KESKUSTELUFOORUMI

Hei.

Varmasti näistä asioista on täällä kirjoitettukin, mutta huomaan olevani niin syvällä oman pään pimeässä, että ajattelin, josko kirjoittaminen saisi jotain selkoa tähän kaikkeen. Huomaan muiden tarinoita lukiessani, että samanlainen tunne on ilmeisesti tyypillinen. Ettei ole ihan varma, onko tulossa jotenkin hulluksi. Valtava ikävä ja petetyksi tulemisen tunne ja ihan riipivä ahdistus omasta riittämättömyydestä. Alla minun tarinaani parisuhteesta miehen kanssa. Paljon jää kertomattakin, koska asiat ovat liian yksityisiä tai kipeitä. En tiedä, onko hän narsisti tai onko sillä merkitystä, mutta ehkä sekin on syy, miksi kirjoitan tänne. Epävarmuus omista epäilyksistä. Teksti on pitkä.

Suhde alkoi Tinderistä. Mies on keskieurooppalainen ja molemmat asumme tahoillamme, hän siellä, minä Suomessa. Noin kuukauden kuluttua ”matchista” olin matkustamassa muissa merkeissä sinne päin Eurooppaa ja ehdotin (pitkän kirjoittelun seurauksena), että voisimme tavata. Se sopi ja vietimme neljä ihan mielettömän hienoa päivää yhdessä. Tosin jo toisena päivänä hän raivostui, kun vessa oli tukkeutunut. Reippaana tyttönä, minä sitten avasin paskalukot ja korjasin. Taas toimi. Tästä on nyt kolme vuotta. Erosimme sekavin mielin ja viestittely jatkui. Kaikkia yksityiskohtia en tuolta ajalta muista, eikä ole dokumentaatiota, koska lopulta olen ajautunut poistamaan viestimme. Mutta pian olimme tilanteessa, jossa minä kävin hänen luonaan noin viikoittain/kk. Järjestin työni niin, että sain pitää etäviikkoja ja lastenhoitoni niin, että lasten isä (olemme siis eronneet) huolehti lapsista noina viikkoina. Tämä tapailemani mies oli tuolloin työtön ja äärettömän ahdistunut siitä. Se purkautui esimerkiksi aggressioina ja päihteiden käyttönä. Hän kävi kahden vuoden seurustelumme aikana Suomessa kaksi kertaa. Toisella kerralla haukkui kotikaupunkini uskomattoman rumaksi ja lähti salaa vain kahden päivän kuluttua lennolla pois, kun olimme lasteni kanssa odottamassa häntä huvipuistossa. Murenin aivan täysin. Hän ei ilmoittanut lähdöstään mitään, vaan lähetti viestin ja oli jättänyt tyynylleni valmiiksi kirjoitetun kortin. Asia jotenkin selvitettiin, niin kuin kymmeniä kertoja tuon ensimmäisen isomman konfliktin jälkeen.

Ikävä oli jatkuvasti mieletön (molemmin puolin?) ja niin aloin taas käydä hänen luonaan. Pikkuhiljaa kuitenkin kuviot alkoivat muuttua. Vai muuttuivatko? Ehkä vain minä muutuin huonommaksi? Hän vaati minulta todella paljon. Minun piti esimerkiksi käydä laitattamassa rakennekynnet joka kerta, kun menin hänen luokseen (ja minä kävin). Ennen kaikkea asuin väärässä maassa, pakkasin ruoat kaupassa väärin, hiukseni olivat vääränlaiset, käytin rumia vaatteita, en tehnyt hänelle riittävästi ruokaa (kun tein, se oli niin pahaa, että ”sen voisi syöttää koirille”), en ollut varakas, minulla oli liian mutkikas menneisyys, liian monta entistä miestä (poikaystävää), join liikaa viiniä, silitin väärin, käännyin väärään aikaan sängyssä yöllä (tästä hyvästä, minut heitettiin usein lattialle)… listaa voisi jatkaa aika loputtomasti. Tein aivan kaikkeni mielyttääkseni häntä. Usein syytökset eivät edes olleet suoria, vaan hän saattoi vain jotenkin vaikuttaa loukkaantuneelta. Kun en esimerkiksi pystynyt jalkavamman takia lähteä laskettelemaan hänen kanssaan, hän raivosi kuinka pilaan hänen vapaa-aikansa. Kun itkin, olin ”halpa huora”, jolle hän nauroi kirjaimellisesti päin naamaa. Lohdutusta en saanut ikinä. Anellessani saatoin saada kenties halauksen. Mutta en saanut ikinä siitä lohtua. Joskus myöhemmin, yrittäessäni halata häntä, hän alkoi hakkaamaan ja potkimaan minua. Kuulin loputonta huutoa kuinka pilaan hänen elämänsä ja viikonloppunsa, kun hän haluaisi vain rentoutua. Tuota lausetta kuulin aina viime viikkoihin saakka. Ja se soi varmaan korvissa (jotka soivat usein myös hakkaamisen takia) lopun elämäni.

Toki hän oli ihana, uskomattoman rakastettava. Hän osti minulle kenkiä, maksoi matkojani luokseen, vei minua uskomattoman kauniisiin paikkoihin. (Sain tosin myös kuulla paljon siitä kuinka paljon hän minulle on antanut). Myöhemmin, aina kun olimme keskellä jotain suurempaa kriisiä, hän pahoitteli käytöstään viestitse ja aneli minua takaisin. Joinain kertoina olin vahvempi ja pystyin pitämään etäisyyttä, mutta aina lopulta palasin – rakastin liikaa. Uskoin, että seuraava kerta on parempi. Jos olin siellä ja hän oli kohdellut minua kaltoin, hän saattoi pyytää anteeksi itkien, polvillaan anellen. Useimmiten hän kuitenkin syytti minua riidoistamme. Mikäli minä yritin lähteä tilanteesta, hän seurasi minua. Myöhemmin suhteessamme repi tai löi tai kuristi.

Tilanteet pahenivat kuukausi kuukaudelta ja mukaan tuli siis fyysinen väkivalta. Kerta kerralta pahentuen. Vielä tämänkin jälkeen yritin. Päätin, että, kun vain tarpeeksi rakastan, selviämme. Matkustimme lasteni kanssa sinne kesälomalle. Sen jälkeen emme ole enää nähneet. Tämä oli viime kesänä. Hän katosi täysin yllättäen sen jälkeen viikoksi. Aiemmin olimme pitäneet päivittäin yhteyttä (ahdistus tuona aikana oli aivan mieletöntä) ja palasi viestitse kertomaan, että hänellä on oikea elämä siellä (lue:toinen nainen), johon minä en kuulu. Olin todella huonossa kunnossa sekä fyysisesti että psyykkisesti tuon jälkeen. Itsetunto ja unelmat aivan murskana ja koko naiseus nöyryytettynä. Aloin kärsimään todella pahasta unettomuudesta. Nukuin vuoden noin kaksi-kolme tuntia yössä. Jotenkin sain sen kesän aikana itseni kursittua kasaan. Blokkasin kaikki viestikanavat (luulin niin) ja jatkoin elämää. Kunnes elokuun lopussa tuli Facebookissa viestipyyntö ”joltain”, jonka minä hyväksyin ja vastasin.

Tästä alkoi puolen vuoden pituinen matka tähän n:een helvettiin, jossa nyt olen. Päivä päivältä hän kietoi minua taas valtaansa. Olin jo uudessa suhteessakin, mutta se ei estänyt. Ei häntä, eikä toisaalta minua. Tätä kirjoitusta edeltävän puolen vuoden aikana sain loputtomasti kehuja siitä kuinka olen ainoa, joka on osannut häntä rakastaa, kuvailuja (ja kuvia ja videoita) upeista hetkistämme ja suhteestamme ja loputonta anteeksipyytelyä. Hän oli kuulemma aloittanut terapian ja sanoi muuttuneensa. Ja niin löysin viime helmikuussa sähköpostistani hänen ostamansa lentolipun luokseen. Sattuma osui kuitenkin peliin ja samaan aikaan, kun minun olisi pitänyt matkustaa hänen luokseen, läheiseni kuoli, enkä päässyt lähtemään. Tämän jälkeen alkoi taas ääni kellossa muuttua; en ollutkaan enää se ihana nainen, vaan liian kaukana asuva rakastaja, joka ei ”koskaan voi tarjota, sitä mitä hän tarvitsee, vie liikaa hänen huomiotaan viesteillään, vaatii liikaa ja on aggressiivinen”. Aiemmin sovitut aikataulut olivat mennyttä ja mikään, mitä ehdotin uudeksi ajankohdaksi ei kelvannut.

Olin eronnut jo aiemmin uudesta suhteestani, sillä en hallinnut tilannetta psyykkisesti lainkaan – niin kiinni olin hänessä henkisesti. Hän ei kuitenkaan tiennyt vielä erostani, vaan luuli, että tulen hänen luo, vaikka minulla on suhde. Se kuulemma oli ok: ”voin vaikka jakaa rakkautesi, kunhan vain saan sinut, sitten jatkamme jollain tavalla yhdessä, haluan vain sinut”. Kun viestit kuitenkin alkoivat taas kylmetä ja harventua, kerroin hädissäni eronneeni. Tämän seurauksena kaikki kääntyi. Minusta tuli se, joka aneli, että voin tulla hänen luokseen ja hän loittoni ja loittoni, kunnes sain kuulla lopulta ääniviestillä kuinka hänellä on uusi nainen, joka voi tarjota hänelle sitä, mihin minä en koskaan ole pystynyt tai tule pystymään. Mutta "voisimme tavata vielä kerran". Jollain tavalla kieltäydyin.

Ja tässä olen. Niin synkässä yksinäisyydessä ja ymmärtämättömyydessä. Puoli vuotta sain viestejä, joissa hän rakensi yhteistä tulevaisuuttamme ja yhtäkkiä kaikki on taas kerran mennyttä. Astuin täsmälleen samaan ansaan kahdesti. Olen täysin arvoton hänelle. En kelpaa edes haukuttavaksi. Hän on blokannut kaikki viestintäkanavat. Olen saanut yhden sähköpostin, jossa hän sanoo, että hänellä on paha olla siitä, mitä teki, mutta minun olisi pitänyt tietää, ettei meidän suhteestamme voi tulla mitään. ”Sanat ovat vain sanoja, minä tarvitsen jotain oikeaa. Älä ole tuollainen, tiedät hyvin, miten asiat ovat, en minä pysty etäsuhteeseen”. Miten?!? Siis minunko syytä tämä on? Että en ole ymmärtänyt? Miten olisin voinut ymmärtää, ettei hän halua etäsuhdetta, kun hän sadoin viestein kirjoitti haluavansa minut takaisin ja aloittaa suhteen taas kanssani?

Löysin äskettäin vanhoja sähköpostiviestejämme ja niistä näkee hyvin sen kaaren, jonka kävimme/minä kävin läpi. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja jo hyvin alussa suhdettamme olen yrittänyt sanallistaa tilanteita ja tunteitani hänelle. En ikinä ole saanut viesteihin vastausta. Kaikki kommunikaatio on käyty lähinnä lyhyillä viesteillä WhatsAppilla tai harvoin puhelimitse. Koko suhteemme aikana kysymyksiini tunteista ja hänen tekojensa motiiveista, ei hän ole pystynyt vastaamaan. Keskusteluja suhteesta ei saanut käydä, minun siellä ollessani, sillä hän halusi rentoutua. En osaa kyllä edes hahmottaa enää, yritinkö kasvokkain asioista puhua. Aika nopeasti opin hänen käyttäytymismallinsa ja pyrin mukautumaan niihin. Pyrin mukautumaan monella tavalla. En minä mikään syytön ole. En todellakaan. Ehkä minussa on kaikki syy? Olenhan tapellut vastaan. Ja tämän kaiken perusteella tunsin ja tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, että minä olen se, joka on lopulta ollut väärässä. Jos vain olisin tehnyt jotain toisin, olisinko silloin riittänyt? Olisiko silloin rakkaus riittänyt?

Olen koulutettu ja tiedostava nainen. Nyt en tiedosta tai tajua mistään yhtään mitään. Olen varjo siitä, mitä olin muutama viikko sitten. Onko tämä narsismia? Onko hän narsisti vai ehkä se olenkin minä? Mitä tämä on? Epäilen, muistanko keskustelujamme oikein ja olenko vain kuvitellut kaiken päähäni. Toimintakykyni on aivan olematon. Pään täyttää vain epäuskoinen sumu, että hän teki sen minulle taas.

Kesti kauan, ennen kuin löysin tänne. Olen aina oudoksunut kuinka monet leimaavat exänsä narsisteiksi, enkä halunnut tehdä samoin. Mutta vastauksia en saa häneltä varmaan koskaan. Ja oma pää ei enää kestä. Jos siis kenelläkään on kommentoitavaa, niin luen kiitollisena vertaistuesta.

Hei "me"!
Olen niin pahoillani kaikesta kokemastasi...
Jollain tavalla tuo mies on sairas,on se sitten mitä tahansa!On saanut sinut kunnolla pauloihinsa,ei terve ihminen tee toiselle tuollaista,ei ole millään tavalla normaalia!
Toivon niin että pystyisit olemaan erossa hänestä,ja jatkamaan omaa,uutta elämää,olet ansainnut niin paljon parempaa kuin hän...
Älä syytä itseäsi!Et ole tehnyt väärin,vain koittanut rakastaa...
Minusta on hyvä että hän on kaukana,kunpa nyt vaan pystyisit unohtamaan!Usko minua,hän ei ole arvoisesi!
Toivottavasti kuulen vielä miten sinä voit!
Halauksia ja aurinkoa päiviisi lähetän ❤

Hei. Onpa sinulla aikamoinen kokemus, olen niin pahoillani puolestasi! Minun on vaikea neuvoa oman ikävän taltuttamisessa, koska en ole sellaista itse kokenut, mutta minusta tuntuu, että tarvitset todella apua oman sisäisen minäsi kokoamisessa juuri nyt. Ymmärrät ilmeisesti, että suhde on ohi (ja kaiken kertomasi perusteella vain hyvä niin!), mutta tunnet siitä syyllisyyttä, jota sinun ei todellakaan tarvitse. Epäilit, oletko kenties itse tehnyt jotain väärin... en tietenkään voi sitä tietää, mutta sen sanon aivan suoraan, että tapauksessasi sillä ei ole edes mitään väliä, koska kumppanisi käytös sinua kohtaan on joka tapauksessa ollut niin perusteellisen väärää, ettei se ole millään puolustettavissa. Pukeuduit väärin, silitit väärin, laitoit tekokynsiä, yritit sovitella.... tosissasiko vielä kysyt: Jos vain olisin tehnyt jotain toisin, olisinko silloin riittänyt? Olisiko silloin rakkaus riittänyt? No ei olisi. Sen verran kokemusta minulla jo näistä piireistä on, että ei siis todellakaan olisi riittänyt! Ongelma ei ollut sinussa ja tekemisissäsi, vaan hänessä ja hänen käytöksessään sinua kohtaan. Ei tuollaista käytösvammaa voi parantaa millään omalla toiminnalla. Jos ihminen rakastaa toista, hän hyväksyy toisen sellaisena kuin tämä on. Jos parisuhteessa tulee tunne, ettei riitä toiselle, niin silloin siinä suhteessa on jotain vialla.

Olet oikeassa, ettei toisia ihmisiä (exiä) saisi leimata kevyesti narsisteiksi, emmekä me tällä palstalla voi tietää oliko kumppanisi todella narsisti vai muista syistä hankala, mutta eihän sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Joka tapauksessa hän on käyttäytynyt narsistin tavoin sinua kohtaan, koska hän on ilmeisesti koko ajan huomioinut vain itsensä eikä ole ottanut sinun tarpeitasi huomioon. Minun on helppo huutaa täältä puskasta, että unohda hänet ja katse tulevaisuuteen nyt, mutta tiedän, ettei se ole helppoa. Huijatuksi, nöyryytetyksi tulemisen tunne, ja se että olisit kuitenkin rakastanut häntä ja toivonut onnellista suhdetta tämän sijasta... siinä on purtavaa, mutta ajan kanssa selviät siitä kyllä! Paha olo helpottaa vielä ihan varmasti! Etkä ole ainoa tässä veneessä. Voimia!

Tekstisi perusteella suhteenne alkoi kolme vuotta sitten ja se on sisältänyt on-offia. Mies on lisäksi vihjaillut muista naisista (toisesta naisesta) sulle ja painellut jatkuvasti niitä punasia nappuloita sinussa, mitkä aiheuttavat ahdistusta ja pahaa oloa. Oma exäni käyttäytyi hyvin pitkälti saman kaavan mukaisesti, vaikka asuimme toistemme naapurissa. Hän katosi, ei vastannut viesteihin, ei halunnut nähdä, perui jo sovittua, petti ym. Mikäli miehesi on narsisti, johon hänen käytöksensä vahvasti viittaa voi hän täysin surutta elellä semmosta elämää kotimaassaan, johon mahtuu naisia joka sormelle. Sun kaltanen ihminen, joka uskoo hänestä hyvää ja asuu toisessa maassa on hänelle kuin lottovoitto. (Kun sanon uskoo hänestä hyvää tarkotan ettet ainakaan luonnostasi heti alkuun uskonut hänestä sitä kaikkein pahinta, tai näin mä oletan, korjaa jos olen väärässä). En voi olla panematta merkille, että sä vaikutat hyvin vahvalta ja pitkäjänteiseltä ihmiseltä, joka haluaa tai ainakin joskus halusi taistella teidän suhteen edestä. Sä oot antanut siihen niin paljon. Sä oot kestänyt jo niin paljon. Sen tietää myös sun mies. Hän tietää, että sä voit nyt huonosti ja saa siitä "lähdettä" (mikäli narsisti). Kun sulla oli toinen mies niin hän teki kaikkensa, koska ties et jättäessään sut rauhaan sä saattaisit lipua ulos siltä alueelta, jossa hän pystyy voimakkaasti vaikuttamaan suhun. Sitten kun hän kuuli, että olitte eronneet lakkas "kiinnostus" yht'äkkiä. Kaikki on harkittua: kuinka paljon hyvää saat, kuinka paljon kuraa tulee niskaan.. Omalta kohdaltani voin sanoo, et etenkin sellasissa asioissa, joissa on kyse vallasta ja kontrollista narsistit on tosi pitkäjänteisiä. Heidän tunteet ei estä heitä saavuttamaan niitä asioita, joita ne haluaa. Kuinka usein sä ajattelet ettet enää jaksa? Voitko kuvitella, että miehes vaan innostuu siitä haasteesta mitä sä tarjoat, kun yrität pyristellä karkuun?

Kiitos, sananne ovat tosi tärkeitä. Kyllä minussakin varmasti on syytä... ainakin se, etten ole ehkä maailman helpoin alistettava. Osaan pistää vastaan, kun minua kohdellaan väärin (periaatteessa...) Se onkin sitten asia erikseen kuinka vahvan otteen hän on minusta henkisesti saanut ja kuinka loputtomasti itseäni puolustautumisesta syyllistän... Ehkä joku päivä voin olla tyytyväinen, ettei hän ole elämässäni enää. Nyt olo on lähinnä hylätty ja petetty.

Niin kuin ninnu sanoit, niin olen varmaan ollut hyvä kohde... onhan se nyt tietysti omaltakin kohdalta ihan pimeetä, ettei tajua omia rajojaan, että antaa toisen satuttaa ihan loputtomasti ja silti on valmis vielä ottamaan lisää vastaan. Joka päivä mä toivon, että se lähettäisi viestin, jossa pyytäisi anteeksi. Joka ikinen päivä. Vaikka eihän se mitään muuttaisi. Yksi sietämättömimmistä asioista oli ja on juuri tuo katoaminen ja tuo "radio silence". Niin moni asia jäi aina ikään kuin levälleen. Asioita piti jatkuvasti yrittää lukea rivien välistä. Aika loppuvaiheessa hän oli lähettänyt samana päivänä minulle videon meistä ja kertoi kuinka ikävöi minua ja haluaa yrittää ja sitten katosi viikonlopuksi laskettelemaan uuden naisensa kanssa (tämän sain kuulla tietysti kolmen päivän hiljaisuuden jälkeen). Viesti, jonka sain tuona aikana oli: "Tiedän, että aiheutan sinulle pahaa oloa". Ja sitten taas täysi hiljaisuus... en tiedä... sattuuhan se, ihan kamalasti. Että toinen tietää satuttavansa ja jatkaa ja jatkaa ja jatkaa... kunnes on jättänyt pelkät rauniot jälkeensä.

Hyvin samanlaisia kokemuksia itsellä, onneksi vaan lyhyemmällä aikavälillä, ainakin toistaiseksi. Oksettaa kirjoittaa että ”meillä” sama tilanne, kun olisin jo niin valmis jättämään koko miehen kokonaan taakseni. Mutta siis, tosiaan terapiassa ollaan myös ja koko ajan viestiä tulee siitä kuinka olen ainoa, jota hän on koskaan todella rakastanut ja kuinka voisimme olla onnellisia, kun hänen paha olonsa on helpottanut, ja kuinka hän ei enää ikinä kohtelisi minua huonosti. Olen siinä mielessä onnekas, että en todellakaan halua lähteä koittamaan onneani, tunteita kun ei enää ole. Ongelma on siinä että mies ei usko kun sanon ei. Jauhaa vaan. Ja valitettavasti asumme samassa kaupungissa.