KESKUSTELUFOORUMI

MInulla oli ystävävätär. Vuosikausia. Olimme 20 vuotta sitten samassa työpaikassa ja kun ammatilliset uramme erkanivat jatkoimme siti yhteydenpitoa. Hän muutti kauas, toiselle puolelle Suomea, mutta ystävyytemme jatkui. Tein reissutyötä ja olin aina tervetullut vieras kun niille nurkille satuin. Sitten hän tapasi miehen, rakastui. Minäkin löysin uuden miehen ja rakastuin. Aloimme pitää yhteyttä kaikki 4 ja meistä tuli perheystäviä. Aluksi he asuivat pienessä ja vaatimattomassa talossa, jonne vieraat olivat aina tervetulleita. Miehellä oli lapsia, 3 poikaa ja kaikki mahtuivat pikkumökkiin mainiosti. Samoin tämän naisen tytär aiemmasta liitosta. Sitten mentiin kihloihin ja viimein myös naimisiin. Ja tuli haave uudesta kodista; hienosta ja etenkin suuremmasta. Se tehtiin ja siitä alkoi helvetti. Siinä kodissa ei kukaan osaanut olla mieliksi. Kaiken piti olla niin puhdasta ja siistiä, että...rouva oli tehnyt monenlaista työtä jo siihen mennessä mutta kaikille työpaikoille sattui aina joku, jonka kanssa hän ei tullut toimeen. Työsuhteita tuli ja meni, puolta vuotta pitempään ei tainnut yksikään työsuhde noihin aikoihin kestää. Sitten hänen miehensä järjesti hänelle työpaikan, perusti oman yrityksensä alle kahvila-ravintolan, jota rouva sai pyörittää. Vaan sitten henkilöstöpolitiikka kääntyikin niin päin, että yhtään hyvää työntekijää ei ollut saatavissa. Hänen itsensä täytyi raataa aamusta iltaan, koska kehenkään ei voinut luottaa.
Samaan aikaan kotona miehen teini-ikää lähestyvät pojat saivat kyytiä. Milloin ei pyykit sattuneet oikeaan koriin, milloin sänky oli petaamatta, milloin ei oltu ruoka-pöydässä oikeaan aikaan. Ja kun kukaan muu ei ikinä tee mitään!!! Ymmärrän rajat ja kurin mutta tämä jokapäiväinen äkseeraus ja huutaminen oli mielestäni ihan jo jotain muuta. Poikien äiti oli hänen mielestään tosi paha, mummista puhumattakaan. Mutta sinnehän pojat pakenivat (ja onneksi oli paikka minne mennä), kun kotona ahdisti eikä saanut/ voinut tehdä yhtään mitään. Yksi toisensa jälkeen lapset muuttivat pois. Vanhin sai jo oman kämpän, kaksi nuorinta menivät äidilleen. Oman tyttärensäkin hän järjesti pois näkyvistä, palautti toiselle puolelle Suomea, ettei olisi häiriöksi, teini-ikäinen tenava.
Parisuhde näytti kuitenkin toimivalta. Liitossa oli muuten kaikki hyvin, mutta mies ei tietenkään osannut käyttäytyä kännipäissään. Ja kun koolla oli usein ystäviä joko heillä kotona tai sitten oltiin jossain ulkona, mielipiteet aviomiehen käyttäytymisestä tulivat kyllä kaikille selväksi. Itse en kokenut miehen käyttäytymistä ikinä mitenkään häiritsevänä, mutta eräänkin kerran kuulin vaimon suusta, miten toivoton tapaus tämä mies on. Eli hänet nolattiin toistamiseen milloin minkäkin syyn takia. Ja komennettiin kovaan ääneen olemaan juomatta sitä tai tätä. Ja auta armias, jos joku vieras nainen loi katseenkin kapakissa tähän mieheen; silloin alkoi helvetti. Rouva suuttui yleensä silmittömästi jostain ihan mitättömästä asiasta ja näin koko seurueen ilta oli sitten siinä. Hiljaisuuden vallitsessa taksilla kotiin ja armoton saarna taas seuraavana aamuna päälle.
Minä pidin yhteyttä mieheen Facebookin välityksellä monta vuotta. Kyselimme kuulumisia ja keskustelimme syvällisiäkin pitkin matkaa. Kunnes sitten... rouvan utelaisuus ilmeisesti voitti ja hän kävi lukemassa vuoropuhelumme. Ja noin kolmen vuoden ajalta, satojen lauseiden seasta löysi yhden lauseen, jossa hänen mukaansa "puhuin paskaa" heidän avioliitostaan. Hän suuttui ja loukkaantui, katkaisi välit meihin molempiin ja emme edes tienneet tästä välirikosta, ennenkuin hän sattumalta tuli kauppareissulla vastaan, eikä ollut tuntevinaan kumpaakaan meistä. Olimme hämmentyneitä mutta miehensä avustuksella saimme pikkuhiljaa selville, mistä kenkä puristaa. Avasin keskustelun, joka ryöstäytyi käsistä ( myös minun toimestani) ja se ei johtanut mihinkään. Puolen vuoden päästä miehensä yritti saada meitä uudelleen "linjoille" . Nyt minä olisin ollut valmis käsittelemään asiaa rakentavasti, mutta hän ei. Sama jäätävä viha oli vastassa, ehkä vielä paksummassa kuoressa kuin puolta vuotta aiemmin. Totesin tilanteen toivottomaksi ja suljin noin tunnin yrittämisen jälkeen puhelimen.
Tässä kohtaa heräsin ja tajusin olevani tekemisissä narsistin kanssa. Tuntuuko tämä kenestäkään yhtään tutulta? Vai kuvittelenko vain? Miten paljon otan vastaan tuota aiheetonta vihaa vai lakkaanko olemasta sylkykuppina? 20 yhteistä vuotta merkitsevät minulle todella paljon, samoin minun miehelleni ja myös hänen miehelleen. Viestinnästä, joka on irroitettu asiayhteydestään ja joka ei alunperinkään ollut hänelle suunnattua, tuli syy, jonka takia hän on valmis vihaamaan minua varmaan lopun ikäänsä. Ja mikäs siinä, viha on täysin hänen reaktionsa ja hänen tunteensa, mutta kuinka paljon pahaa hän ehtiikään vielä ympäristössään aiheuttaa, jos kukaan ei tuo totuutta esille? Onko kellään kokemusta, kannattaako asian puolesta taistella vai onko vain syytä pysyä pahan vaikutuspiirin ulkopuolella? Luin juuri jostain, että narsistia ei voi mikään parantaa, jollei hän itse sitä halua. Näin juuri tiedän asian olevan; ei voi haluta parantumista koska ei ota vastaan sitä tietoa, että mikään olisi vialla. Vikaa kyllä on, mutta se on toistuvasti aina jossain muualla. Että pitääkin yhdellä ihmisellä olla huono tuuri; niin paljon paskoja ihmisiä ympärillä... mutta minun sietokykyni rajat ylittyivät henkilökohtaisen viestinnän loukkaamisessa. Se on minulle pyhää, lakiin kirjattua ja sitä ei kukaan saa loukata.