KESKUSTELUFOORUMI

Niin että mikä siinä, en tiedä onko se edes narsistin käytöstä, vai minkälaisen persoonallisuuden, mutta minkä takia (äiti) yrittää aina pahoittaa toisen mielen, kun toisella on hyvä olo?

Ihan vaikka hyvä päivä vaan, tai tapahtunut jotakin mukavaa. Jos siitä sanoo ääneen, että on mukava olla, niin sitten yhtäkkiä "tapahtuu jotakin" ja kohta saakin kuulla solvauksia niin kauan että on taas todella tukala olla.

Aina vain unohtaa uudelleen ja uudelleen, että näin siinä aina käy. Pitäisi osata olla kertomatta/näyttämättä mitään.

Mulle kerrottiin lapsena (kun mua kiusattiin) että jotkut ihmiset nauttii ittensä pönkittämisestä toisten kustannuksella/jotkut ihmiset on vaan kateellisia sulle. En järjellä pystyny tätä (tai narsistireferenssiä) käsittelemään, vaikka samalla tunsin vihaa, kateutta ja sääliä niitä kiusaajia kohtaan.

Palasin tohon myöhemmin mietittyäni omaa suhtautumistani narskuihin ja kiusaajiin ylipäätään. Kateutta tunsin koska tietyllä tavalla laumakäytöksessä sillä voidaan ilmaista dominanssia - asia mistä itekin pidän vaikka ilmasen sitä paljon hillitymmin. Vihaa koska koin aina olevani uhri ja kyvytön lyömään takaisin niin että heihinkin välillä sattuis.. eli jos eivät ymmärrä muuten niin alkasin puhumaan heidän kieltään ja vien viestin perille. Sääliä koska tietyllä tasolla ymmärsin miten rikki niitten sisin oli... kuten oma huono itsetuntoni mutta ne ilmasi sitä eri tavoin. En halunnu vaikuttaa siltä että kompensoin joten en kiusannut. Välillä tosin kun kaverisuhteet on päätyny selkäänpuukotuksiin ja hyväksikäyttöön, koulussa ja muualla kiusaamistilanteet toistui uudestaan ja uudestaan eikä kukaan puuttunu (vaikka kumminki luotiin yleisiä sääntöjä ettei saa kiusata), lopulta mulle on kehittynyt sisänen kiusaus kiusata muita. Ottaa se valta ja dominanssi muilta (ei vain kiusaajilta vaan myös sivustakatsojilta ja satunnaisilta) väkisin koska en saanut/ansainnut sitä hyvällä käytöksellä, millä oon mennyt kolmikymppiseksi. Eli ei oo tullut niitä "sosiaalisia palkintoja" mitä muut näyttävät saavan. Jopa kiusaajiani kunnioitettiin enemmän kuin mua! Ja huomaan että koska mut on poljettu niin alas että sisänenkin vahvuus alkaa myöntyä "ei oo mitään järkeä ottaa kontaktia ulkomaailmaan jos siihen ei voi vaikuttaa/sieltä ei saa mitään täyttymystä myös itelle", sitä alkaa kadehtia ihmistyyppiä jota on ikänsä vihannu: narskuja, sosiopaatteja ja psykoja. Ja siinä mielessä saatan ymmärtää miten pohjalla narskut ovat, "koska mulla ei oo hyvä olla, otetaan se muiltakin pois niin ollaan samalla viivalla kaikki - en koe velvolliseksi välittää koska en saa sitä takasin kummiskaan".
En tähän asti oo lähtenyt kompensoimaan, välillä sisälläni mietin oonko taas liian kiltti ja heikko vai onko se vaan vahvuutena pitämästäni autenttisuudesta kiinni pitämistä. Ja tappelen tosta äärivihasta pois koska se ei enää anna edes energiaa ja päättäväisyyttä tehdä asioita kun tarve vaatii, vaan syö hitaasti sisältä mustan aukon tai parasiitin lailla.

Toinen minkä kautta ymmärrän tota on omat unelmat, joista oon ollut vuosia intensiivisesti kiinnostunut mutta kyvytön toteuttamaan niitä terveyssyistä. Koen melkeenpä automaattisesti alemmuuskompleksia niitä kohtaan ketkä voivat. Huomasin parissa aiemmassa ihmissuhteessa oman toksisen reaktioni siihen. Normaalisti oon pyrkinyt ottamaan kaverit huomioon samalla tavalla kuin haluun heidän ottavan mut huomioon ja vetäny rajoja myös sille millä tavalla en haluu tulla kohdelluksi. Itsekontrolli siinä oli välillä tiukka. Mut sit kun kaveri vaikutti siltä että hän vois tehdä juuri sitä mitä mä oon aina halunnu tehdä, mulla nous myrkyllinen raivo (ja splittingi?) pintaan kunnes aihe oli ns. "poissa silmistä, poissa mielestä". Koetin siedättää sitä välillä koska eihän kavereitten ilon tommosissa asioissa pitäs olla multa millään tavalla pois! Monessa asiassa se ei ookaan; oon tyytyväinen jos kaverit menestyy koska se motivoi mua itteänikin enempi kuin kenenkään huono olo. Enkä tykkää jos ihmiset sulkee itestään jotain pois/huonontaa itteään mun takia. Mut mulle noitten tiettyjen unelmien toteutumattomuus omassa elämässä olivat niin kivuliaita, että saatoin välillä asiaa märehdittyäni töksäytellä sit kaveriporukassakin mitä sattui koska mulla oli paha olla.
Noita samoja myrkkyraivoja ja splittingejä tuli kyl myös yhden kaverin puolelta mutta aihe oli eri. En tiedä kuinka paljon tosta kaverin puolelta tulleesta on sit ollu tarkotuksellista halua kontrolloida/satuttaa ja kuinka paljon se on reaktiota sen omiin haavoihin jolla ei oo mitään tekemistä mun kanssa. Ja vaikka kaverini muut teot mua kohtaan eivät millään tavoin olleet oikein, kykenen tolla tasolla ns. "symppaamaan vihollista" ja antamaan edes osittain anteeksi.

En tiedä mitä noi sit on nimenomaan ihmisellä joka satuttaa toisia tietosesti (eli narskut) ja tarkotuksella eikä reaktiona arkoihin aiheisiin. Mut tuntui että noitten kokemusten kautta ymmärsin edes jäävuoren huipun siitä mitä tossa saattas olla takana. Ehkä pinnallisimmillaan (ottaen huomioon että "hyvä päivä" on myös aika pinnallinen aihe suuttua) kummiskin toi dominanssin haku laumassa ja "koska mulla ei oo hyvä olo, ei muillekaan tartte sitä suoda" on syynä mielenpahottamisiin.

Narsisti on kateellinen, kun läheisellä on hyvä mieli. Narsistilla ei ole koskaan oikeasti iloista mieltä. Hän ei suo iloa muillekaan.

Juuri sitä, kateutta. Toisen hyvä mieli muistuttaa siitä mitä hänellä itsellään ei ole ja hän kykene käsittelemään sitä joten se on saatava pois "näkyvistä" muistuttamasta, tölväsemällä ja latistamalla, mitätöimällä. Narsisti ei ole iloinen toisen puolesta - ellei siitä ole hänelle itselleen hyötyä. - Esim lapsi opiskelee, narsisti kannustaa, piiskaa, pakottaa olemaan paras oppilas jne ja valmistumisen kynnyksellä narsisti on sitä mieltä että valmistuminen on hänen ansiota ja aikaan saannostaan joten hän ei onnittele vaan sanoo "kiitos" . Kunnia valmistumisesta on narsistin, ei opiskelijan itsensä. Ja pian hän alkaa kuitenkin mitätöimään ja vähättelemään saavutusta koska aiempi kunnia on jo kulutettu loppuun eikä mikään hänelle riitä.

Ai että, tulipa kipeitä muistoja mieleen, onneksi ne ajat on takana kun odotin kuin kuuta nousevaa hyväksyntää ja rakkautta narsistilta. On se outo ilmiö ei voi muuta sanoa. Diagnoosi jota sairaalla itsellään ei ole mutta läheiset sairastuu, ahdistuu, masentuu jne. Huh huh.

Mä oon vuoden verran tajunnut tarvitsevani tuota tunnetta että joku on iloinen mun puolesta, kannustaa jne. Se on todella harvinaista herkkua mutta tuntuu todella hyvälle silloin kun sitä aiheesta saa. Aiemmin en edes tunnistanut tuota tarvetta niin kuin en monia muitakaan tarpeita. Nykyään niitä tulee roppakaupalla mieleen ja tuntuu kohtuuttoman surulliselta tajuta että niiden kanssa olisi voinut elää lapsesta asti hyväksyvässä riittävän rakastavassa ilmapiirissä.

Näin se on rajallinen. Eteenpäin on kuitenkin mentävä niillä eväillä, joita on saanut. Uutta, hyvää oppii vähitellen.

Hyviä selityksiä:) Asiat lopulta aika yksinkertaisia, kun miettii.. Catch22-hommat jne...