KESKUSTELUFOORUMI

Vaikka olenkin lukenut, mitä narsismi on ja miten se näkyy käytöksenä esim. exässäni, niin en silti pääse yli tästä tunteesta, että ihan kuin olisin hänelle ilmaa. Hän ei kertaakaan ole katunut käytöstään tai ilkeitä sanojaan. Kommentoi kerran ainoastaan "ja sähän et koskaan oo ilkee". Olo sisällä on ontto ja surullinen. Vaikkakin tiedän, ettei suhde ollut hyvä tai siitä mitään ikinä olisi voinut tulla. Joskus kuitenkin tuntui, että hän olisi henkisesti kasvanut parempaan suuntaan, mutta kaikki vesittyi taas kun hän alkoi toistaa kaavamaisia käytöstapojaan aina tismalleen samanlaisista, toistuvista lauseista äänensävyyn.

Syyt eroon olivat hänessä ja kun en enää yksinkertaisesti jaksanut mitätöintiä, asioiden kääntämistä omaksi syykseni ja tunnekylmyyttä, oli pakko vaan irtaantua ja lähteä. Hän aina hoki "mä en jätä" ja eihän hän jättänytkään; mitä nyt petti ja poti "huonoa omaatuntoa", kun jäi kiinni. Riidoissa aina hoki, miten ilkeästi hänelle puhun, miten itsekäs ja "muka täydellinen" omasta mielestäni olen. Hetiperään hoki miltei aina, että "mä tyydyn niin vähään, en tarvii ku rakkautta ja sitä, että sä vaan puhuisit mulle kauniimmin". Siis en todellakaan ollut puhunut hänelle ikinä ilkeään sävyyn, joten pasmathan siinä sekaisin itsellä meni.

Mielestäni parisuhteen tulisi olla molemmille turvasatama, ei taistelukenttä, jossa toisen heikkouksia käytetään toista vastaan pelkän satuttamisen tarkoituksessa. Tätä se meillä oli. Jokainen epävarmuus, jokainen epäkohta toisessa; aina riidoissa muistettiin nostaa nämä esille ja sivaltaa vyön alle. Ei tultu vastaan missään, jätettiin toinen itkemään yksin ilman lohdutusta.

Käyn nyt läpi sellaista "aikaa kultaa muistot" -tyyppistä ajanjaksoa ja itkin äsken. En ole kuullut hänestä pihaustakaan, ellen nyt sitten laita hänelle ensimmäisenä viestiä sopiakseni viimeisin tavaroideni hausta. Yllättäen hän vastaa takaisin ja ihan asiallisestikin, yllättävän positiivisella ja yhteistyökykyisellä sävyllä. Minua tuo kaikki vaan epäilyttää. Ahdistavaa kohdata hänet taas pian, kun menen hakemaan viimeiset tavarani. En halua kuulla ilkeyksiä tai sitä sairasta, yli-iloista mielentilaa, joka hänellä varmasti on osoittaakseen, että hyvin menee.

En halua keskustella hänen kanssaan mistään, kun tapaan hänet tavaroiden noudon yhteydessä. En myöskään saa tai edes halua sotkea ketään tähän, vaan noudan tavarani itse.

Viimeinen kohtaaminen ja sitten ei tarvitse olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä; ei ole syytä olla.

Toivottakaa please mulle voimia etten sorru exäni mahdolliseen, verbaaliseen manipulaatioon ja ala pohtia, oliko ero sittenkään oikea päätös.

Ero on varmaankin ihan oikea päätös. Oot nähnyt jo sen "kulissin" läpi..mut sehän siinä on pirullista kun narskut on hyviä näyttelemään..mut sen vaan sanon et mitä nopeammin eroot sen helpommin kaikki käy.

Minäkin olen aikalailla ilmaa narsisti exälleni ja ehkä se on hyvä niin, vaikkaki se loukkaa. Loukkaa silti vaikka tiedän, ettei se hänen esittämänsä hyväkään ole aitoa. Ei sillä ihmisellä ole sydäntä millä rakastaa.

Exänikään ei koskaan mitään pyytänyt anteeksi, koska ei hän omasta mielestä tee koskaan mitään väärin tai ole ilkeä. Aina syy on joko minuassa tai jossain muussa tai olosuhteissa. Hänellä ei ole peiliä mitä katsoa.

Tiedostan myös täysin, ettei meidän suhteesta koskaan voi enää tulla mitään. Liian paljon on mennyt jo pieleen. Yhteen on palattu pari kertaa, mutta sama paska se vaan toistuu, ei tää miksikään tästä muutu!

Todellakin parisuhteen pitäisi olla yks turvallisimpia paikkoja. Ei parisuhteessa kuulu jollain keinolla ansaita oikeus saada toiselta tukea tai missään muussakaan ihmissuhteessa pitäisi jouduta pyytämään erikseen kunnioittavaa ja arvostavaa käytöstä. Kyllä se kuuluu siihen diiliin ihan automaattisesti. Sitä ei tarvi omilla hyvillä teoilla ansaita tms.

Itsekkin elän jossain kummassa välitilassa. En todellakaan halua exää takaisin, aikasemmissa eroissa olen ollut vielä niin pahasti koukussa, että olen hänet takaisin ruinannut. En halua/pysty olemaan exäni kanssa kaverikaan. Mutta silti jatkan vähäistä yhteydenpitoa hänen kanssaan enkä ymmärrä minkä takia? Mikä sen tarkoitus on? Välistä oon niin kahtia jakautunut ihminen, että sanon yhtä ja teen toista. Hoen kyllä, ettei narsistii saa ruokkia ja tiedostan kaiken hänen kikkailunsa, mutta silti vaan jatkan olemista se narcissistic supply sille. Näköjään ei oo vielä uutta uhria löytäny, joten jollain tavalla kelpaan vielä.


Voimia kohtaamiseen! Suosittelen kuitenkin käsittelemään itsekseen ne kaikki tunteet mitä tämä ero ja irti päästäminen aiheuttaa. Vihaksi tunteiden muuttaminen ei kannata, koska katkeroidut siitä vain itse ja senkin taakan kannat vain yksin ja se helposti seuraa seuraaviin suhteisiin.

Selkärangaton kirjoitti: 06 Huhti 2018, 13:05 Minäkin olen aikalailla ilmaa narsisti exälleni ja ehkä se on hyvä niin, vaikkaki se loukkaa. Loukkaa silti vaikka tiedän, ettei se hänen esittämänsä hyväkään ole aitoa. Ei sillä ihmisellä ole sydäntä millä rakastaa.

Exänikään ei koskaan mitään pyytänyt anteeksi, koska ei hän omasta mielestä tee koskaan mitään väärin tai ole ilkeä. Aina syy on joko minuassa tai jossain muussa tai olosuhteissa. Hänellä ei ole peiliä mitä katsoa.

Tiedostan myös täysin, ettei meidän suhteesta koskaan voi enää tulla mitään. Liian paljon on mennyt jo pieleen. Yhteen on palattu pari kertaa, mutta sama paska se vaan toistuu, ei tää miksikään tästä muutu!

Todellakin parisuhteen pitäisi olla yks turvallisimpia paikkoja. Ei parisuhteessa kuulu jollain keinolla ansaita oikeus saada toiselta tukea tai missään muussakaan ihmissuhteessa pitäisi jouduta pyytämään erikseen kunnioittavaa ja arvostavaa käytöstä. Kyllä se kuuluu siihen diiliin ihan automaattisesti. Sitä ei tarvi omilla hyvillä teoilla ansaita tms.

Itsekkin elän jossain kummassa välitilassa. En todellakaan halua exää takaisin, aikasemmissa eroissa olen ollut vielä niin pahasti koukussa, että olen hänet takaisin ruinannut. En halua/pysty olemaan exäni kanssa kaverikaan. Mutta silti jatkan vähäistä yhteydenpitoa hänen kanssaan enkä ymmärrä minkä takia? Mikä sen tarkoitus on? Välistä oon niin kahtia jakautunut ihminen, että sanon yhtä ja teen toista. Hoen kyllä, ettei narsistii saa ruokkia ja tiedostan kaiken hänen kikkailunsa, mutta silti vaan jatkan olemista se narcissistic supply sille. Näköjään ei oo vielä uutta uhria löytäny, joten jollain tavalla kelpaan vielä.


Voimia kohtaamiseen! Suosittelen kuitenkin käsittelemään itsekseen ne kaikki tunteet mitä tämä ero ja irti päästäminen aiheuttaa. Vihaksi tunteiden muuttaminen ei kannata, koska katkeroidut siitä vain itse ja senkin taakan kannat vain yksin ja se helposti seuraa seuraaviin suhteisiin.

Ehkä se on se totuttu tapa; mekin exäni kanssa oltiin joka päivä monesti yhteydessä tekstiviestitse ja whatsapissa. Tai siis minä olin töissä, hän viestitteli mulle ja sitten vastailin toki takaisin parhaani mukaan. Nyt, kun sitä ns. vanhaa tapaa ei enää ole, sun aivot käyttäytyy vielä siten, kun kaikki olisi vielä niinkuin ennen.

Hyvä, että pohdit, mitä pointtia laittaa sun exälle viestiä, sillä eihän siinä tosiaan ole mitään järkeä. Mutta toi on opittu tapa, josta voi myös (onneksi!) oppia pois.

Lisäyksenä vielä, että oma exäni joskus myönsi olevansa väärässä, mutta tiedä sitten, oliko väärässä "myöntämisen" takana halu saada riitaisa tilanne sovittua nopeasti, sillä ei jaksanut sitä enää jatkaa (vaikka itse aloittikin ja jatkoi jne). Huhhuh.

Joo huomaan oikeestaan sen, että se on ehkä se totuttu tapa niinku kertoo toiselle jostain asiasta iha niinku ennenki. Ja siinä on myös edellee se mielikuvitus mukana, että kuvittelee toisen reagoivan ja toista kiinnostavan ne mun asiat sillälailla kuin nyt normaalii minusta välittävää/kiinnostunutta ihmistä kiinnostas.

Niin eihän sitä toista saa pois omasta systeemistä, jos siihen on jotenki yhteydessä tai varsinkaan jos sitä vielä (joutuu) näkee. Ku se pelkästää riitä ettei haluu toista enää omakseen vaan pitäs päässä vielä siihen, että toisella ei ois enää mitää merkitystä. Siihen on vielä matkaa.

Exä kävi tuossa hetki sitte kylässäkin. Piti tuua yks mun tavara minkä oli vahingossa(ko?) ottanut, kun haki loput kamansa viikkoja sitten. Mielestäni suoriuduin tästä koettelemuksesta todella hyvin! Jos ei kiitettävästi niin kyllä se vahva kasi oli. Osasin selkeesti tulkita toisen triggereitä millä se koitti minulta saada alotetta johonkin, mutta en reagoinu. Tokihan tuossakin sitä edelleen ruokkiin, mutta en tiiä, ehkä jotenki tunne että pikkiriikkisen oisin nyt niskan päällä. Siis eihä narsistia ny voittaa voi koskaa, mutta hetkellisesti voi olla itekkin hallinnassa enempi kuin toinen.

Mä olen löytänyt ihan hiljattain tälle sivustolle ja tuntuu uskomattomalta lukea näitä niin kovin tutuilta kuulostavia tarinoita.

Olen itse eronnut jokin aika sitten. Olin valmistautunut eroon jo kauan ja ollut suhteen ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta koko ajan valmiudessa, että toinen voi lähteä yllättäen. Meillä jokainen riita oli potentiaalinen viimeinen riita - en edes muista, kuinka usein minulle on ilmoitettu, että tämä oli tässä ja/tai kotoa on lähdetty riidan jälkeen johonkin tunneiksi, välillä päiviksi. Siksi eroamisen tuottama suru tuli jotenkin shokkina. Järkyttävä tunteiden ristiriita, kun kaipaa niin kovasti ihmistä, joka on pitkään kohdellut huonosti. Meidän suhteessamme hylkäämisen ja palaamisen (hyvittelyn) -sykliä elettiin pari vuotta kunnes hyvittelytkin hiljalleen hiipuivat ja tilalle tuli pelkkä välinpitämättömyys. Jos minua itketti, se oli kuulemma uhriutumista, johon hän saattoi reagoida hyvin vihamielisesti. Lohdutusta en ole saanut oikeastaan koskaan suhteen aikana.

Ennen lopullista lähtöään tämä ihminen eli samassa asunnossa viikkoja puhumatta minulle mitään. Totaali hiljaisuus ja kylmyys kuului kuvioon koko suhteen ajan aina silloin, kun hänen mielestään olin tehnyt jotain väärin tai kritiikkini hänen tekemisiään kohtaan oli epäoikeudenmukaista. Aivan jokainen rakentavaksi tarkoitettu keskustelu päättyi hänen hyökkäykseensä, jota seurasi enemmän tai vähemmän pitkä hiljaisuuden jakso.


Tiedän todellakin tunteen, jossa itselleen on tolkutettava, etten enää ikinä lankea samoihin valheisiin. Itse ajattelen jotenkin niin, että tästä sairaasta riippuvuussuhteesta vieroittautuminen vie aikansa ja se on vain hyväksyttävä, että heikkoja hetkiä tulee. Mä palautan itseni todellisuuteen yleensä lukemalla hyväksi havaitsemiani tekstejä aiheesta ja näitä vertaiskokemuksia, jotka pakottaa siirtämään ajatuksia tunteen sijaan järkeen.

Paljon tsemppiä tulevaan!

Näiden viestien lukeminen auttaa muistamaan miksi on vaan hyvä että jätti minut nyt,eikä vasta paljon myöhemmin...
Tänään taas tullut muistoja mieleen,vaikka oon yrittänyt touhuta vaikka mitä,niitä hyviä aikoja vaan palaa ajatuksiin,sitten "herää" todellisuuteen,ja muistaa kuinkas sitten kävikään...
Yritän sitkeästi muistaa päällimmäisenä sen yksinäisyyden tunteen,samaan aikaan kun kuvitteli elävänsä parhaimmassa parisuhteessa ikinä!
Kuinka kamala olo olisi ollut vuosien päästä
Nyt tuntuu että itsellä on pakko olla "joku",lupaava uusi suhde onkin vireillä,vaikka itsekkin tiedostaa tarvitsevansa toista ainakin tällä hetkellä lähinnä "laastariksi"...

Kata1975 kirjoitti: 10 Huhti 2018, 20:10 Näiden viestien lukeminen auttaa muistamaan miksi on vaan hyvä että jätti minut nyt,eikä vasta paljon myöhemmin...
Tänään taas tullut muistoja mieleen,vaikka oon yrittänyt touhuta vaikka mitä,niitä hyviä aikoja vaan palaa ajatuksiin,sitten "herää" todellisuuteen,ja muistaa kuinkas sitten kävikään...
Yritän sitkeästi muistaa päällimmäisenä sen yksinäisyyden tunteen,samaan aikaan kun kuvitteli elävänsä parhaimmassa parisuhteessa ikinä!
Kuinka kamala olo olisi ollut vuosien päästä
Nyt tuntuu että itsellä on pakko olla "joku",lupaava uusi suhde onkin vireillä,vaikka itsekkin tiedostaa tarvitsevansa toista ainakin tällä hetkellä lähinnä "laastariksi"...

Mullakin on todella vaikeaa muistaa niitä hetkiä, jolloin tuntui yksinäiseltä ja torjutulta, epäviehättävältä ja riittämättömältä.

Sit alkaa muistella niitä "hyviä aikoja", vaikka totuus on, että vaikka niitä hyviä hetkiä joskus olikin, oli niitä itseä rikkovia, ilkeitä sanoja ja mitätöintiä hyviin hetkiin verrattuna enemmän.

Ja kuten oon aiemmin kirjoittanut täällä jossain ketjussa, tulisi parisuhteen olla molemmille turvasatama, jossa saa olla haavoittuvainen ja oma itsensä; ei varoa sitä seuraavaa tantrumia ja sen seurauksia.

Me ansaitaan parempaa, sillä me annettiin ja yritettiin kaikkemme. Ei saa tyytyä ihmiseen, joka ei kohtaa meitä samalla tasolla.