KESKUSTELUFOORUMI

Lapsi. Tyttöystävä. Vaimo. Äiti. Eronnut. Ystävä.

Lapsuus narsistiäidin kanssa ensin tämän jatkeena ja kasvaessa mitätöitynä olemattomiin. Tanssiharrastus alkoi jo ennen kouluikää. En tietenkään koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Yhteiset äiti-lapsi pianotunnit eivät onneksi kestäneet kauaa.

Olin yökastelija vielä kolmannella luokalla koulussa. Aamuisin äidin vihainen pettynyt mäkätys kannusti koulumatkalle. En uskaltanut käydä koulun vessassa. Pissasin housuun. Kotona sain kuulla olevani saatanan kusiviulu.

Teini-iässä aloin panna vastaan ja siitähän se riemu repesi. Olin vähän pyöreä = saatanan amatsoniämmä. Olin masentunut. Ystäviä ei ollut. En käynyt muualla kuin koulussa ja sieltäkin lintsasin niin paljon kuin pystyin. Eli olin laiska ja epäsosiaalinen, jonka pitäisi edes joskus tehdä jotain muuta kuin maata ja syödä.
Pikakelataan muutama vuosi: Karkasin kotoa, menin lastenkotiin, karkasin sieltä, menin nuorisokotiin, jonka ansiosta sain peruskoulun päästötodistuksen.

Rakastuin. Muutin poikaystäväni luokse. Uskoin parantuneeni. Kunnes melko nopeasti huomasin poikaystävän äidin hankalan luonteen.
Hän oli omasta mielestään ylivertainen kaikessa. Minä en ollut. Sain kuulla edellisistä mukavista tyttöystävistä. En tehnyt mitään tarpeeksi hyvin. Sain neuvoja miten hänen poikaansa tulisi kohdella.
Muutimme omaan asuntoon. Voi luoja sitä huutoa. Vien hänen poikansa pois kotoaan. Olin huora ja monta muutakin asiaa, joita en jaksa enää muistaa. Välit menivät poikki.

Hän teki kaikkensa,jotta saisi meidän suhteemme katkeamaan. Väitti pojalleen mm. että minulla on suhde työkaverini kanssa. Pahinta siihen aikaan oli epäilys, jonka näin miehen silmistä.
Siitäkin selvittiin.

Ostimme talon. Menimme naimisiin. Saimme kaksi lasta. Hiukan etäämmältä näin selkeämmin anopin metkut. Valheet. Miten hän pyöritteli ihmisiä kuin pelinappuloita. Auta armias, jos joku arvosteli häntä puolella sanalla. Kosto oli armoton. Puhelin on tehokas väline värittämään tarinoita sekä keksimään uusia pienellä kylällä.

Miehen pikkuveljellä ovat tyttöystävät vaihtuneet sitä mukaa kun anoppi on niihin kyllästynyt. Jos kieroilu ei toimi hän heittäytyy marttyyriksi. Hän on vanha ja sairas. Milloin ottaa sydämestä ja milloin kyseessä on syöpä. Pojat kyllä näkevät sen läpi, mutta pysyvät otteessa.

Lasten tulon jälkeen minun välit anoppiin lämpenivät. Lämpö on väärä sana. Olin taas hänen palveluksessaan. Kuskasin kauppaan, hoidin kotieläimiä, tein sitä, tätä ja tuota. Jos yritin kieltäytyä, marttyyri nosti välittömästi päätään (kieroilu ei minuun todistettavasti tehonnut). Hän on aina auttanut lasten hoidossa (pari kertaa), lainannut rahaa (enemmän itse mieheltäni), tekee kaikkensa muiden hyväksi, mutta mitään ei saa takaisin.

Oli helpompaa antaa periksi. Kunnes tuli stoppi.
Aloin ottaa etäisyyttä. Kun kuoleminen ei enää tehonnut, hyökkäys lähti täydellä voimalla. Anoppi arvosteli julkisesti äitiyttäni. Olin niin loukattu ja vihainen, että olisin voinut tappaa. No, en tappanut. Laitoin välit lopullisesti poikki. Ja sitä ne ovat tänään ja ikuisesti.

Lapset tapaavat mummoa isänsä kautta. Ongelmia sekin tuottaa, mutta opin katsomaan asioita läpi sormien. Lyhyestä virsi kaunis, helppo meidän avioliitto ei koskaan ollut. Lopulta se päättyi eroon vajaa vuosi sitten. Nyt ero on lainvoimainen.
Mihin mies muutti, kun täältä lähti?
Äidilleen.

Lapset jäivät minulle. Luojan kiitos. Mies halusi ne itselleen vuoroviikoin, mutta sitä taistelua en aikonut hävitä. Enkä hävinnyt. Onneksi olin raahannut miehen A-klinikalle aiemmin, joten oli mustaa valkoisella, miksi lasten on parempi jäädä minulle.

Eli olin epävarma, masentunut yökastelija, josta kasvoi amatsoniämmä. Rakastuin narsistin talutusnuorassa kulkevaan poikaan. Menimme naimisiin, saimme lapset, erosimme. Ja tämän kaiken jälkeen ihmettelen kuka minä olen?

Teksti on kylmää. Se on selviytymiskeino. En voi päästää tunteita pintaan. Se aiheuttaa ahdistuskohtauksen ja vietän loppupäivän sängyssä.

Jälkeenpäin on helppo nähdä mitä olisi pitänyt tehdä. Vaikka samalla tiedän ettei se olisi onnistunut.
Olen kahdesti ollut sairaalassa ahdistuksen, masennuksen ja/tai itsetuhoisten ajatusten takia. En enää muista mitä kaikkia lääkkeitä on kokeiltu. Kävin kolme vuotta psykoterapiassa. Sain sähköhoitoa. Olin valmis kokeilemaan ihan mitä tahansa.

Lapset pitävät minut hengissä. Heidän kanssaan olen onnistunut. Onnellinen. Jo ennen lasten saantia olin saanut hyvät elämänohjeet, miten en aio toimia. Lapset saavat rakkautta, haleja, pusuja, kannustusta, lohdutusta. Minulle voi kertoa mitä vaan. Luottamuksellisesti. Ilman, että käytän tietoa koskaan aseena heitä vastaan.

Kotona on selkeät säännöt. Ei väkivaltaa. Missään muodossa. Koskaan. Kun tapellaan, asioista puhutaan. Ja pyydetään anteeksi. Koulussa menee hyvin. Kavereita on paljon. Molemmilla on harrastukset, joista nauttivat ja joissa loistavat.

Itse käyn säännöllisesti psyk.polilla. Lapset ovat olleet mukana, joten olen sitä kautta saanut "todisteet" siitä, että minulla on ihanat, terveet, onnelliset, hyvin hoidetut lapset. Perhetyöntekijä käy säännöllisesti, jotta kotiasiat eivät enää koskaan pääse repsahtamaan siihen, missä joskus oltiin.

Olen eläkkeellä, jota jatketaan aina vuoden välein. Toivon jossain vaiheessa pysyvää eläkettä. Voin siis käyttää jäljellä olevat voimavarani kodin ja lasten hoitoon.

Mainitaan vielä yksi asia. Ystävä, joka on kävellyt vierellä tämän kaiken läpi. Ystävä, joka on vakuuttanut, ettei luovuttaminen ole vaihtoehto. Ystävä, joka on kaivanut minut esiin syvimmästäkin kuopasta. Ilman häntä en olisi tässä.

Hyvä kun olet selvinnyt! Toivottavasti saat pysyvän eläkkeen, jotta voit täysin rinnoin keskittyä lapsiisi, tsemppiä.

Sinun kokemuksesi alleviivaa jälleen sitä, että Narsismia olisi muka vain muuta prosentti populasta. Se on valitettavan yleistä, että yksi ihminen saattaa kohdata monta persoonaltaan häiriintynttä, jopa samaan aikaan. Se todistaa moiset 1-2% väestöstä olevan hymistelyä. Ei uskalleta rehellisesti tunnustaa, että 20-30% suomalaisista on yksinkertaisesti k...päitä, sen eri muodoissaan.

Onneksi tässä pahoinvointivaltiossa on vielä jonkinlainen "hyvinvointivaltio" julkissektorin muodossa ja jotkut onneksi saavat vielä apua.

Kiitos

Halaus sinulle Suruinen ja onnea selviämistarinasta. Minuakin ovat lapset pitäneet pinnalla vaikeina aikoina. Tietoisuus siitä, että he tarvitsevat äitiään, on saanut taistelemaan oman hyvinvointinsa eteen. En tiedä, olisinko hengissä ilman.

orjapoika kirjoitti: Sinun kokemuksesi alleviivaa jälleen sitä, että Narsismia olisi muka vain muuta prosentti populasta. Se on valitettavan yleistä, että yksi ihminen saattaa kohdata monta persoonaltaan häiriintynttä, jopa samaan aikaan. Se todistaa moiset 1-2% väestöstä olevan hymistelyä. Ei uskalleta rehellisesti tunnustaa, että 20-30% suomalaisista on yksinkertaisesti k...päitä, sen eri muodoissaan.

Tätä jäin miettimään ja haluaisin vielä avata keskustua aiheesta.

Kun tarkastelen omaa ympäristöäni, niin en kyllä havaitse kovinkaan paljon narsisteja. Ihmiset työssä, harrastuksissa, ystäväpiirissä ja naapurustossa vaikuttavat yleisesti ottaen hämmästyttävän empaattisilta, mukavilta ja tervepäisiltä. Totta kai siellä on joukossa kaikenlaisia yksilöitä ja ongelmallisuutta, mutta narsisteiksi en osaisi epäillä kuin harvaa tapausta. No, eihän sitä tietenkään voi varmaksi sanoa, kun ei tunne kaikkia kovin läheisesti. Mutta kyllä se oma intuitio jotakin varmasti kertoo. Näin siis nykyään.

Aikoinani tuntui, että oikein vedän puoleeni narsistisia ihmisiä. Sellainen oli tuttua. Tervepäiset ja normaalit ihmiset olivat kuin avaruusolentoja, ihan vieraita. En minä tiennyt, kuinka sellaisten kanssa ollaan. Läheisiin suhteisiin päädyin ongelmatapausten kanssa. Takana mm. 2 parisuhdetta narsun kanssa. Suhteista kyllä kampesin itseni alle vuodessa irti, kun tajusin miten huonosti voin ja että tästä ei tule mitään. Ja sitten kestin jälkiseurauksena kaiken sen, mitä narsu nyt eron jälkeen kehittääkään. Mikä ihme sai minut hakeutumaan tällaisten ihmisten seuraan? Mikä ihme sai sulkemaan silmät, sietämään pahaa oloa edes sen verran kuin siedin? Tietenkin se, että olin sellaiseen tottunut, siihen kasvanut. Hälytysjärjestelmäni ei toiminut kunnolla tai jos toimikin, en osannut sitä kuunnella.

Nykyään olen tullut allergiseksi narsistiselle käytökselle. Pysyttelen kaukana, kun sellaista huomaan.

Uusimmat (DSM-5) jenkkitilastot kertovat seuraavaa:
antisosiaalinen persoonallisuus 0,2 - 3,3 %
narsistinen persoonallisuus 0 - 6,2 %
epävakaa persoonallisuus 1,6 - 5,9 %
huomionhakuinen persoonallisuus n. 1,84 %
koko väestössä.

Eli jos näistä ottaa pelkästään nuo "perusnarsistiset", eli antisosiaalisen ja narsistisen, se on 0,2 - 9,5 %
Jos niputetaan koko B-klusteri yhteen, sitten se on 3,64 - 15,4 %
Tietysti nämä luvut on vähän yksinkertaistavia, sillä noissa luvuissa voi olla päällekkäisyyksiä (siis sama henkilö, jolla monta eri diagnoosia). Kuitenkin koska on todennäköistä, että suuri osa narsisteista jää täysin diagnosoinnin ulkopuolelle, voidaan miettiä, että luku on kohtalainen kuitenkin. Tämän lisäksi tietysti on ihmisiä, joilla on narsistisia piirteitä ja sillä hetkellä kyvyttömyys nähdä näissä piirteissään mitään vikaa, jolloin kyse ei ole persoonallisuushäiriöstä, mutta kuitenkin ongelmia on niin kauan, kunnes hän havaitsee piirteidensä ongelmallisuuden.

Minäkään en oikeastaan arkielämässä törmää jatkuvasti narsisteihin ihan vain sen takia, että ihmisistä, joita ei kunnolla tunne, ei oikeastaan voi edes sanoa ovatko narsistisia vai eivät. Muutamaan hyvin hankalaan tai jopa manipuloivaan ihmiseen olen törmännyt, mutta koska en tunne heitä tarpeeksi läheltä, en voi arvioida persoonallisuuden häiriöitä sinänsä. Todennäköisesti moni narsisti jää huomaamatta ihan vain sen takia, etteivät he kaikille näytä narsistisia kasvojaan. Mutta ei sillä lopulta ole väliä, tärkeintä on kuunnella omaa intuitiotaan ja suuntautua sen mukaisesti. Tässä vaiheessa toipumista minulle ainakin alkaa olla vähemmän merkityksellistä se, mikä diagnoosi ihmiselle mahdollisesti voitaisiin antaa, sen sijaan on tärkeämpää miten valmis hän on tasavertaisuuteen ja yhteistyöhön ja että koenko hänet luotettavaksi.


muokkaus. Jos tuo B-klusteri teema ei ole tuttu, niin selventäisin vielä, että epävakaa ja huomionhakuinen persoonallisuus ovat tyypillisesti haavoittuvaisempia ja hakevat rakkautta toisin kuin narsistinen tai antisosiaalinen. Lisäksi koska narsistisen ihmisen kanssa eläminen aiheuttaa epävakaita piirteitä, hyvin moni narsistin uhri saa diagnoosikseen epävakaan persoonallisuuden tai piirteitä epävakaudesta. Saman diagnoosin voi kuitenkin saada myös narsistisempaan päähän kallellaan oleva henkilö, joka näkyvältä käyttäytymiseltään muistuttaa epävakaata ja on esimerkiksi piilonarsistinen. Epävakaa persoonallisuus ei siis itsessään ole narsismia, mutta raja on hyvin häilyvä ja epävakaudessa on omat ongelmansa, jotka voivat tehdä lähellä elävän läheisen elämästä hyvin ongelmallista. Oma mielipiteeni on, että tämän hetkinen järjestelmä ei kovin hyvin osaa erotella narsistisessa suhteessa elämisen aiheuttamaa epävakautta ja persoonallisuustasoista epävakautta toisistaan, saati sitten että se osaisi erottaa narsismia/psykopatiaa ja epävakautta toisistaan. Ajattelin, että olisi hyvä selventää, kun moni tätä lukeva selviytyjäkin on voinut olla saanut jonkin epävakaan tyyppisen diagnoosin, ettei se tarkoita ihan samaa kuin narsismi. Toisaalta tietysti on hyvä tunnistaa myös oma narsisminsa, jota meissä kaikissa on jonkin verran.

Kiitos tarinasi kertomisesta suruinen. Kuulostaa, että olet onnistunut hyvin rakentamaan ja jatkamaan elämääsi kokemuksistasi huolimatta. Pidät itsestäsi ja perheestäsi huolta, se on tärkeää. Nämä kokemukset ovat rankkoja, mutta sinussa on paljon voimaa selviytyä. Enemmän kuin ehkä osaat uskoakaan. Tervetuloa foorumille, ja jaa niin paljon asioita, kun sinusta tuntuu hyvältä!

Kiitos teille kaikille.

Tänään en taas tiedä ketä yritän vakuuttaa.

Ex-anoppi on niin selkeä narsisti, että ei tarvi vakuutella itseään. Äitini diagnoosi on narsistinen epävakaa persoonallisuus ja en edelleenkään ole varma mikä on totta ja mitä olen suurennellut/kuvitellut.

Ehkä se ei ollutkaan niin paha kuin "muistan".

Miten tästä pääsee eteenpäin? Miten saa itsensä uskomaan, että voin elää myös itseäni varten?

Miten voi jatkaa elämää kun lapset ovat muuttaneet omilleen?

Hei suruinen!

Olet kokenut todella raskaita asioita.

Kysyt mikä on totta/mitä olet kuvitellut.
Kysyn itseltäni tätä samaa kysymystä uudelleen ja uudelleen.
Tiedä, tää on oikeastaan ongelman ydin. Narsisti saa meitä kyseenalaistamaan omaa itseä. Kun narsisti esimerkiski valehtelee meille, ja kun me havaitsemme sen ja sanomme sen narsistille - narsisti vastaa: "sinä vaan kuvittelet, en minä ole sanonut noin, miten sinä voit olla noin epäluuloinen minua vastaan". Tai jos narsisti sanoo jotain ilkeää ja haavoittuvaa meille, me vastaamme että se mitä sanot minulle tekee kipeää - narsistin vastaus on "oi, olet NIIN herkkä!!!"

Eli narsisti sai meitä kyseenalaistamaan omia tunteitamme. Englanniksi tälle ilmiölle on sana "gaslighting".

Se mitä tunnet se on totta.
Minä olen ruvennut kirjoittamaan muistikirjaa asioista mitä on tapahtunut lapsuudessa ja nuoruudessa. Kun alan kyseenalaistamaan omaa itseäni yritän muistaa päiväkirjaa ja mitä olen siihen kirjoittanut.

Sama juttu täällä. Monta kertaa olen ihmetellyt, että missä todellisuudessa elän. Äitini pipo on tosi kireä ja hän on halunnut että minäkin elän näiden rajojen mukaan. Näin voi tehdä ja näin ei. Ihmiset ovat sellaisia ja tällaisia ja minä olen mitä olen. Epäonnistunut ja mitätön hänen mukaansa. Olen joutunut miettimään ihan perusasioista lähtien kaikki uusiksi, että mitä mieltä minä olen, minkälainen on maailma ja se "kupla" jossa minä elän.

Narsistin perusominaisuus on ilmeisesti huono itsetunto. Ja nuijimalla toisen maanrakoon hän ilmeisesti tuntee itsensä paremmaksi ihmiseksi. Minäkin olen usein saanut kuulla, että en kestä tavallista kommunikointia, koska olen niin Herkkä! Oi. Sinänsä vaan hämmästyttää, miten sitä normaalia kommunikointia sovelletaan vaan minuun, eikä muihin ihmisiin. Mutta kun kotona voi sanoa mitä vaan mitä muille ihmisille ei sanota. Ja lapsen velvollisuus on ymmärtää ja ottaa opikseen, kun lapsen parhaaksi vanhemmat aina kaiken tekevät... Kun tähän pienestä lähtien on kasvanut, alkaa epäillä ettei muuta olekaan. Että koska ei ole ruumiillisesti hakattu, niin eihän se haukku haavaa tee. Olenko sittenkin herkkis kun kaikesta tästä huolenpidosta huolimatta voin huonosti. Omat ilkeytensä hän kuittaa aina kintaalla, mutta se on hyvin tarkkaa mitä hänelle voi sanoa. Hän räjähtää välillä pelkästä epäilyksestä, että ajattelen epäkunnioittavasti hänestä.

Minua on haukuttu lapsena prinsessaksi. Koska halusin lapsena leikkiä nukeilla ja hienoilla vaatteilla olin arjesta irrallaan. Jos oma-aloitteisesti tein kotitöitä hän lopetti homman alkuunsa sanomalla, että kyllä hän hoitaa tämän. Välillä taas ihan yllättäen hän räjähti, että en koskaan tee mitään ja hänen pitää tehdä kaikki. Äitiäni on aina pelottanut, etten vaan pääse elämässä liian helpolla. Että työtä pitää tehdä ja elää lapsiarki varmasti ilman päiväunia. Yöllä sain tehdä mitä halusin, mutta päivällä ei nukuttu, eikä olisi saanut edes imettää, koska se oli sellaista vetelehtimistä. Päivällä ei olisi myöskään saanut syödä. Ajanhukkaa. Tästä kun lähdet taistelemaan itsellesi ihmisoikeudet, niin ennen kuin huomaakaan olet aivan puhki ja voimat on tullut kulutettua johonkin epäoleelliseen. Ja kun narsu huomaa väsymyksesi hän käy päälle ja haukkuu sinut idiootiksi. Ja siltä se sitten alkaa tuntuakin. Miten voi olla niin idiootti, että käyttää elämänsä tällaiseen.