KESKUSTELUFOORUMI

Nyt mennään asiaan, mikä hajottaa mut toisella tapaa palasiksi. Puhun mun isästäni, niinkuin sen lapsena koin. Olin mielessäni aina isän poika ja apuri. Kuitenkin isäni lähinnä raivos ja rähis mulle, jos yritin auttaa häntä.

Hän tapasi korjata molempia autojaan itse ja tehdä kaiken tarpeellisen. Mä halusin olla mukana, mutta äijä kiihty, jos en osannut tuoda oikeaa työkalua. Hän kertoi työkalun nimen, mutta ei mitään mistä voisin arvata. Sit jos meni pieleen, niin tuli huutoa ja rähinää..kehotus poistua muualle. Musta tuntu tosi pahalta, kun aattelin että isät ja pojat on aina tiimi. Kun mun kaverit touhaa isiensä kanssa, niin isät kyselee pojiltaan aika paljon juttuja ja pojat isiltään. Kunnioitus on molemminpuolista ja mä olen kateellinen ja tyhjä sydämmessäni. Olen toki iloinen heidän touhuista, mutta samalla se muistuttaa siitä, mitä mulla ei ole.

Sit se mitä harmittelen syvästi kanssa oli, ettei isäni oikeesti halaillu mua. Mun sisko sai tukea ja kannustusta, mutta mulle isä vaan rähis ja auko päätään. Musta tuntu ihan pienestä asti, että olin outo kun halusin halailla myös isääni. En muista, että siinä olis ollu kyse muusta kuin ikävästä ja välittämisestä. Viimevuosina isäni selvästi arvosti mun näkemyksiäni pitkään ja kuunteli, mitä mä olin miettiny..kuitenkin se taas tyssäsi siihen, että kiitosta ei tule ja mun ideat on hänen omiaan.

Uskon, että olisin ollu niin paljon rohkeampi ja uskaliaampi, jos olisin omannut hyvän isän. Vanhempien eron jälkeen isäni pitkään oli ihan reilu, mutta myös satutti mua paljon, koska sen piti pakkomielteisesti juoda ja ettiä naisia iltasin. Mietin oikeastikkin pitkään, että jos olisin tyttö kuten siskoni, niin isäni oikeasti välittäs musta enempi..itkin ihan yksin ja monesti. Sitä on vaikee kuvata, miten tärkee ihminen isä on pojalle. Etenkin kun omani oli ainut kehen osasin edes välillä ja vähän luottaa. Voisin kuvitella, että äiti tyttärelle vastaisi samaa asiaa.

Edit: Nyt kuitenkin kun käyn läpi hyviä asioita isässäni, niin niitäkin oli. Pidin hänen lahjomattomasta luonteesta, koska sen takia hän oli tiukka. Se opetti tavallaan todella tahtomaan ja tekemään töitä saadakseen haluamiaan asioita. Kuitenkin tää puoli meni hänellä monesti yli. Esim jos käytiin pelaamassa minigolfia, niin hän otti kotona tarkalleen rahat minigolfiin. Ei penniäkään yli. Näinollen, jos tuli mieleen, että pitäiskö hommata jädet, niin ei ollu rahaa niihin oikeasti mukana.

Mulle tulee aina todella ristiriitainen fiilis isästäni. Tiedän, että alkoholismi monesti tuo narsismia esiin ihmisestä. Kuitenkin se negatiivisuus, mikä hänestä pahimmillaan huokuu ja halu näyttää ovat yhä läsnä monesti. Se positiivinen puoli, mikä hänessä on myös on aika niukka.

Mulla oli lapsuudessa voimakkaita defenssejä isäni toimintaan ja se tunne mitä useimmiten tunsin oli syvä häpeä, miten hän välillä toimi ja käyttäyty. Hän oli äärimmäinen järkeistäjä ja laskeva ihminen. Kyllä lapsuuteni osui pahimman laman aikaan, joten en osaa arvioida, miten isä onnistui taloudellisesti. Sen tiedän, että hän oli ostanut meille perheessä monta asiaa ja maksoi niitä pois yksin.

Hyh... Tommonen vanhempi on kaikkea muuta kuin rohkaiseva. Sulla on kaunis kuva isä-poikasuhteesta. Ymmärrän miten pahalta tuntuu kasvaa kun näkee mitä toisilla on mutta itseltä puuttuu, eikä se ole niiden asioiden joukossa joihin voi itse vaikuttaa sen kasvuvaiheen resursseilla ainakaan. Sitä tyhjyyttä sit koettaa täyttää muilla, mahdollisesti vielä hankalammilla ihmisillä. Vanhemman esimerkki vaikuttaa kummiskin siihen miten me vuorovaikutetaan ittemme ja ympäristömme kanssa aikuisina. Joskus pitää olla itelleen sitä mitä toiset ei oo voineet sulle olla. Vaikka se on haastavaa kyl.

Sun isäs taipumukset räyhätä, juoda ja ettiä naisia on varmaan jotain tapoja joilla hän kompensoi mahdollisia omia henkisiä haavojaan.

Mä siinä mielessä arvostan että oon saanut tehdä isäni kanssa asioita. Paitsi kun on ollu kyse "oikeista" hommista ja oon halunnut auttaa oppiakseni ite, teen joko liian huonosti, hitaasti tai muuten vaan väärin ja ennen kuin ehdin korjata virheeni, rynnätään jo tekemään puolesta ja ajetaan pois. Ja sitten ihmeteltiin kun "lapsi on laiska, arka ja uusavuton eikä halua tehdä mitään". Vaikka muut sanoisi kuinka ettei virheisiin kuole ja tiedostin järjellä että aina voi yrittää uusiksi, musta tuntui silti kuin sisältä olis kuollut jotain. Parempi silti että sanoivat jos oikeasti tein huonosti tai väärin, mutta olis ollu kiva että olisin saanut kans mahdollisuudet oppia tekemään kunnolla. Isäni ei sentään huutanut toisin kuin äiti.

Harmaus kirjoitti: 13 Maalis 2018, 11:46 Paitsi kun on ollu kyse "oikeista" hommista ja oon halunnut auttaa oppiakseni ite, teen joko liian huonosti, hitaasti tai muuten vaan väärin ja ennen kuin ehdin korjata virheeni, rynnätään jo tekemään puolesta ja ajetaan pois. Ja sitten ihmeteltiin kun "lapsi on laiska, arka ja uusavuton eikä halua tehdä mitään". Vaikka muut sanoisi kuinka ettei virheisiin kuole ja tiedostin järjellä että aina voi yrittää uusiksi, musta tuntui silti kuin sisältä olis kuollut jotain.

Tää kuvaus on todella tutun kuuloinen. Melkein kuin omasta lapsuudestani kirjoittaisit. Kuulostaa kyllä karulta, mutta samalla myös todella tutulta.

Mun isä on myös noista kahdesta vanhemmasta ollut kuitenkin lopulta enemmän se, jonka kanssa tuli touhuttua ja tehtyä asioita..vaikkakin suhtautumiseni oli aika ristiriitainen häneen monesti.

Harmaus kirjoitti: 13 Maalis 2018, 11:46 Sitä tyhjyyttä sit koettaa täyttää muilla, mahdollisesti vielä hankalammilla ihmisillä. Vanhemman esimerkki vaikuttaa kummiskin siihen miten me vuorovaikutetaan ittemme ja ympäristömme kanssa aikuisina. Joskus pitää olla itelleen sitä mitä toiset ei oo voineet sulle olla. Vaikka se on haastavaa kyl.

Tää on kyllä aivan totta ainakin omalla kohalla. Täytyy suojaavana tekijänä nostaa esiin muutaman mun hyvän kaverin isät. Niissä oli muutama aivan uskomaton tyyppi, jotka kohteli mua kuin omaa poikaansa. Tuun olemaan aina kiitollinen siitä näille isille.

Harmaus kirjoitti: 13 Maalis 2018, 11:46 Hyh... Tommonen vanhempi on kaikkea muuta kuin rohkaiseva. Sulla on kaunis kuva isä-poikasuhteesta. Ymmärrän miten pahalta tuntuu kasvaa kun näkee mitä toisilla on mutta itseltä puuttuu, eikä se ole niiden asioiden joukossa joihin voi itse vaikuttaa sen kasvuvaiheen resursseilla ainakaan. Sitä tyhjyyttä sit koettaa täyttää muilla, mahdollisesti vielä hankalammilla ihmisillä. Vanhemman esimerkki vaikuttaa kummiskin siihen miten me vuorovaikutetaan ittemme ja ympäristömme kanssa aikuisina. Joskus pitää olla itelleen sitä mitä toiset ei oo voineet sulle olla. Vaikka se on haastavaa kyl.

Kiitos, tuo kommentti merkkas aika paljon. Mulle on ollu aika big deal säilyttää tuo kuva tuollaisena. Tuota se duuni kyllä on: "Joskus pitää olla itelleen sitä mitä toiset ei oo voineet sulle olla. Vaikka se on haastavaa kyl." Välillä, ei vaan löydy mitään sanoja tilanteissa, koska ainut reaktio, minkä osaa ei sovi ollenkaan kyseisessä tilanteessa käyttöön.

Täytyy myöntää, että mun vuorovaikutus on välillä vähän katkonaista kavereiden kanssa, koska kuulen monesti isäni reaktion mielessäni..ja sit pitää käydä läpi mikä on oikein. Hänellä oli monessa suhteessa hyvää nöyryyttä opeissaan, mikä on hieno piirre. Mutta työnsä kautta hänellä oli iso ego ja jonkinasteinen "jumala kompleksi". Kaverien kanssa hän kisaili jatkuvasti paremmuudesta ja hän ei oikein pitänyt häviämisestä. Hyvin pitkään aikuisuuteen asti pidin hänen egoiluaan huumorina, mikä olis ittelle ainut syy leikkiä vastaavaa. Vasta lähivuosina aloin hahmottaa sen menevän yli ja olevan osa hänen persoonallisuuttaan.

Isä tykkäs kokea olevansa kai: "muiden yläpuolella" ja mä oon huomannu lähivuosina, että tästä syystä meijän välit on hyvin niukat. Mun ei ole mahdollista taipua millään tavalla, koska hän työntää alkoholismiaan jokapaikkaan. Raja on nykyisin tiukka ja yhteys lyhyttä, mutta asiapitoista. Tekee kipeää, mutta muuta ei ole tarjolla.

Toisaalta haluaisin itsekkin elää kuin olisin muiden yläpuolella, kuten isäni. Toisaalta ihmissuhteet toimii paljon paremmin, kun pyrin tasavertaiseen kanssakäymiseen, joten jälkimmäinen elämänasenteena.

Nyt kun kunnolla isääni miettii, niin ei enää tarvii sillätavalla arpoa mielessä, että oliko hänelläkin vain narsistisia piirteitä. Hän oli kyllä ehottomasti kirjaesimerkki klassisesta narsistista. Sitä on vaikea kuvailla, mitä se sit merkkaa. Kyyneleet vuoti jo lapsena, joten niitä ei enää tule..ehkä se on enää vain sen tietyn kivun tai tyhjyyden hyväksymistä osaksi elämää.

Se asia, mikä mulla on eniten muutoksen partaalla ja hahmotettavana on naisviha, jonka koen olleeni isäni perheen keskeinen ongelma. Se on syntynyt mullekkin jollain tasolla hyvin pienenä lapsena ja siitä on vaikeaa päästää irti. Se on omituinen tunne, kun on jonkinasteinen tottumus aivoissa epäterveeseen kovaan ja tunteettomaan vuorovaikutukseen(lapsuus) ja niukka kyky pehmeyteen ja normaaliin vuorovaikutukseen(esimurrosikä) ja näillä pohjilla sitten maailmaan. Lisään tähän, että musta tuntuu melkein oikosululta, jos joku nainen pitää musta jollain tasolla, vaikka ihan platonisesti. Se hämmentää nykyään..Naistenhan kuuluisi vihata miehiä..

En itte ole ollut koskaan väkivaltainen mies, mutta olen paennut vuorovaikutusta monesti milloin mihinkin...yleensä tekemiseen. Olen kai ollut etäinenkin, koska en ole omannut toimivaa mallia vuorovaikuttaa..siitä johtuen sitten olen vältellyt asioista puhumista, ettei tule konflikteja.

Tässäkohdin ymmärrän, miten olennaisia ovat noiden meidän vanhempien väliset vuorovaikutukset lapsuudessa. Valitettavasti tai ehkä paremminkin onneksi puhuminen on tärkeä osa etenkin parisuhteessa. Sanoisin, että puhumisen puolelta isän kautta tulleet lahjat on olleet vähäisiä. En oikein osannut tehdä muuta kuin katsoa tyttöjä silmiin ja sekin oli vaikeaa, koska pelkäsin aina tyttöjen haukkuvan meitä poikia.

Isäni luultavasti on ollut väkivaltainen äitiäni kohtaan, koska se ajatus nostaa mun sisälläni esiin tuttuja tunteita: Hyvin pimeitä ja mustia tunteita..Luultavasti myös joitain väkivaltaisia muistikuvia, mutta ne on haudattu syvälle unohdukseen. Häpeän tätä niin paljon! Oon tietoisesti yrittäny sivuttaa muistoa ymmärtämällä itse, etten ikinä voi vastaavaa tehdä..mutta samalla suuttuessani näen ikäänkuin varjon menneestä. En osaa tunnistaa tai muistaa, mutta jollain tasolla tiedän tämän.

Lapsista mun sisko ei joutunut käymään yhtä kovaa koulua kuin mä ja se oli musta epäreilua. Mulle oli ihan arkea isän tukkapöllyt, jolla lopetettiin "vöyhöttäminen". Asiat oli hyvin, jos istuin hiljaa. Mulla ei ollu omaa huonetta ennen ikää 7v, joten tilanne oli outo. Olisin mielelläni ollut omassa huoneessa leikkimässä, muttei sitä ollut olemassa.

Sisko sai nukkua yksin mut mun piti nukkua ähisevien vanhempien huoneessa ikään n.7v asti. En tosiaan voisi kuvitella lasta pidettävän noin pitkään pakotettuna olemaan väkinäisen seksin huoneessa. Nousee ahdistus kun en voinu olla muuallakaan..ja nykyään sit on taas pakko muistaa. En voi näitä muistoja paetakkaan.

En tiedä, mikä pato murtui eilen, mutta kävin hyvin syvän keskustelun aiheen vierestä ja tänään tuli syvästi unohdettua materiaalia esiin.

Lisään vielä tähän, etten oikeastaan ole koskaan kunnolla pystynyt käymään suhdettani isääni läpi. Se on sisältäny niin syviä arpia, etten ole halunnu muistella näitä.

Hei Shortie
Kun luen tekstiäsi on kuin mieheni olisi sen kirjoittanut. Ymmärrän kauttasi mitä on mahdollisesti tapahtunut miehelleni lapsuudessaan ja miksi meillä on niitä ongelmia kuin on. Nyt haluan kuitenkin kertoa sinulle isästäni. En kutsu häntä isäksi koska hänessä ei ole mitään isää. Kutsun häntä A:ksi. Emme ole A:n kanssa tekemisissä. Hän on 75 vuotias ja tiedän että hän on elossa. Elää mökissään kolmen koiransa kanssa, mutta kuollessaan saattaa olla, että hänet löydetään vasta useiden päivien jälkeen ja kyläläiset tulevat ihmettelemään, miksi hänen lapsensa eivät hänestä välittäneet. Hänellä on todella runsaasti ystäviä, eikä kukaan voi kuvitella millainen isä hän on ollut. Hänelle on aina ollut perhettään tärkeämpää muiden ihmisten seura ja arvostus. Hän häntäilee julkisuuden ihmisten seurassa ja yrittää imeä itseensä heidän kauttaan itseensä menestystä. Hän julkaisee näiden kuvia omilla fb sivuillaan. Hän ei ole koskaan julkaissut omien lastensa tai lastenlastensa kuvia. Meitä ei hänelle ole. Vielä kun äiti oli elossa ja vietimme jouluja yhdessä, niin isä lähti tekemään joulupukin hommia joka ikinen joulu ja niin tekee edelleenkin. Eikä ainoastaan jouluna. Oli mikä tahansa yhteinen tapahtuma niin hän katosi. Hän on ollut poissaoleva koko meidän ikämme. Äitimme piti pakan jotenkin kasassa, mutta hänen kuoltua en ole kertaakaan käynyt heidän kodissaan. Ja tästä on aikaa 14 vuotta. Isällä on useita lapsia meidän kolmen virallisen lapsen lisäksi. Hän on mm tehnyt lapsen äitini siskon kanssa eli serkkuni on myös veljeni. Meitä lapsia on tietojeni mukaan ainakin kuusi ja luulen että ulkomailta löytyy lisää. Olen kuullut viime vuonna parilta ystävältäni että isäni oli ehdotellut heille sopimattomia näiden ollessa jotain 10 vuotiaita. Lapseton isotätini jätti hänet perinnöttömäksi ja minut merkittiin saajaksi 8 muun henkilön kanssa. Saatuani rahat isäni soitti minulle- muulloin hän ei soita ikinä- ja sanoi että minun pitää antaa rahat hänelle. No en antanut. Hänellä on aivan ihanat lastenlapset, jotka ovat jo aikuisuuden kynnyksellä, mutta hän ei pidä mitään yhteyttä näihin. Poikani ylioppilasjuhlissa hän kävi vuonna 2015 mutta sen jälkeen hän ei ole kertaakaan soittanut pojalleni eikä muillekaan lastenlapsilleen. Olen pari vuotta sitten kirjoittanut hänelle kirjeen, jossa kerroin ihmetykseni siitä miksi hän ei halua olla yhteydessä perheeseensä. Me muut olisimme enemmän kuin halukkaita olemaan hänen kanssaan tekemisissä. Hän ei koskaan vastannut kirjeeseen eikä sillä ollut muuta vaikutuksia kuin että sain sydämeni tyhjennettyä ja todettua että vanhempiaan ei voi valita. Suljin hänet pois elämästäni ja olen jatkanut siitä lähtien elämääni kantamatta enempää kaunaa ja nyt tutustuttuani narsismiin todennut että hän on totaalinen narsisti. Elämäni tärkein mies on opettanut minut sietämään narsismia ja hyväksymään sen muissa miessuhteissani. Selittää ongelmani mieheni kanssa. Mutta poikani olen kasvattanut eri lailla ja voin olla hänestä ylpeä. Hänen isänsä ei ole narsisti ja näin vuosien jälkeen erostamme kadun että en osannut sitä seikkaa aikoinaan arvostaa.

kissankello kirjoitti: 26 Maalis 2018, 11:13 Nyt haluan kuitenkin kertoa sinulle isästäni.

Kissankello luin tuon, mistä kerroit ja se kuulosti sydäntä riipivältä..Todella karua kaksinaamaista elämää on isäsi elänyt. Voin vain kuvitella ja arvailla, miten repivää tuo on jossain vaiheessa ollut sulle, todennäköisesti yhä jollain tasolla? Osa asioista, mistä kirjotit on mullekkin tuttuja, mutta koen olevani onnekas, että omasin edes "pieniä pilkahduksia" aidosta ihmisestä hänessä välillä. Kirjoittamasi perusteella on vaikea kuvitella, että olisit kokenut lainkaan vastaavaa, mikä on todella karmea asia kuulla. Se on todella surullista ja synkkää yhtäaikaa. Lisäksi tuo lapsille sopimattomien asioiden ehdottelu..tuollainen käytös on kuvottavaa ja sairasta.

Isäni on ehdottomasti tänäpäivänä erilainen ihminen, mitä oli vuosia sitten..Kuitenkin valitettavasti alkoholisti luultavasti yhä ja siinä samalla hyvin niukan empatiakyvyn omaava ihminen. Ei tule luultavasti ikinä pahoittelemaan omaa käytöstään, joten sen hyväksyminen on ollut mun asiani. Hän tuskin myöskään täysin ymmärtää sitä, että ihmiset oikeasti välittää toisistaan ja että hänestäkin välitetään..tai että mitä sen kuuluisi merkata hänelle. Koen kuitenkin, että hän on pehmennyt pahimman yli, mikä on hyvä asia. En tule hänestä paljoa odottamaan, joten en voi oikeastaan enää pettyä.

Olet itseasiassa toinen naispuolinen ihminen, joka on mulle sanonut vastaavaa, että ymmärtää ehkä miestään paremmin jollain tasolla. Mun mielestä tämä on vertaistuen voimaa parhaimmillaan ja olen iloinen, jos kirjoittamani on auttanut jollain tapaa. Olen itsekkin kokenut saaneeni vertaistuen kautta vastaavanlaisia kokemuksia.