt sitä, miten tämä aiheuttaa sisimpään katkeruutta siitä, että luopuu perustarpeistaankin, mutta koska omaa narsistiuttaan pelkää todella paljon, ei uskalla olla katkera, koska tulkitsee tällöin olevansa piilonarsisti. Käytännössä tämä lisää katkeruutta ja sitä kautta lisää pelkoa omasta narsistisuudesta, ja ollaan aikamoisessa solmussa. Ratkaisu tästä ulos olisi uskaltaa olla "narsistinen", mutta monet nykyajan käsitykset siitä miten "näissä suhteissa roolit vaihtuvat" tai "molemmat ääripäät ovat narsismia" eivät tue tätä ja sen sijaan ajavat ojasta allikkoon. Tietysti se on harjoittelua, kun alkaa ensimmäistä kertaa elämässään asettamaan rajoja tai puolustamaan itseään, ja voi vetää övereitä. Vihakin voi siinä vaiheessa olla käsittämättömän kova, kun tajuaa missä on elänyt. Nämä "vapautumisen merkit" tulkitaan sitten usein väärin tunne-elämän epävakaudeksi tai vastaavaksi.

Huh huh. Kiitos NeitiK, tämän kaiken sanallistamisesta. Viha, katkeruus, niiden kohtaaminen, hyväksyminen. <3

[rajallinen]

tuplat pois.

[rajallinen]

Läheisriippuvuuden kohdalla tässä on kuitenkin se ansa, että olen ihan itse torjunut asioita, joita muut olisivat minulle antaneet, eli sillä tavalla olen ihan itse katkeruuteni aiheuttanut. Mutta se, että olen tulkinnut sen narsistisuudeksi, ei ole auttanut yhtään, päinvastoin, vienyt yhä pahempaan suuntaan. Vasta kun luin tuon Craig Malkinin kirjan, aloin toden teolla oivaltaa (aiemminkin näistä tosin olen kuullut monta kertaa, mutten samalla tavalla), että minun täytyy uskaltaa mennä kohti sitä mitä pelkään, sitä, että olisin "narsisti". Mulle on lapsesta asti hoettu, että olen itsekäs, ja olen tehnyt kaikkeni ollakseni mahdollisimman epäitsekäs. Nyt tajuan, että suurempi ongelma on se, miten torjun enkä ota vastaan asioita (ja päädyn tästä katkeraksi) kuin se, että kokisin olevani entitled.

Paljon tuli ajatuksia. Yritän tarttua johonkin. "miten torjun enkä ota vastaan asioita ja päädyn tästä katkeraksi" jne. Entä jos se katkeruus tuleekin siitä ajatuksesta että olisi ikään kuin mahdollisuus vain ottaa vastaan asioita tai olla ottamatta?

Omien tarpeiden tunnistaminen ja hyväksyminen ja ilmaiseminen ei ole niitä lapsuuden kodista saatuja taitoja jos on narsistisessa ilmapiirissä kasvanut mutta ei ne tietysti monille muillekaan ole helppoja asioita, sen verran hämmentävässä kulttuurissa elämme. Se että on sinut omien tarpeidensa kanssa, on tietenkin tavoiteltavaa. Olen vasta tämän prosessin myötä tajunnut että tästähän loppujen lopuksi on kyse, irtautumisessa narsistista. Siitä että omat tarpeet todellakin "muuttuu" omiksi tarpeiksi ja lakkaavat olemasta jonkun muun tarpeita ja omaisuutta, esimerkiksi vaikka narsistin. Se herättää niin valtavaa syyllisyyttä ja hämmennystä ettei ihme että irtautumisen vaikeudesta syyttää ketä tahansa kun on itse niin avuton ja hukassa itsensä kanssa. Mikä voisi olla vaikeampaa kuin ottaa itse vastuu omista tarpeistaan. Itsestään.

Siihen loppuu katkeruus. Vastuuseen. Ja tilalle tulee väistämättä tarve antaa itselleen anteeksi. Olla armollinen itselleen. Miten sen nyt haluaa ilmaista.

Toinen tapa aiheuttaa itse oma katkeruutensa on se, että ei osaa pitää omia rajojaan, ja siten suostuu kaikkeen mihin ei tarvitsisi suostua. Tässäkään ongelma ei ole se, että alkaa kaivata "vastapalveluksia", vaan se, ettei alunperin osaa ("itsekkäästi") kieltäytyä tai asettaa rajoja. Kehittymissuunta olisi siis tässäkin kohti tervettä itsekyyttä, jonka seurauksena katkeruus ja tarve vastapalveluksille hälvenee. Narsistin kohdalla homma on päinvastoin. Terveet ihmissuhteet ovat tasapainossa, eli molemmat antavat ja saavat yhtä paljon. Oli sitten läheisriippuvainen tai ei, epäsuhta tuntuu kenestä tahansa ikävältä ja tuntuu siltä, että "tämän nyt kuuluisi olla tasapainoisempi tämän suhteen". Terveesti itsekkäät ihmiset kuitenkin korjaavat tämän epäsuhdan niin, että suhteuttavat oman antamisensa toisen tasolle, eli antavat itse vähemmän, jos eivät muuten saa asioita keskusteltua. Läheisriippuvainen ei osaa tätä, ja kokee syyllisyyttä tarpeestaan tasapainoisempaan suhteeseen ja tulkitsee tämän tarpeen narsismiksi.

Mä sanoisin että katkeruudesta tässä yhteydessä on kyse siitä että syyttää muita siitä ettei itse osaa asettaa rajoja. Rajojen asettaminen on vaikeata, meille jotka kasvaneet siihen että meidän tarpeet eivät ole meidän, meillä ei ole oikeutta omiin tarpeisiin eikä rajoihin. Ja siksi sen oikeuden tajuaminen ja ottaminen haltuun on niin tärkeätä. Siinä prosessissa rajojen ilmaisua alkaa tapahtua. Ja siitä se syyllisyyden tunne tulee. Irtautumisesta.

Tai jos hän kerran tekee jonkin pienen asian hyväksesi, hän odottaa sinulta vuosien palveluksia automaattisesti. Hän sijoittaa sinuun tekemällä asioita hyväksesi. Tämä on aivan erilainen ajatusmaailma kuin läheisriippuvaisen ajatusmaailma. Läheisriippuvainen kokee, että hänen täytyy jatkuvasti ansaita asioita palvelemalla muita.

Amen. Narsistinen toimintamalli sijoittaa, läheisriippuvainen toimintamalli yrittää ansaita. Motiivi on eri. Kumpikaan ei osaa ottaa vastuuta omista tarpeistaan eikä kunnioita toisten tarpeita. Eli ovat ns rajattomia.

[Shortlie]

Välillä kiusaamisesta on nimittäin seurannut tunne kuin mut oltas yleisesti tuomittu kärsimään ihan väärin perustein, eikä mulla oo enempää sananvaltaa kuin rikollisella joka just kärähti jostain vakavasta... mutta mistä, jos aina on pyrkinyt olemaan hyvä, kiltti ja tunnollinen? Ellei ne ole oikeasti niitä "vääriä" piirteitä ja empaatithan näkee sosiopaattien valtapelin läpi, joten korruptoituneen leimahan siinä helposti lävähtää otsaan jos et alistu uhriksi.

Tää oli jotain, mitä mä ihmettelin todella pitkään harrastuspiirissäni. Oli tää eräs tyyppi, joka arvosteli, vähätteli, kiusasi jne...muttei koskaan pahoitellut toimintaansa. Tosi moni ihminen ympärillä keksi tekosyitä hänen puolestaan: krapula, väsymys, ei tarkoittanu mitään...olen liian herkkä vaan. Hän oli samalla hyvin arvostettu ihminen yhteisössä. Arvostin häntä itsekkin hyvin pitkään, kunnes aloin todella voimaan pahoin.

Mä en enää suostunu taipumaan kiusan alla, joten mulla meni ihan oikeesti mielenterveys pikkuhiljaa ja pala kerrallaan + sain vahvan vaikean ihmisen leiman otsaani siinä porukassa. Mun lähin ystävä, joka oli piirissä mukana pyys multa anteeksi 1v, kun olin poistunut porukasta. Hän pahoitteli, että oli puhunut musta kuin olisin vaikea ihminen. Meidän välit muuttu erittäin avoimiksi sen jälkeen.

Se ukko, kenestä mä puhuin ei sopinu narsistin "rooliin"..oli liian älykäs narsistiksi. Vasta kun luin psykopstiasta tuli ahaa fiilis..Sama fiilis kuin äitini kohdalla. Seuraava fiilis olikin 2v ajan tullut pelon ja valheellisuuden ymmärtämisen aalto. Tajusin, etten voi korjata asemaani mitenkään puhumalla, koska olin vihainen ja katkera kokemastani vääryydestä. Oletin, että ainut mahikseni puhdistaa maineeni joskus olisi olla reagoimatta...sama, mikä oli ainut tapa toimia hänen kanssaan livenä.

Lähinnä nuo tunteet on isoin ongelma psykopaattia vastaan asettuessa. Hän pystyy näyttelemään kaikki tilanteet, niin että provosoidut kokoajan lisää. Se on ihan karmeaa...tuntuu nytkin siltä, että nousee pala kurkkuun. Kyse oli mulle ihan täydestä helkkarista ja en edes voinu puhua asiasta kenellekkään. En voi puhua luultavasti ikinä, mutta aika parantaa haavoja onneksi..hitaasti vaan, koska olen enimmäkseen itseni varassa eheytymisen kanssa. Useimmat ihmiset pitäisivät lähinnä mua hulluna, jos kertoisin hänen toiminnastaan..siksi säästän itseäni ja yritän pala kerrallaan luopua vihasta ja katkeruudesta yksikseni.

Kuulostaa hyvältä terapeutilta ja tuo lause on ihan kingi! Hienoa, että sulla on ollut edes hetken aikaa hänet rinnalla kulkemassa.

Jep, mä kiitän häntä vieläkin mielessäni kaikesta..Ihan korvaamaton ihminen mun elämän taipaleilla. Koen olevani onnekas, että juuri hän oli mukana tuolloin ja tosi isona apuna mulle.

Toinen tapa aiheuttaa itse oma katkeruutensa on se, että ei osaa pitää omia rajojaan, ja siten suostuu kaikkeen mihin ei tarvitsisi suostua. Tässäkään ongelma ei ole se, että alkaa kaivata "vastapalveluksia", vaan se, ettei alunperin osaa ("itsekkäästi") kieltäytyä tai asettaa rajoja. Kehittymissuunta olisi siis tässäkin kohti tervettä itsekyyttä, jonka seurauksena katkeruus ja tarve vastapalveluksille hälvenee. Narsistin kohdalla homma on päinvastoin. Terveet ihmissuhteet ovat tasapainossa, eli molemmat antavat ja saavat yhtä paljon. Oli sitten läheisriippuvainen tai ei, epäsuhta tuntuu kenestä tahansa ikävältä ja tuntuu siltä, että "tämän nyt kuuluisi olla tasapainoisempi tämän suhteen". Terveesti itsekkäät ihmiset kuitenkin korjaavat tämän epäsuhdan niin, että suhteuttavat oman antamisensa toisen tasolle, eli antavat itse vähemmän, jos eivät muuten saa asioita keskusteltua. Läheisriippuvainen ei osaa tätä, ja kokee syyllisyyttä tarpeestaan tasapainoisempaan suhteeseen ja tulkitsee tämän tarpeen narsismiksi.

Tää on sinäänsä uskomaton "ahaa hetki". Mä mietin tota omaa irroittautumista läheisriippuvuudesta. Mä koin huonoa omaatuntoa, että olin rehellinen itselleni. Olin tosi paljon yhteydessä sisareeni noihin aikoihin, joka alko syyttää mua narsistiks. Se meni ihan sairaalloisen pitkälle..Ihan kunnon selkäänpuukotuksen puolelle. Hän syyllisti mua asioilla, mitä hän itse teki..koska mielestään joutui tekemään, koska minä en tee niitä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, miksi en enää halunnut tai pystynyt tekemään joitain asioita. Sillä ei ollut merkitystä mitä tunsin tai koin..kaikki käännettiin minun syyksi ja olin narsisti.

Mä en edes ollu tajunnu, että miten paljon olin antanut hänelle asioita, ennenkun etäännyin hänestä. Etäännyttyäni totesin, että pääsen helpommalla, jos annan kaikki taloudelliset tarvikkeeni hänelle omaksi. Lopetin myös uskomasta, että hän kokisi oikeasti empatiaa mua kohtaan..mikä tekee mulle vieläkin tosi kipeää.

En saanu oikeastaan minkäänlaista tukea psykiatriselta hoitajalta, kun puhuin tunteet pinnassa, miltä musta tuntui elää tilanteessani.(Terapian päättymisen jälkeen siis siirryin psykpolille, josta oletin saavani jatkoapua.) Kommentti oli useimmiten lähinnä: "en osaa yhtään kuvitella, miltä susta tuntuu", mistä mulle jäi tosi irrallinen olo ja tuntu enimmäkseen siltä, etten osaa puhua ja kuvailla asioita enää ymmärrettävästi. Kyky, minkä olin käsittääkseni oppinut pitkän psykoterapian aikana. Tilanne hänen kanssaan paheni, mitä enemmän yritin avata kokemuksiani. Tää hoitaja ihminen on ehottomasti mun huonoin kokemukseni psyykkisestä avusta(kriisin keskellä)..ehkä ei enempää hänestä tähän.

Mä sanoisin että katkeruudesta tässä yhteydessä on kyse siitä että syyttää muita siitä ettei itse osaa asettaa rajoja. Rajojen asettaminen on vaikeata, meille jotka kasvaneet siihen että meidän tarpeet eivät ole meidän, meillä ei ole oikeutta omiin tarpeisiin eikä rajoihin. Ja siksi sen oikeuden tajuaminen ja ottaminen haltuun on niin tärkeätä. Siinä prosessissa rajojen ilmaisua alkaa tapahtua. Ja siitä se syyllisyyden tunne tulee. Irtautumisesta.

Rajojen veto on erittäin hankalaa ja sitten kun vielä meillä monesti alkaa omatunto soimata äkkiä, että olen itsekäs(narsisti)..niin miten siitä tutusta käyttäytymisestä edes pääsisi oikeasti irti. Bonuksena jos omat ihmissuhteetkin on olleet epäterveitä, niin eihän meillä ole yhtään tervettä peiliä, eikä mitään tukirakennetta, mikä veis eteenpäin kohti oikeasti terveitä rajoja.

[Harmaus]

Shortlie, haluisin uteliaisuudesta joskus kuulla yksityiskohtasemmin noista sun kokemuksista psykopaatin hallitsemassa harrastuspiirissä. Muistan miten kerroit sun leimaamisesta joskus aiemminkin.
Moni kiusaaja pääsee just sillä että niitten "törkeys" inhimillistetään, samalla tavalla kuin heikolle ihmiselle annetaan joskus anteeksi vain koska se on niin säälittävä. Nykyään maailma menee ehkä liikaaki siihen suuntaan että pikkurikollisiaki hyysätään eikä kunnollisuutta palkita oikeestaan millään... hyvä puoli sinänsä koska ei enää patisteta ihmisiä kattoo maailmaa vanhoillisten arvojen läpi mut mikä motivoi ihmisen pysymään kaidalla turvallisella tiellä jos vahingollinen käytös on käytännössä (muttei teoriassa) sallittua.

Katoin itekin joskus erästä ihmistä ylöspäin josta en tiedä oliko narsku, sosiopaatti vai psyko. No, heti kun sain siltä törkykommentteja enempi niin mulla meni kunnioitus sitä kohtaan ihan tyystin. Vuosia sen jälkeen kun se oli mua järjestelmällisesti dissannut, otin ihan suoraan yhteyttä ja kerroin miten hänet koin. Luulenpa että hän huomas imperfektin käytön kun sanoin hänestä jotain positiivista. Sen ylimielinen asenne helpotti edes hetkeksi, mutten kyl oo sen jälkeen ollut tai halunnut olla missään tekemisissä sen kanssa. Kyl mustaki olis ollu kiva olla nuoresta lähtien "vapaa kovis" kuten hän mutta en vaan koe teatterin vetämistä arvokkaaksi.