KESKUSTELUFOORUMI

Hei kaikille,
tämän keskustelufoorumin löytyminen oli paras asia vähään aikaan. En tiedä kuinka vasta nyt tänne eksyin, olen hakenut tietoa narsismista viimeiset kolme vuotta. Lukenut, kirjoittanut, pohtinut aihetta. Vaikka minulla on paljon järjellä ymmärrettävää tietoa, tunnen edelleen olevani hyvinkin haavoittuvainen ja rikki narsistin jäljiltä.
Luin täältä tarinoita, ja sain niistä paljon voimaa. Kiitos. Hämmästyn edelleen joka kerta sitä kuinka samalla tavalla toisilleen täysin vieraat narsistit käyttäytyvät. Palaan näihin tarinoihin varmasti vielä monta kertaa tämän eroprosessin aikana kun tarvitsen vahvistusta. Haluaisin nyt alkuun kysyä neuvoja eron jälkeiseen aikaan ja etenkin itsetunnon rakentamiseen.

Vähän taustaa:
Narsisti-exäni jätti minut lopullisesti kuukausi sitten. Meillä oli neljän vuoden suhde, josta viimeinen kolme vuotta oli elämäni kuluttavinta on/off-aikaa ja elämäni suurin virhe. Ensimmäinen vuosi elettiin satua, joka päättyi kuin seinään, kun jouduin hetkeksi sairaalaan fyysisen sairauden vuoksi. Kun kotiuduin sairaalasta elämäni huonoimmassa kunnossa, narsisti heitti minut ja lapseni ulos yhteisestä kodistamme. Samalla hän jäi kiinni siitä, että oli pettänyt minua sillä aikaa kun olin sairaalassa. Jäin täysin tyhjän päälle lasteni kanssa. Jouduin rakentamaan koko elämäni uudelleen tilanteessa, jossa olin jatkuvissa fyysisissä kivuissa ja henkisesti täysin lyöty. Huoli lapsista oli suuri. Se oli kuin helvetillisin painajainen, vain totta joka aamu herätessäni. On käsittämätöntä, että tästä huolimatta jatkoin hetken tauon jälkeen suhdetta hänen kanssaan vielä kolme vuotta. No, luulen että jos joku, niin te täällä ymmärrätte, miten se voi tapahtua.

Kolme vuotta rimpuilin irti suhteesta terapian avulla. Vahvistuin, ja muutaman kerran onnistuinkin irtaantumaan hänestä. Valitettavasti en ollut tarpeeksi vahva, ja hän sai minut manipuloimalla takaisin nämä kerrat. Hän onnistui jopa rikkomaan yhden uuden parisuhteeni, jota tulen katumaan varmaan pitkään. Myös narsisti jätti minut muutaman kerran, aina niinä hetkinä, kun olin elämässäni heikoimmillani joko oman tai vanhempani sairauden vuoksi. Nuo hylkäämiset olivat traumaattisia kokemuksia, joita en unohda koskaan. Kaiken kaikkiaan elämäni hänen kanssaan oli jatkuvaa nöyryytystä eri tavoin. Hän jäi jatkuvasti kiinni muille naisille viestittelyistä. Hän hoidatti minulla lapsiaan kun oli ”työjutuissa”. Myöhemmin kuulin, että kun olin silitellyt hänen lapsiaan uneen, hän oli iskenyt tuttavaani baaritiskillä. Erityisesti hän nautti kylmän ja kuuman vaihtelusta. Aina, jos luotin hetken hänen lämpöönsä, hän heitti minut jääkylmään syvään päätyyn. Yleensä katoamalla, mitätöimällä täysin. Hän maalasi minusta kuvan roikkuvana naisena, ”jolle mikään ei riitä”. Olin esimerkiksi säälittävä ja naurettava, jos kuvittelin, että hän haluaisi uhrata viikonlopuistaan tai juhlapyhistään aikaa minulle.

Kun tapasin narsistin, olin terveellä tavalla vahva nainen. Siihen hän itsekin sanoi usein ihastuneensa. Neljässä vuodessa hän tuhosi itsetuntoni täysin. Tapoja oli kymmeniä ellei satoja, tästä tulisi romaani jos ne kaikki kävisin läpi. Loppuun saakka olin hänelle ulkoisesti kelvollinen. Se oli oikeastaan ainut ”arvoni” koko suhteen aikana. Vastasin täydellisesti hänen naismakuaan eikä hän arvostellut ulkonäköäni kuin kerran, harvinaista narsistille. Tuo asia kääntyi kuitenkin sisälläni hyvin negatiiviseksi. Tajusin vähitellen, että olen hänelle paitsi hyödyke, myös puhtaasti seksiobjekti. Vasta viime aikoina olen ymmärtänyt että myös se on seksuaalista väkivaltaa. Siinä on yksi iso pala käsiteltävänä. Se, että hän ylisti ulkonäköäni (joka todella ei ole mikään erikoisempi kuin kenenkään muunkaan, vain hänen makunsa mukainen) ja kaikki muu minussa oli riittämätöntä ja arvotonta, murensi itsetuntoani entisestään. Suoraan sanottuna tunsin oloni välillä huoraksi hänen seurassaan. Jos sanoin tämän ääneen, hän rankaisi minua ”noin käsittämättömästä väitteestä” esimerkiksi viikon hylkäämisellä. Tuonkin asian olen tajunnut kokonaisuudessaan vasta jälkikäteen. Minusta tehtiin asiaan syyllinen, eikä hän koskaan pahoitellut tai kauhistellut, että oli saanut minut tuntemaan oloni niin huonoksi. Niin oli aina. Mitään asiaa ei saanut nostaa esiin, se oli riidanhaastamista, ”en jaksa vääntää sun kanssa”, ”mä haluan onnellisen suhteen enkä tällaista” jne. Yksi väärä lause minulta oikeutti sen, että hän käveli ulos ovesta eikä vastannut viesteihin tai puheluihin. Lopulta olimme tilanteessa, jossa en saanut suhteesta mitään. En yhtään mitään. Oli aivan sama miten esitin asiat, ne olivat kohtuuttomia pyyntöjä. Hän kyllä ehti ja halusin tehdä asioita muiden kanssa, mutta ei minun. Tämä jatkuva yksin jättäminen on yksi asia, joka tuhosi itsetuntoani. Kaikki muut olivat aina arvokkaampaa ja parempaa seuraa.
Tässä rinnalla kuitenkin vahvistuin koko ajan terapian avulla. Se ajoi narsistia selvästi kauemmas minusta, minusta tuli hänen silmissään vastenmielisempi kun olin vahvempi. Jälkikäteen ajateltuna on hurjaa, että kävin viikoittain terapiassa kolme vuotta. Vain tuon yhden ihmisen vuoksi. Myöhemmin sain tietää, että hänen ex-vaimonsa ennen minua on käynyt vielä pidempään terapiassa. Hän tuhosi tuon naisen aika perusteellisesti.

Tämän on/off-vaiheilun jälkeen erosimme lopullisesti siis kuukausi sitten. Tiedän, että ero on lopullinen, koska hänen käytöksensä on muuttunut täysin edellisiin eroihin verrattuna. Hän ei enää halua pitää mitään liekaa minuun, olen hänelle hyödytön. Todennäköisesti hänellä on vähintään yksi uusi uhri kierroksessa. Tämä on tietenkin minun pelastukseni ja järjellä ymmärrän sen, mutta tunnetasolla hylkääminen on järkyttävä. Ennen eroilmoitustaan TEKSTIVIESTILLÄ hän oli viikkoa aiemmin sanonut rakastavansa minua. Hän käytti myös tunteista puhumista pelivälineenä eikä ollut itse asiassa koskaan sanonut rakastavansa. Hän korosti, että sitten kun hän lopulta sen sanoo, hän ei koskaan halua erota siitä ihmisestä. Sitten hän sanoi sen – ja jätti minut viikko sen jälkeen kuin roskan. Eroviestin lisäksi hän on mm. lähettänyt minulle viestin, jossa kuvailee, millaisen naisen hän haluaa ja tarvitsee saadakseen onnellisen ja tasapainoisen elämän. Rivien välissä on siis minulle se viesti, joka tuli tutuksi koko suhteen ajan: minussa on jotain todella pahasti vikana, koska hän ei voi olla onnellinen kanssani.
Nyt hän päivittää jatkuvasti sosiaaliseen mediaan kuvia itsestään onnellisena ja urheilevana, tavoiteltavana ihmisenä. Todellisuudessa hän ei urheillut lainkaan suhteemme aikana eikä koskaan suostunut lähtemään lenkille tai hiihtämään kanssani. Nyt hän on ikään kuin ”varastanut” yhtäkkiä minun harrastukseni ja postaa jatkuvasti kuvia itsestään tekemässä niitä saatesanoilla siitä, kuinka onnellinen hän on elämäänsä.

Näiden kolmen vuoden aikana olen sanonut muutamalle ystävälleni, että exäni on oppikirjaesimerkki narsistista. Kaikki, mitä luen aiheesta, on hän. Olen lähes tyrmistynyt siitä, että hän käytti täysin samoja lauseita, joita esimerkiksi englanninkielisessä kirjallisuudessa kuvataan tyypillisiksi narsistin lauseiksi (hän vain käänsi ne suomeksi, heh). Kolme vuotta tiedostin täysin hänen olevan narsisti, mutta kamppailin asiaa vastaan, keksin selityksiä, puolustelin hänen henkistä väkivaltaansa. Jollain tasolla myös kuvittelin, että kun rakastan häntä tarpeeksi, hän kykenee muuttumaan. Ripustauduin siihen ajatukseen, jonka hän minulle syötti: ”vain sinä tunnet minut”. Kuvittelin, että hänen näytelmänsä ”hyvästä miehestä” olivat se, mitä hän oikeasti oli. Loppua kohti ne sirkusesitykset vain vähenivät ja pinnalla oli enimmäkseen narsisti.

Vaikka tiedän nämä asiat, sisälläni velloo nyt eron jälkeen järkyttävä pelko siitä, että en toivu koskaan. Yritän tehdä asiat oikein: annan tunteiden tulla, käsittelen ne. Myönnän senkin, että kaipaan ja ikävöin hyviä aikojamme. Yritän käsitellä järjellä sen, että minussa ei ole ihmisenä niin paljon vikaa kuin minulle on vuosien saatossa syötetty. Kylmä tosiasia on silti, että omanarvontuntoni on edelleen tiukasti narsistin käsissä. Niin se oli koko suhteemme ajan. Hän sai minut niin syviin vesiin, että todella vain hänen mielipiteellään oli minulle merkitystä. Kaikessa. Hän päätti jopa hiustyylini ja kynsilakkani värin. Jos olin vaateostoksilla, lähetin hänelle kuvan itsestäni sovituskopissa, jotta hän saattoi hylätä tai hyväksyä vaatteen. Tietenkin käsitän nyt ja käsitin jo silloin, kuinka järjetön ja sairas suhde oli. Minun on ollut todella vaikeaa hyväksyä sitä, että olen antanut manipuloida itseni niin pitkälle. Halusin uskoa hänestä hyvää loppuun saakka. Minun on hyvin vaikeaa kohdata pahuutta ihmisissä, se on yksi iso oppi ja kehityksen aihe nyt eron jälkeen. Kärsin mieluummin itse kuin kohtaan pahuuden läheisessä ihmisessä. Kestin hänen järkyttävän henkisen väkivaltansa uskoen, että rakkaus parantaa. Mutta eihän hän kykene rakkauteen. Suhteessa oli vain minun yksipuolinen rakkauteni. Se ei katoa viikossa eikä kuukaudessa, vaikka niin haluaisin.

Erossa on hirveä määrä asioita käsiteltävänä. Yksi ylitse muiden nousee kuitenkin koko ajan esiin, ja se on itsetunnon korjaaminen. Se kietoutuu lähes kaikkiin muihin asioihin. Haluaisin kuulla, miten te olette onnistuneet saamaan itsetuntonne takaisin? Onko jotain, mikä on erityisesti auttanut tai jotain, jonka tekisitte nyt toisin eron jälkeen? Olen myös kohtuullisessa paniikissa siitä, kuinka pitkään tämä kärsimys ja nollana olemisen tunne kestää. Suurin pelkoni on, että en koskaan tule toipumaan. Että aina, kun näen ko. ihmisen, koen hänen olevan minun yläpuolellani ja päättävän minkä arvoinen olen. Nythän olen hänelle roska, mitätön, arvoton.
Pelkään myös sitä hetkeä, kun joudun kohtaamaan hänen uuden parisuhteensa. Luulen, että siihen ei mene kauan. Hän ei osaa olla yksin. Edelleen sisälläni on se inhottava ajatus, että hän kukoistaa seuraavassa parisuhteessaan ja osoittaa näin, että vika oli kuitenkin minussa. Että minä olin niin huono ja arvoton ihminen, etten vain riittänyt hänelle. Hänhän porskuttaa tyytyväisenä jo nyt, entäpä sitten kun hän tekee kaikkia niitä asioita jonkun muun kanssa? Niitä asioita, joita minä halusin ja joita hän ei minulle antanut, koska olin hänen silmissään liian epäkiinnostava siihen?
Oloni on niin ristiriitainen. Tiedän, että en enää koskaan halua siihen helvettiin, jota elin vuosia. Silti tämä tämänkin hetkinen on helvetti. Haluaisin vain sen päivämäärän, kun erohelvetti on ohi. Pelkään kuollakseni, että hän jää varjoksi elämääni koko loppuiäkseni.

Ikävä kyllä, minulla ei ole Sinulle vastausta antaa, milloin itsetunto palaa.Pikemminkin toivoisin samaa vastausta itsellenikin.
Ainut "neuvo", jonka voin antaa, monen hokema no contact pelastaisi uusilta hairahduksilta.
Itse en ole siihen kokonaan pystynyt ja niinpä ajoittain hyvään alkuun päässyt toipuminen palaa entistä "syvemmälle " ja itsetuntoni taas hiukan huonompi.
Oma "suhteeni" alkoi reilu 2 vuotta sitten ja siitä puolet on/ offia. Yhdessä emme ole asuneet.
Itse olen vielä siinä vaiheessa, etten edes pysty ajattelemaan mahdollista uutta suhdetta elämääni.
Ja pelkäänpä vain, että tokkopa "palaudun" enää entiselleen, iloiseksi, toimeliaaksi ja sosiaaliseksi itsekseni, joka olen ollut aiemmin.
En olisi uskonut, että "normaali" ihminen voi vajota näin alas seurustelun seurauksena.
Tältä foorumilta olen paljon ammentanut uskoa siihen, että" palautuminen "on mahdollista. Itsehän siihen voi paljon vaikuttaa, kun vain löytäisi sen verran voimia, että saisi itseään "niskasta kiinni" .

Todella hyvä viesti ja kertomus. Itselläni samoja fiiliksiä, tosin olin suhteessa vain vajaan vuoden.
Tuntuu helvetin vaikealta ja mahdottomalta löytää mitään yhtä ihanaa kuin tämä mies. Kuitenkin olen saanut osakseni haukkumista kaikesta mahdollisesta.

Hei!
Todella ajatuksia herättävä kirjoitus. Paljon voimia irrottautumiseen. Minulla tämä prosessi on mennyt alun huumasta, ikuisen rakkauden vannomisista siihen pisteeseen että välillä olemme vielä löyhästi yhteyksissä, mutta enää ei ole mitään hyvää tai tulevaisuudentoiveita suhteeltamme. Ensimmäisen eron aikana tuntui että kuolen. En voinut ymmärtää, miten pystyn elämään ilman tuota täydellistä miestä minulle? Siitä on nyt kolme vuotta ja niin paljon hylkäämisiä, satuttamisia on virrannut, että nykyään tiedän etten halua minua kohdeltavan noin, en enää usko, luota tai rakasta. Lähinnä ihmettelen, miten hänen käytöksensä on mennyt läpi....silti joskus vielä yksinäisinä hetkinä annan hänen tulla luokseni.
Olen monesti miettinyt että miksi annoin niin monta kertaa anteeksi, miksi uskoin muutokseen (no kun minulle kerta toisensa jälkeen vakuuteltiin että nyt kaikki muuttuu...), miksimiksimiksi? Luulen että se toinen vaihtoehto oli vain liian kamala uskoa. Silloinhan kysymyksessä olisi petos. Valehtelu ja manipulointi...ja miksi? Mitä hän tästä sai? No seksi meillä on aina ollut todella hyvää, vaikka itse asiassa aloin juuri miettimään että tietyiltä osin sekin on valheen luomaa himoa. Täydellinen mies, joka himoitsee, rakastaa ja haluaa jakaa elämänsä kanssani. Vahvan maskuliininen. Antaa minulle kaiken mitä suhteelta toivoin (paitsi sitten alkoivat hylkäämiset ja yksinjättämiset) Hmm..viimeisellä kerralla (toivon että viimeinen) hän tuli luokseni räkäkännissä, kallis shampanja mukanaan (koska ansaitsen sen) ja tajusin että näin humalassa hän itse asiassa on usein ja se ei ole millään tasolla viehättävää. Lähinnä häpesin hänen kerskailevaa käytöstä ravintolassa ja ihmettelin taas että mikä minuun aikoinaan oikein iski?!
Eihän sitä haluaisi uskoa, mutta taisi iskeä tietoisesti toisia ihmisiä ja tilanteita manipuloiva narsisti.
Tässä saattaa mennä kauan että itseluottamus, itsetunto palaa. Eniten sitä syö se, että miksi päästin jonkun tekemään minulle toistuvasti pahojaan?! Yksi etappi joka sitä vahvistaa on se, että aloittaa omien rajojensa miettimisen ja niissä pysymisen. Minulle tärkein metodi, joka myös auttaa.
En ole pitkiin aikoihin enää itkenyt päivittäin ja olen myös miettinyt, minkälainen mies/ ihmissuhde olisi minun arvojen mukainen. Enää ei tarvitse päästää ketään ylittämään tai rikkomaan rajojaan. Se kait se tärkein asia on. Jos arvostaa itseään niin korkealle kuin pitääkin, ymmärtää että kaltoinkohtelu on väärin. Ei minulle niin saa tehdä!! niin sanotusti...Silloin myös nopeasti huomaa, että itsetunto on palannut, on terveellä pohjalla ja on mahdollista voida hyvin yksin tai parisuhteessa.

Viestisi kosketti Halkopino ja se myös antoi minulle toivoa selviytyä eteenpäin.

Tuntuu varsin tyhjältä. Tämä täydellinen mies kenen kanssa minulla piti olla upea tulevaisuus ja kaikki kuulosti niin hyvältä ja ihanalta. Ne ihanat hetket olivat parasta ja olin niin onnellinen. Mies oli 3kk yhteisestä ajastamme upea, ihana ja hyväkäytöksinen ja harvemmin tuohtui mistään. Sain hänet kuitenkin jälleen kiinni viestittelystä ja muiden panemisesta, ne samat naiset keneen oli luvannut olla pitämättä yhteyttä. Päätin että vihdoin lähden ja kohta ensimmäinen viikko takana.

Yritän ajatella että tämä on se pahin aika, ja että löydän vielä jonkun joka rakastaa minua itsenäni. Silti tämä mies sai/saa minut tuntemaan että olen hyödytön, ruma, kukaan ei halua olla kanssani ja että hän on parasta mitä koskaan tulen saamaan elämässäni.

Narsisti tuhosi ison osan elämääni näin lyhyessä ajassa. Onneksi osasin irtautua tässä vaiheessa. Toivon etten enää koskaa putoa tuohon samaan ansaan vaan olen vuoden päästä paljon onnellisemmassa tilanteessa.

Täällä myös samassa tilanteessa oleva...tuskallista myöntää itselleen, miten tyhmä ja sinisilmäinen on ollut.
Kerta toisensa jälkeen olen palannut takaisin miehen kanssa. Tälläkin hetkellä pohdin näkemistä. Ja ikävä on ihan valtava.
Suhdetta on kestänyt nyt 1,5 vuotta. Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen mies jätti minut ilman selityksiä. Romahdin täysin, mutta terapian ja lääkityksen avulla sain riuhdottua itseni takaisin elämään, pystyin iloitsemaan elämästä.
Sitten seuraava puoli vuotta hiljaiseloa, kunnes mies tuli takaisin elämääni. Epäilin, mutta kun niin rakastin...nyt olen taas yksin, aivan rikki...lääkkeiden avulla pystyn edes jotenkin käymään töissä, mutta muuhun elämään en pysty. Työpäivän jälkeen kyyneleet valuvat jo ennen kotiovea...itken ja nukun seuraavaan päivään ja nämä viikonloput ihan tuskallista.

Miten tästä voi edes enää nousta takaisin ihmiseksi?

Olen pitkään miettinyt, mitä sanoisin itsetunnon kohottamisesta. Nyt tuli mieleen muutama ajatus. Minusta ihmisellä, joka haksahtaa luonnehäiriöiseen ei alkujaan ole ollut hyvää itsetuntoa. Ihmiset, joilla on itsetunto kohillaan karsivat luonnostaan narsistit pois. Narsistit eivät myöskään piiritä heitä, koska vaistoavat yritykset turhiksi. En usko näihin tarinoihin, joissa kerrotaan: "Olin iloinen, tasapainoinen, vahva ihminen kunnes kohtasin narsistiin." Tässä iloisuudessa ja vahvuudessa ei ole ollut kaikki oikein, koska on joutunut uhriksi. Tilanne on tietenkin voinut tulla pahemmaksi narsistin kanssa ja on tullutkin.

Haluan sanoa, että uhrin itsensä kehittäminen on oleellinen asia olosuhteista riippumatta. On tärkeämpää löytää uusia omia juttuja itselleen kuin moittia toisia. Omiin harrastuksiin uppoaminen kehittää ja nostaa itsetuntoa. Onnistuminen, missä asiassa hyvänsä voimaannuttaa. Voimaantumisen myötä voivat isotkin ongelmat ratketa.

Krassi, en usko tuohon että narsisti aina ottaisi uhrikseen vaan "rikkinäisiä" ja epävarmoja ihmisiä.

Olen itse sosiaalinen, lempeä, kaikkien ystävä ja omaan (omasin) myös hyvän itsetunnon. Narsisti sai manipuloitua ja ajan kanssa takerruttua mieleeni ja käytti nimenomaan hyväuskoisuuttani ja kiltteyttäni hyväksi, minä kun haluan että kaikilla on aina hyvä olla. Tätä kautta aloin laiminlyömään omaa terveyttäni koska laitoin narsistin tarpeet ja vaatimukset oman hyvinvointini edelle. En ollut epävarma vaan avulias, sinisilmäinen ja liian kiltti.

9kk riitti siihen että huomasin kadottaneeni osan itsestäni kun olin tehnyt toisen oloa hyväksi. Olen fiksu, varma, eteenpäin menevä ja kunnianhimoinen ihminen. Haluan kuitenkin läheisilleni aina pelkkää hyvää. Narsisti oli ensimmäiset kuukaudet täydellinen ja tapasimmekin itseasiassa todella ison sattuman kautta (monet sanoivat sitä kohtaloksi). Kaikki sujui hyvin, ja kun narsisti purki pahaa oloaan minuun, minä autoin. Tekisin niin siskolleni, isälleni, äidilleni ja kenelle tahansa muulle läheiselleni jos heillä olisi huono olo.

Pikemminkin ajattelisin että narsistit ottavat uhreikseen ihmisiä ketkä ovat auttavia, huolehtivaisia, kilttejä ja laittavat läheistensä tarpeet itsensä edelle. Toki sitä en kiellä etteikö itsessäni olisi ollut myös "vikaa". Olen kovin rikkinäisestä perheestä ja olen pienestä saakka halunnut korjata kaiken ja tehdä läheisilleni hyvän ja turvallisen olon. Olin siis oiva uhri näin myöhemmin tilannetta katsellessa.

tiiti, älä vaan anna periksi! Tiedän että kukaan ei voi sanoa sulle mitä pitää tehdä... sun täytyy itse päättää se. Joku päivä vielä pystyt siihen jos et heti tänään.

Hei murroksessa, juuri meitä kilttejä narsistit manipuloivat. Jos osaisimme laittaa rajat, se ei onnistuisi. Itsetunnossa on siis vikaa, kun alistuu manipuloitavaksi. Minusta paras tie toipumiseen on rehellinen itsetutkiskelu.