KESKUSTELUFOORUMI

Olen ollut nyt seitsemän vuotta mieheni kanssa. Alku oli jotain aivan älytöntä. Tunsin oloni upeaksi, minut huomioitiin aivan eri tavalla kuin koskaan ennen, kävimme syömässä ja treffeillä ja minua hemmoteltiin miehen kotona. Mies on minua kymmenen vuotta vanhempi ja oli tehnyt jo pitkän työuran kansainvälisissä hommissa, hänellä oli vakaa talous ja vaikutti kaikin puolin järkevältä. Kävimme ulkona syömässä ja juhlimassa, suunnittelimme ulkomaanmatkoja ja juttelimme kaikesta mahdollisesta, paljon. Hän selkeästi piti minua aivan fantastisena, ja itse olin korviani myöten rakastunut hänen älykkyyteensä, huumoriinsa ja hellyyteensä. Komeakin hän oli, joten paketti oli täydellinen. Toki riitelimme jonkin verran, mutta se oli minusta tavallaan virkistävää, sillä olen vahva persoona ja edellisessä suhteessa olin ollut ujon ja herkän miehen kanssa jonka kanssa ei pystynyt riitelemään. Nyt pystyi.

Kaksi vuotta seurusteltuamme muutimme yhteen kun hän osti asunnon samalta paikkakunnalta millä minä asuin. Muutosta oli väännetty aika pitkään, sillä minä en enää suostunut asumaan toisella puolen Suomea (missä olimme siis tavanneet) eikä hän ollut innokas muuttamaan sieltä pois. Kun hänen työtilanteensa muuttui eikä hänelle enää löytynyt töitä omalta paikkakunnaltaan hän uhrautui ja muutti kanssani samalle paikkakunnalle. Asunto kalusteineen oli hänen, mutta tein heti alussa selväksi, että koti olisi yhteinen mikäli minäkin samoihin neliöihin muuttaisin. Kaksi vuotta myöhemmin minä lopettelin opintoja ja odotin ensimmäistä yhteistä lastamme. Kihloihinkin menimme juuri ennen laskettua aikaa.

Sain viimeisen kuukauden aikana nopeasti etenevän raskausmyrkytyksen jonka johdosta verenpaineeni olivat katossa. Riidat jatkuivat silti samalla tavalla ja päätyivät aina siihen, että minä lopulta pyysin anteeksi sitä, etten osannut mennä itseeni, ottaa palautetta vastaan tai myöntää virheitäni. Neuvolakorttiin kirjattiin eräällä käynnillä korkeiden paineiden kohtaan lisäselvityksenä "Jotain riitaa kotona puolison kanssa." Häpesin tuota merkintää ihan älyttömästi. Kun jouduin ylimääräiseen ultraan jossa todettiin, että lapsen vointi kohdussa alkaa olla huono, mieheni joutui lähtemään kesken ultraamisen töihin. Minä koin jääneeni yksin pelottavaan tilanteeseen. Jouduin ultrasta suoraa sairaalaan ja kaksi päivää myöhemmin sektioon, jonka seurauksena syntyi pieni mutta hyvinvoiva keskosvauva. Mieheni oli aika vähän sairaalassa, sillä meillä oli vessaremontti kesken. Sektioon hän kuitenkin ennätti, sillä sanoin ettei mitään synnytystä tapahtuisi ennen kuin lapsen isä on huoneessa. Kolmen viikon isyyslomasta hän käytti suuren ajan kaikkien juoksevien asioiden ja asunnon kunnostustöiden hoitamiseen ja suuttui, kun asiasta huomautin. Minä kärsin jonkin asteisesta masennuksesta ensimmäisen puoli vuotta esikoisen syntymästä, sillä koin epäonnistuneeni synnyttäjänä ja imettäjänä, äitinä ja myös puolisona. Sain kuitenkin paljon apua perheneuvolan terapeutilta. Vauvavuosi allergisen keskosvauvan kanssa oli kuitenkin aika rankka. Käsittelin negatiiviset tunteeni ja sain kerrottua niistä myös miehelleni, ja jossain vaiheessa hän kertoi myös ymmärtävänsä näkemykseni joskin oli hieman eri mieltä tunteideni oikeellisuudesta. Hänelle kuitenkin perhe oli ensisijainen asia.

Kun vauvavuosi oli taputeltu puhuimme, että tekisimme toisen lapsen heti perään jos vain suinkin mahdollista. Tulinkin melkein heti raskaaksi, mutta välimme mieheni kanssa olivat sen verran tulehtuneet, etten ollut asiasta aluksi iloinen. Mieheni teki pitkiä päiviä töissä, kävi harrastamassa jonkin verran eikä halunnut ottaa yhteistä kahdenkeskistä aikaa. Lasta hän rakasti kyllä ehdoitta ja olenkin aina ollut sitä mieltä, että hän on fantastinen isä. Riitoja kuitenkin oli paljon ja ne olivat henkisesti todella rankkoja. Usein yritin sanoa, ettei riideltäisi lapsen kuullen, mutta mieheni kulki perässä jankuttamassa kunnes pahoittelin asioita tai purskahdin hervottomaan itkuun. Välit menivät niin huonoiksi, että aloimme jo puhua erosta. Hän sanoi, että olisi valmis luopumaan minusta, mutta ei lapsestamme. Minä asetin ainoaksi ehdoksi, että voisimme jatkaa yhdessä jos kävisimme ammattiauttajalla. Puolisoni suostui ja käytyämme kerran juttelemassa terapiakeskuksessa pääsimmekin tilaan, jossa tunsimme ymmärtävämme toisiamme paremmin. Toisen lapsen kohdalla raskaus meni merkittävästi paremmin, osittain myös siksi, että olin osan ajasta töissä enkä siis epäonnistuneena kotirouvana kotona. Tunsin olevani merkityksellinen tehdessäni töitä.

Toisen synnytyksen aikaan puolisoni oli läsnä ja auttoi enemmän, isyyslomalla hän vietti paljon aikaa esikoisemme kanssa. Hän edelleen puhui rumasti, myös lasten kuullen, syytti minua riitojen aiheuttamisesta ja puhui minulle kuin lapselle. Huomasin yhä useammin olevani varovainen siinä miten toimin tai mitä sanon, ettei hän hermostuisi ja suuttuisi. Rupesin pyytämään välittömästi anteeksi ettei tilanne eskaloituisi, jos hän vaikka suutahti jostain mitä epähuomiossa sanoin tulkinnanvaraisesti. Aina sekään ei auttanut. Joskus mieheni kulki perässä jankuttamassa ja ärsyttämässä niin pitkään, että itsekin menetin hermoni ja sitten oltiin taas tilanteessa, jossa riideltiin, ja jossa vähintäänkin molemmissa oli syytä. Aina päällimmäisenä syytöksenä oli se, etten koskaan näe mitään vikaa omassa käytöksessäni enkä osaa mennä itseeni.

Viime kesänä menimme naimisiin ja pitämässäni juhlapuheessa sanoin suuren liikutuksen vallassa, että meillä on aina tunnettu suuresti, hyvässä ja pahassa. Mutta että me olemme päättäneet rakastaa toisiamme, olla toisiamme varten. Tiesin jo silloin, ettei rakkautemme tuntunut siltä, että molemmat tasapuolisesti haluavat pelkkää hyvää toiselle. Se oli päätös, päätös rakastaa toista, jatkumo kaikelle muullekin suhteessamme. Se seuraava looginen askel.

Fyysistä väkivaltaa hän ei käyttänyt koskaan, mutta uhkasi olemuksellaan mm. estämällä minua poistumasta huoneesta tai lähtemästä tilanteesta. Joskus hän esti minua sulkemasta ovea perässäni kun halusin olla rauhassa, tai laittoi minut kiertämään toista kautta päästäkseni haluamaani paikkaan asunnossamme. Tästä huomautin usein ja hän lupasi muuttaa käytöstään. Se onkin vähentynyt vuosien varrella, mutta esiintyy aina silloin tällöin.

Mieheni ei ole halunnut enää vuosiin viettää kanssani aikaa kahdestaan juuri ollenkaan. Päätös lähteä leffaan tai syömään on ollut aina todella vaikea tehdä vaikka lapsille olisi lapsenvahti. Toisinaan olen yrittänyt järjestää yhteistä aikaa, mutta hän on ollut väsynyt tai halunnut viettää aikaa kotona. Seksi on ollut ihan ok, mutta sen määrä ja laatu on vaihdellut merkittävästi. Viimeisen vuoden aikana minulle on tullut olo, ettei hän halua minua ja olen täysin toissijainen sängyssä, mutta samalla hän on myös selittänyt käyttäytymistään omalla epävarmuudellaan. Usein syynä on ollut se, mitä minä teen/en tee, miten käyttydyn/en käyttäydy. Olen ottanut asian pariin otteeseen puheeksi ja aina olemme sopineet, että jatkossa panostamme enemmän. Mutta se on jäänyt puheeksi.

Viime syksynä huomasin ihastuneeni toiseen. Ajatus hiipi tietoisuuteen ja säikäytti; tunsin vetoa toiseen vaikka rakastin puolisoani. Sain kuulla, että tämä toinenkin oli ihastunut minuun, mutta olin avoin ja kerroin olevani onnellisessa parisuhteessa enkä ikinä uhraisi perhettäni hänen tai kenenkään muunkaan takia. Hän ymmärsi tilanteen. Minulle jäi hirveä morkkis kaikista ajatuksistani. Kumpikaan meistä, minä tai mieheni, ei tunne mustasukkaisuutta. Emme ole koskaan kytänneet toistemme menemisiä enkä ole koskaan tuntenut, että puolisoni ajattelisi minulla olevan muita suhteita. Eikä ole ollutkaan. Tunsin hirveää syyllisyyttä haluistani ja ajatuksistani.

Tiedän, että vanhempani ovat kipuilleet kun ovat katsoneet vieressä, miten huonosti puolisoni kohtelee minua. Kiukkukohtaukset ovat tulleet mm. vanhempieni kotona mutta olen kieltänyt puuttumasta asiaan, sillä koen anoppilassa, että asetelma on aina minä vs. kaikki muut enkä ole halunnut samaa fiilistä puolisolleni. Yhteiset ystävämme ovat tyytyneet naureskelemaan mieheni käytökselle tämän selän takana. Kiukkukohtaukset voivat tulla missä vain, koska vain. Parhaat ystäväni ovat sanoneet, että tuntuu kurjalta kun en vaikuta rennolta oman puolisoni kanssa.

Pari viikkoa sitten istuimme iltaa parhaan ystäväni ja veljeni kanssa kotonamme. Lapset oli laitettu nukkumaan ja mieheni oli kotona, mutta hän teki kuten niin monesti ennenkin ja eristäytyi porukasta sillä hän ei pitänyt televisio-ohjelmasta jota katsoimme. Minulla oli pitkin iltaa sellainen tunne, ettei hän pitänyt meidän hauskanpidosta eikä halunnut ottaa siihen osaa. En kuitenkaan antanut asian vaivata, sillä meillä oli niin mukavaa. Olin hakemassa vitriinistä jotain kun kaksiosaisen vitriinin ylempi osa liikahti hieman. Puolisoni näki sen ja ryntäsi paikalle. Hän alkoi huutaa, että olisin voinut tiputtaa vitriinin lattialle. Olin häkeltynyt joten yritin rauhoitella, ettei tässä mitään ole käynyt, ja näytin kuinka paljon vitriini oli liikahtanut. Puolisoni suuttui toden teolla ja huusi lopulta, että "näpit irti minun omaisuudestani". Siinä vaiheessa minä menetin hermoni ja huusin hänelle "haista vittu", joka toki ei ollut lainkaan älykäs vastaus, mutta täysin hallitsematon.

Mieheni pyysi ystävääni viemään minut kotiinsa yöksi sillä olin kuulemma niin hallitsemattoman raivon vallassa. Meninkin, sillä en halunnut jäädä kotiin. Juttelin pitkään ystäväni kanssa sinä yönä, ja seuraavana päivänä vielä veljeni kanssa tapahtumista. Halusin varmistaa olinko tehnyt jotain mikä aiheutti puolisolleni niin kovan raivon. Kumpikin sanoi, että ainoastaan huutamani "haista vittu" oli linjaylitys, muuten en ollut tehnyt mitään väärää. Seuraavana iltana kotona tietenkin asiaa lähdettiin puimaan, ja mieheni näkemys oli, että molempien tulisi miettiä miten riitatilanteissa käyttäydytään, sillä eilinen riita oli kummankin syytä. Minä kielsin, ensimmäisen kerran vailla taipumisen merkkejä, sillä olin kysynyt ulkopuolisten näkemystä asiasta. Puolisoni väitti, että ystäväni ja veljeni olivat olleet hänen kanssa samaa mieltä siitä, että molemmissa oli vikaa. En taipunut.

Lopulta hän keskusteli ystäväni ja veljeni kanssa uudestaan, ja tuli kertomaan, että olin ollut oikeassa. Riita oli hänen aiheuttamaansa. Tuntui, että jokin sisälläni meni rikki ja kaikki rakkauden tunteet häntä kohtaan hävisivät. Olin kuvitellut kaikki nämä vuodet, että olen aina väärässä, aina syypää. Olin opetellut välttelemään tilanteita joissa minulle suututtaisiin ja silti epäonnistunut. Ja aina ollut se, joka ei osaa hallita tunteitaan eikä pyytää anteeksi, ei osaa katua. Tuntui, että kaikelta lähti pohja. En tuntenut juuri mitään.

Kerroin miehelleni, että tarvitsen aikaa asetella ajatuksiani ja tunteitani. En halua antaa enkä vastaanottaa kosketusta enkä hellyyttä, enkä oikein halua puhuakaan ennen kuin tiedän, mitä ajattelen. Heti seuraavana iltana hän tuli viereeni ja silitteli minua pitkään, vannoi rakastavansa ja tekevänsä kaikkensa, että asiat korjaantuisivat. Jouduin pyytämään, ettei hän koskisi minuun. Hän oli loukkaantunut.

Seuraavalla viikolla juttelin kaverini kanssa narsismista, hän on asiasta kovin kiinnostunut ja olemme keskustelleet aikaisemminkin aiheesta yleisellä tasolla. Tällä kertaa jokin pala loksahti kohdalleen ja pyysin häntä kertomaan narsistin piirteistä enemmän. Hän linkkasi minulle listan piirteistä ja niistä suurin osa sopi mieheeni. Kerroin äidilleni asiasta ja hän purskahti itkuun sanoen, että oli helpottunut, että olin ottanut asian itse puheeksi. Hänestä asia oli ollut päivänselvää jo vuosien ajan. Samana iltana, noin viikko sitten kerroin myös miehelleni, että epäilen häntä narsistiksi. Hän luki listan piirteistä ja näki niissä itsensä ja tunnisti myös oppineensa tiettyjä malleja isältään - asia jota olin yrittänyt sanoa usein mutta joka oli aina tyrmätty vihan saattelemana. Hän sanoi menevänsä terapiaan ja korjaavansa asian, sillä minä ja lapsemme olivat tärkeintä mitä hänellä oli ja että jos avioliittomme kariutuisi, se olisi hänen elämänsä suurin epäonnistuminen.

Nyt hän sitten kävi, ainakin omien sanojensa mukaan terapeutilla. Oikein psykoterapeutilla, sillä sitä terapiamuotoa narsisteille suositellaan. Hän tuli sangen helpottuneena takaisin kotiin ja kertoi, ettei hänen kohdallaan kyseistä diagnoosia oltu tehty. Hänellä on vain suuttumisen suhteen ongelmia joita hän lähtee työstään. Eikä hän oikein ymmärrä miksi koen, että hän on henkisesti pahoinpidellyt minua nämä vuodet, tai että hän manipuloi keskustelujamme hänelle eduksi. Mutta että hän on kyllä valmis lähtemään hakemaan apua kanssani. Minä ilmoitin, etten voi ottaa totuutena mitään mitä hän sanoo, enkä usko rakastavani miestäni enää. Olin vihainen, mutta en raivona.

Ehkä tästä johtuen hän ilmoitti minulle, etten missään nimessä saisi ajaa autolla lasten ollessa kyydissä, sillä olen epävakaa ja hän ei luota, että lapset olisivat turvassa kyydissäni. Minä koen tämän olevan kiusantekoa sillä olen lähdössä viikonlopuksi vanhemmilleni lasten kanssa. Mutta ehkä tässä myös testataan sitä, annanko periksi. Ajatus kuitenkin siitä, että mieheni ottaisi pienet lapsemme pelinappuloiksi nyt melko selvän avioeron alla tuntuu todella pahalta. Ja anteeksiantamattomalta. Minä olen aina korostanut sitä, miten hieno isä hän on, ja tarkoittanut sitä.

Minusta tuntuu, että jotain perustavanlaatuista on mennyt rikki. Luottamukseni mieheeni katosi, ja luottamus itseeni on sirpaleina. En tiedä kuka olen. En tiedä keneksi olen muuttunut enkä enää saa kiinni siitä vahvasta, itsensä tiedostavasta naisesta joka olen kuvitellut olevani. Tunnen pettäneeni itseni, parisuhteeni ja lapseni. En saa kiinni enää mistään tunteista. Olen jäädyttänyt välit ihastukseeni ettei kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli syy siihen, että parisuhteeni kariutui. Eikä kenenkään kuulu olla tällaisessa sotkussa osallisena, vaikka tarjoaisi pelkästään henkistä tukea ihmiselle, josta välittää. Tunnen suurta häpeää siitä, etten ole ollut vahvempi. Etten ole tunnistanut miten huonosti voin, miten olen kadottanut itseni näiden vuosien aikana. Tunnen surua siitä, että suureksi kokemani rakkaus voi kadota sekunnissa, ja silti tuntuu, että niin on käynyt. Hävettää, etten koe todellista halua lähteä perheterapiaan tai -neuvontaan, joka voisi mahdollistaa suhteeni jatkumisen. En usko, että se enää eheytyy. Hävettää, että haluan avioeron puoli vuotta sen jälkeen, kun olen sitoutunut avioliittoon pitkäaikaisen kumppani kanssa, ja pitänyt tekoa erittäin harkittuna ja järkeiltynä.

Tuntuu, että elän jossain omassa todellisuudessa jonka perusta on hatara. Se ei ole järkeenkäypä jos siitä keskustelee mieheni kanssa. Se perustellaan epäpäteväksi. Olen osa joukkohysteriaa jossa osana ovat minun lisäksi läheisimmät ihmiseni. Miten tästä eteenpäin?

Analysoit hyvin tilannettasi. Ehdotan, että ystävien kanssa keskustelun lisäksi, voisit etsiä terapeutin, joka tuntee ja tietää narsismin. Muutama kertakin voi riittää selkeyttämään ajatuksiasi.

Tarkoitan siis, että menisit yksin terapiaan.

Minä ajattelen myös että olet pitkällä ajatustyössä, ja olet tehnyt sitä paljon ja kauan. Narsistista eroon pääseminen on prosessi, mutta kun on lapsia, et pääse hänestä eroon koskaan lopullisesti. Listaa asiat ylös mitä tapahtuu jos lähdet, positiiviset ja negatiiviset. Ja ehdottomasti juuri terapeutti joka tuntee narsismin, muuten asiakkaana voi ahdistua entistä enemmän.

Samaistun sinun kertomukseesi kovasti, silla miehesi on aika paljon niinkuin minunkin mies. Han on rakastava, hyva isa, joka pitaa perhettaan elamansa tarkeimpana asiana - mutta silti kohtelee sinua huonosti. Koska han tietaa tekevansa vaarin, han laittaa syyn riitaan tai omaan huonoon kaytokseensa (eihan se riitaa ole kun han hyokkaa ja sina yritat pysya rauhallisena, yritat olla selittelematta, yritat selittaa kauniisti, yritat puolustautua, yritat olla vain hiljaa, mutta han ahdistaa, jankkaa niin kauan kunnes rajahdat ja annat tulla - ja sitten han kaantaa tilanteen paalaelleen ja sinusta tulee se syypaa ja hullu kun et osaa edes keskustella vaan alat heti huutamaan).
Kertomustasi lukiessani kun kerroit ihastuksestasi aloin jo pelata etta olit lahtenyt hanen matkaansa - silla silloin tuntisit viela pahempaa syyllisyytta (ehka) kun nyt. Toivottavasti se ihminen tai joku muu ihana ihminen tulee sinun elamaasi kun olet paassyt tasta suhteesta irti. Minunkin mieheni on menestynyt, komea, alykas - se taydellinen ideaali minulle ja 27v on saanut minut yrittamaan olemaan parempi, enemman, syyttamaan itseani kaikesta, epailemaan mielenterveyttani - kaikkea sita mita sinakin kerroit. Sen lisaksi han on sairalloisen mustasukkainen, hanella on "double standards", eli tekee itse asioita joita minulta kieltaa tai tuomitsee. Hankin tunnisti puolia itsessaan "Borderline" personality testissa ja lahti terapiaan kun halusi nayttaa etta tekee asioita tilanteen parantamiseksi. Tuli kotiin mahtipontisena kertoen kuinka terapeutti oli ehdottomasti sanonut etta hanella ei ole persoonallisuushairiota, mutta lapsuuden traumojen (raiskaus) myota suuttumis ongelmia ettei osaa hillita raivoaan, ja etta he voivat tyoskennella sen korjaamiseksi. Kavi viela toisenkin kerran siella, muttei ole mennyt sen koomin. Se oli vain sita keinoa saada minut jaamaan, kuten ne kaikki "self help" kirjat jotka han osti mutta ei ole koskenut parin sivun lukemisen jalkeen.
En tieda auttaako tama sinua yhtaan ja onko mahdollisuus sinun suhteessasi, mutta sanot etta miehesi on hyva isa ja rakastaa lapsiaan. Sina tiedat nyt etta sinun tulee erota tasta miehesta, han tuhoaa sinun mielenterveytesi ja itsetuntosi - kaikki laheisesi tietavat sen jo pitkaan. Sinun pitaa sanoa miehellesi etta lapsenne tarvitsevat terveen ja onnellisen aidin kasvaakseen terveiksi ja onnellisisksi ihmisiksi. Sinun pitaa lahtea ja koittaa luottaa siihen etta miehesi ajattelee lastenne parasta. Han ei vaikuta sellaiselta psykopaatilta kuin valitettavasti monen muun puolisot joittenka uhrit kirjoittavat naille sivuille. En tarkoita etta sinun miehesi ei olisi narsisti - kuten minun mieheni, heidan tapansa vaaristaa totuutta, manipuloida, syyttaa, ahdistella - se henkinen vakivalta on yhta todellista kuin puolisoiden jotka fyysisesti pahoinpitelevat sita ihimista joka heita eniten rakastaa. Mutta meilla on se onni etta miehemme rakastavat lapsiaan ja mina tartun siihen olenkorteen. Uskallan jataa lapseni miehelleni ja pelastaa itseni. Uskon, etta mieheni rauhassa mietittyaan ymmartaa etta lapsi tarvitsee aitiaan ja saan lapsen ainakin lomilla luokseni.
Voimia sinulle. Usko laheisiasi, usko itseesi.

Kiitos kaikille kommentoineille, mutta erityisesti minna69:lle.

Sain viestistäsi paljonkin lohtua. Hyvä kuulla, että joku elää vastaavanlaisessa todellisuudessa. Se on tärkeää tietää, sillä se auttaa laittamaan asiaa perspektiiviin. Se auttaa vahvistamaan sitä tietoa, etten ole ihan kajahtanut, vaikka saankin alituisesti kuulla, että myös minussa on vikaa. (Totta kai on vikaa, ei kukaan meistä ole täydellinen, en minäkään.)

Meillä tilanne on edennyt siihen, että sanoin eilen rauhallisesti miehelleni, että hänen tulee ottaa tosiasiat nyt huomioon ja tunnistaa, että minä haluan erota. Olen kuullut lähipiiristäni, viimeksi isältäni, miten mies on soitellut ja kertonut tiedostavansa ongelmamme ja mitkä niistä johtuvat hänestä, ja tekevänsä nyt kaikkensa, että asia korjaantuisi. Hän on viimein ottanut myös omat vanhempansa prosessiin mukaan, mutta se ainakin omasta mielestäni vain vahvistaa sitä käsitystä, ettei miehessäni ole vikaa. Hänen äitinsä on sietänyt rumaa käytöstä sekä mieheltään että pojaltaan jo vuosikymmenet ja luonnollisestikin rakastaa lastaan uskoen tämän hyviin ominaisuuksiin. He eivät tule auttamaan asiaa rakentavasti, sillä he eivät ole tehneet niin näiden vuosien aikanakaan, ja se on surullista.

Mieheni vannoo rakastavansa minua, haluavansa asiat paremmiksi ja tekevänsä mitä tahansa, että asiat voisivat jatkua. Minä puolestani yritän sanoa, että kun suhde on mennyt niin rikki, ettei siitä enää löydy luottamusta jonka päälle rakkaus perustetaan, ei sitä enää voi korjata. Minä en halua enää. Olemme olleet vastaavassa tilanteessa, hieman lievemmässä laajuudessa, monta kertaa aikaisemminkin. Kun kävimme reilu kaksi vuotta sitten puhumassa ammattiauttajan kanssa yhdessä puhuimme samoista teemoista ja päätimme, että teemme asialle jotain ettemme enää palaisi takaisin samaan. Ja tässä sitä ollaan.

Olen innoissani kaikista niistä mahdollisuuksista joita minulla vielä on ja luotan, että lapsemme saavat vielä kaksi rakastavaa kotia kunhan tilanne rauhoittuu. Minä olen jo pahimman vihan yli päässyt, mutta näin eilen mieheni vasta alkavan ymmärtää tilanteen vakavuuden ja viha on vasta nousemassa hänessä. Se on ihan ok, ja kuuluu parantumisprosessiin. Yritän valmistella itseäni siihen, että minä tulen olemaan tämän tarinan roisto. Se, joka ei lopulta nähnyt itsessään vikoja ja velvoitti vain toisen korjaamaan käytöstään, eikä sitten kuitenkaan antanut siihen enää mahdollisuutta kun toinen olisi niin halunnut tehdä. Olen yrittänyt sanoa, että mieheni oman itsensä sekä oman tulevaisuutensa vuoksi hänen kuitenkin kannattaisi pohtia näitä asioita ja pyrkiä muutokseen, sillä se rikastuttaisi hänen elämäänsä. Minun elämääni sillä ei tarvitse olla enää suoranaista vaikutusta.

Olen pettynyt siihen, että epäonnistuin parisuhteessa johon halusin sitoutua loppuelämäkseni. Olen pettynyt itseeni kun en tunnistanut olevani niin onneton jo paljon aikaisemmin, mutta koska meillä on kaksi upeaa lasta, en halua katua sitä, että rakensin tämän liiton mieheni kanssa. Harmi, että menetin uskoni siihen. En kuitenkaan ole ainoa avioliitossaan epäonnistunut, ja koska minulla on vahva tunne siitä, että tämä on oikea ratkaisu koko perheelle, pääsen vielä näistä surun ja pettymyksen tunteista eteenpäin. Ainakin toivottavasti.

Hei rikkinäinen, todella hienosti olet pohtinut elämääsi ja osaat antaa arvoa tunteillesi. Se on hyvin tärkeää, ja jatka samalla tiellä, jossa luotat omiin tunteisiisi, se on oikea tie. Tässä tilanteessa ei ole välttämätöntä määritellä häntä, vaikka toisaalta on hyvä, että olet alkanut tiedostamaan mitä narsismi tarkoittaa. Lue ja ota selvää lisää, se vahvistaa omaa kokemustasi. Jäämme kuitenkin helposti jumiin siinä, jos meidän pitäisi saada "varmistus" sille, että joku on "oikeasti narsisti". Tätä varmistusta harvemmin saamme muualta kuin omista tunteistamme, koska persoonallisuushäiriöiden diagnooseja ei kovin helposti jaeta (psykoterapeutti ei muuten edes tee diagnooseja), ja narsisti kertoo vastaanotolla oman puolensa asioista, joissa sinä olet epävakaa ja hankala ihminen, ja hän yrittänyt kaikkensa. Mahdollista on myös, että hän valehtelee käyvänsä terapiassa, vaikkei edes oikeasti käy. Kun vyyhti aukeaa, voi olla täysin käsittämätöntä, miten taitava valehtelija narsisti onkin ollut, ja miten paljon hän on valehdellut, vaikka luulit tuntevasi hänet. Omat tunteemme eivät tietenkään mitään virallista kerro, mutta sen tärkeimmän: että meitä on kohdeltu kaltoin. Määrittelyä tärkeämpää ovat muutamat hyvin hälyyttävät kohdat, mitä poimit tekstistäsi:

Hän on hyvin nopea "huomaamaan" itsessään narsismia tai ongelmallisuutta ja vannomaan muutosta silloin, kun hän huomaa olevansa umpikujassa eikä saa muulla tavalla tahtomaansa läpi. Seuraavassa hetkessä kuitenkin, kun hän on taas päässyt hieman niskan päälle, kaikki tämä katoaa kuin savuna ilmaan, ja sinä olet jälleen "epävakaa" ja hän ei ole tehnytkään oikeastaan mitään. Hän siis roiskii sanoja sinne tänne kokeillakseen mikä toimii, millä hän saa haluamansa seurauksen aikaiseksi sen sijaan, että hän oikeasti tarkoittaisi mitä sanoo. Tässä menemme usein harhaan, kuvittelemme, että jos toinen jotakin sanoo, hän oikeasti tarkoittaa sitä ja kokee niitä tunteita, joita kyseisiä lauseita sanoessa tunnetaan. Koen tämän hyvin suureksi varoitusmerkiksi, joka kertoo, että hän pystyy "tunnistamaan" tekevänsä väärin, mutta on välinpitämätön asiaa kohtaan. Tämänkaltaisissa tilanteissa on hyvin vaikea ellei mahdotonta saada yhteistä ratkaisua aikaiseksi. Myös siinä tilanteessa, jossa hän ehkä hieman heiluisi ymmärryksen laitamilla (josta en kuitenkaan kehota sinun ottavan itsellesi minkäänlaista toivoa, tärkeintä on suojata nyt itsesi ja lapsesi), hän tarvitsee pohjakosketuksen, jotta hän voisi oikeasti kokea sitä valtavaa kipua, jonka pohjalta tämänkaltaiset ongelmat vasta pystyvät muuttuvat. Kyse on vähän samasta asiasta kuin alkoholistin kanssa, on vaikea parantua ilman pohjakosketusta. Narsistit kuitenkin usein välttävät pohjakosketuksen sillä, että he pyrkivät asettamaan uutta matoa heti koukkuun tai haukkumaan sinua jäljelle jääneille ystävilleen, jotta hän saisi paistatella uhrina. Psykopaattisia piirteitä omaavan narsistin tunne-elämä on aika löyhää, eikä hän välttämättä edes tunne asioita samalla tavalla. Me jostain syystä uskomme niitä sanoja, joita he sanovat, emmekä niitä tekoja, joita he tekevät. Narsistinen vanhempani julisti aina kovaan ääneen, miten perhe on hänelle aina ykkönen ja tärkeä, samalla syyllisti muita, joille asia ei hänen mielestään näin ollut, mutta hänen tekonsa olivat jotain aivan päinvastaista. On ollut todellista aivojumppaa saada käsitettyä, että hänelle tuo lause ei tarkoita samoja tunteita kuin meille muille, hänelle se tarkoittaa: "perhe on minun hyödyllisin omaisuuteni".

Toinen merkittävä asia on se, että selittää tekojaan sillä, mitä sinä teet/et tee, ja että sinä olet alkanut mukautua tähän ja tarkkailla käyttäytymistäsi. Se, että hän selittää asennettaan "epävarmuudella", mutta samalla ilmaisee, että sinun pitää kuitenkin tehdä/olla tekemättä, että näin se laki menee, hän vain on epävarma, mutta hän saa kohdella sinua miten haluaa, on hyvin hälyyttävää. Jälleen kerran kyse on "tiedostamisesta", mutta välinpitämättömyydestä. Hän kokee, että hänen oikkunsa ovat oikeutettuja, mutta sinä menet sekaisin siitä, kun hän roiskaisee johonkin väliin, että hän on epävarma. Epävarmuus ei kuitenkaan oikeuta mitään, ja jos hän ei todellista pitkäkestoista muutosta käyttäytymisessään tee, sillä ei ole mitään merkitystä, että hän tuollaisen sanan suustaan ulos roiskaisee. Tasavertaisessa parisuhteessa molemmat osapuolet välittävät siitä, jos he teoillaan satuttavat toista, vähintäänkin pahimman raivon hetken laannuttua. Ihmisistä yleensä tuntuu pahalta, jos läheiseen sattuu, vaikkeivät he ymmärtäisikään miksi saivat sen aikaiseksi. Narsistit osaavat hienosti puhua tyhjiä lauseita esim pariterapiassa, mutta sisimmästä puuttuu se aito empatia toista kohtaan, ja sen puutteen koet ainoastaan sinä, terapeutti ei välttämättä huomaa lauseiden olevan tyhjiä. Myös se, että hän esittää sinut muiden edessä "hallitsemattoman raivon vallassa" olevana, kun vain sanot provosoituna haista vittu, on aikamoista gaslightingia. Gaslighting toki aiheuttaa seurauksena sitä, että sinussa nousee sitä valtavaa raivoa, koska tilanne on niin epäreilu.


Olen pahoillani sanoessani tämän, mutta nämä merkit vaikuttavat vahvasti siltä, että voit joutua valmistautumaan siihen, ettei ero suju kovin jouhevasti, varsinkaan lapsien kannalta. Sinun on hyvä etukäteen valmistautua, miten pystyt suojelemaan lapsiasi mahdollisimman hyvin, etteivät he tule vedetyksi ongelmiin mukaan. On hyvä ottaa huomioon, että toistaiseksi hän on kokenut olevansa vallassa ja niskan päällä. Nyt hänen valtansa on hieman alkanut murenemaan, ja hän kokeilee vaihetta "vannon rakkauttani ja sitä, että haluan muuttua"+"otan muut ihmiset mukaan muuttumisleikkiini saadakseni lentäviä apinoita tuekseni". Kun hän huomaa, ettei tämä vaihe toimi, hän voi siirtyä toisenlaisiin vaiheisiin, ja näistä emme osaa etukäteen sanoa. Luvassa voi olla uhkailua, kiristystä, pelottelua, selän takana juonittelemista, lasten käyttämistä pelinappuloina, fyysisellä väkivallalla leikittelyä, etukäteen on vaikea sanoa. Kyse on lopulta siitä, kuinka ahtaalla hän kokee olevansa, kuinka välttämättömäksi hän kokee sinun takaisin saamisesi (vai onko hänellä uudet kuviot suunnitelmissa) ja millä keinoilla hän kokee saavansa tahtonsa läpi. Ymmärrän, että tätä voi olla vaikea käsittää, sillä olet kuvitellut tuntevasi hänet, mutta tosipaikan tullen voi paljastua kaikenlaista. Olet kuitenkin kirjoitustesi pohjalta hyvin kiinni omissa tunteissasi ja tarpeissasi, palaa uudelleen näihin kirjoittamiisi lauseisiin, jos koet epäilyksen hetkiä.

Kaiken kaikkiaan kommenttini perustuu vain parille nettikirjoitukselle, joten mitään varmaa en osaa sanoa. Tämän tyyppisissä tilanteissa on kuitenkin omat tyypillisyytensä, johon kommenttini perustan. Ylempänä suositeltiin, että menisit yksi terapiaan, ja suosittelen samaa myös. Tarvitset tällä hetkellä tukea, onneksi lähipiirisi vaikuttaa tukevan sinua (todella kallisarvoinen ja hieno asia), mutta myös ammattilaiselta saatava tuki voi olla hyväksi selviytymisessä tästä kriisivaiheesta. Jos eroa epäonnistumisena avioliitossa mietit, niin omasta mielestäni on onnistumista lähteä pois omalle terveydelle haitallisesta suhteesta. Ei palvele ketään jäädä katkeroitumaan ja tuhoutumaan jonnekin, siinä ei ole mitään hyveellistä, päinvastoin. Olet onnistunut jo todella hyvin löytäessäsi omat tunteesi ja kohdatessasi todellisuuden.

Voisin vielä lisätä, että tätä n-sanaa ei välttämättä kannata käyttää oman lähipiirin ja tukiverkostojen ulkopuolella. Liian usein, jos narsisti ei ole fyysisesti tai muuten selkeästi väkivaltainen, n-sanan sanomisen jälkeen muut ihmiset alkavat puolustaa narsistia. Luin surullisena juttua iltalehdestä huoltajuuskiistoista, ja siinä puhuttiin, kuinka "diagnoosit lentelevät puolin ja toisin". Jos siis käytät n-sanaa, päädyt ilmeisesti helposti sosiaalityöntekijöiden silmissä samaan kategoriaan mustamaalaavien lasta pelinappuloina käyttävien vanhempien kanssa. Joku tällä foorumillakin jo puhui siitä aiemmin. Kannattaa pysyä selkeissä asioissa, siis kuvata konkreettisesti hänen käyttäytymistään, jos se tulee jossain vaiheessa olennaiseksi. Julkinen sektori ei välttämättä osaa nähdä mikä on lapselle hyväksi, ymmärrettävästi kyllä, ja rajanveto on hankalaa. Pääasia on kuitenkin, että pystyt myös itse auttamaan ja tukemaan lapsiasi, vaikka asiat menisivätkin hankaliksi. Yhdenkin turvallisen aikuisen olemassaolo on tärkeää. Sanot, että miehesi rakastaa lapsianne. Oma kokemukseni on, että hienot mutta tyhjät sanat, intensiivinen suhde ja lapsen itsensä jatkeeksi nostaminen eivät ole rakkautta (vaikka voivat siltä jonkun silmiin näyttää), joten siksi varoittelen, että tilanteet voivat muuttua. Tässä vaiheessa on kuitenkin vaikea vielä sanoa, mihin asiat johtavat, jokainen ihminen on erilainen yksilö.