KESKUSTELUFOORUMI

Olen alkanut epäilemään sitä, että elän jonkinlaisen narsistin kanssa. Mieheni on muttunut niin paljon viimeisen 10 vuoden aikana, että ei ole samanlaisia piirteitä enää havaittavissakaan mitä tavattaessa oli.

Olemme siis olleet yhdessä 13v, naimisissa kohta 4v ja meillä on 2 lasta. Toinen lapsista on miehelleni todella tärkeä. Tämä lapsi saa kaiken periksi, ihan kaiken. Toinen lapsi joutuu taistelemaan isänsä huomiosta. Yleensä se huomio on negatiivista. Jotenkin ottanut tämän nuoremman lapsen silmätikukseen. Nuoremmalla lapsella on erityistarpeita, joten empatia ei riitä ymmärtämään lapsen tarpeita.

Empatia. Siitä voisin kirjoittaa pitkän pätkänkin. Empatiaa miehelläni ei ole yhtään. Olen kokenut surua viimeisen 2 vuoden sisällä todella paljon ja mieheni on kylmä kuin kivi. Mitään tukea en ole saanut koskaan. Itse on pitänyt asioista selvitä, tai olla selviämättä. Lapsemme on tasan kerran nähnyt isänsä itkeneen, silloinkin kyse oli hänen lähisukulaisensa poismeno. Tosin hautajaisissa oli niin, kuin meitä muita ei olisi ollutkaan. Läheisyyttä ei ole ollut aikoihin. Julkisesti ei tunteitaan ole koskaan näyttänyt, paitsi nöyryyttämistä.

Tämä sama tyyli on jatkunut pitkään. Minulle hän ilkeilee päivittäin. Itse saa tehdä mitä haluaa ja minun pitäisi asiat vaan niellä. Kotityöt ovat kasautuneet minulle ihan kokonaan. Jos hän jotain tekee, niin pitää hirveää meteliä siitä. Nalkuttaa päivästä toiseen, mutta mitään ei itse tee. Lastenhoitokin on siis minun harteillani.

Kommunikointi ei onnistu ollenkaan. Minun pitäisi pystyä lukemaan hänen ajatuksensa. Hän ei esim. puhu raha-asioistaan minulle. Minun pitää vaan olettaa asioita. Siltikin on tivaamassa, että miten paljon minulla on tililläni rahaa yms. Yhteen aikaan en päässyt täältä korvesta edes kauppaan. Meni hyvinkin esim. kuukausi, että olin lasten kanssa kotona ilman mitään aikuiskontaktia. Pidin yhteyttä somen kautta sukulaisiini ja siitäkin sain halveksuntaa osakseni. Olisi kuulemma pitänyt mennä tuohon pihalle lasten kanssa leikkimään yms. Onneksi pääsin opiskelemaan, joten lapset pääsivät päiväkotiin ja minä ihmisten ilmoille. Siitä on jo 3 vuotta ja tilanne on tuostakin pahentunut.

Rakkaus on kadonnut aikoja sitten. Mieheni inhottaa minua. Tappelemme jatkuvasti kasvatuksellisista asioista. Tilanteeseen olen hakenut apua ammattilaisisilta, mutta mies ei välitä heidän mielipiteistään yhtään mitään. Tekee miten haluaa. Ilmeisesti hän vaan tietää, että miten lapsia pitää kasvattaa. Kavereilleen esittää hyvää tyyppiä ja kotona on taas vastakuva siitä. Lapset ihan ulalla kaikesta. Itse olen väsynyt. Olenko tekemisissä narsistisen ihmisen kanssa, vai onko tämä jotain muuta? Miten tästä selviää? Mieheni ei ole tulossa yhteenkään terapiaan enää. Sille on liikaa se, että joku saa tietää hänen oikean luonteensa.

Kiitos, että luit. -Anjelika

Hei

Valitettavasti kirjoittamasi kuulostaa niin tutulta. Kertomastasi kuvastuu narsistisen puolison negtiivinen vaikutus parisuhteeseen. Itse jo eronneena ainoa neuvoni on erota, sillä ei ole sinun eikä lastenne etuus jatkaa parisuhdettanne. Erosta ei välttämättä tule helppo, mutta voin taata, että vaikeuksista huolimatta vapaus elää antaa voimia eroprosessiin. Kannataa kuitenkin ensin hakea itselle apua asiantuntijoiden kautta ( neuvola, psykologi, tms). Erossa joudut hyväksymään sen, että lapseilla on oikeus tavata isää säännöllisesti, mikäli lasten isä siihen suotuu. Voit myös varautua, että lasten isä aloittaa oikeustaistelun saadakseen lasten asumisen itselleen. Myös henkinen väkivalta saattaa jatkua, mutta sen vakutus sinuun on paljon lievempi kun et jaa yhteistä asuntoa enää. Nämä eivät kuitenkaan ole syy miksi kannattasi jatkaa parisuhteessa, joka tuo sinulle henkisesti pahaa oloa. Tämän foorumin tuomaan vertaistukeen ja ammattiapuuun tukeutuen, voimia oman henkisen hyvänolon saavuttamiseen.

Osuu ihan nappiin. Kuin minun elämästäni. Tulee muistoja mieleen omasta ex-miehestäni.
Miten näitä ukkoja on näin paljon? Ihan kummallista! Lue aiheesta, kirjoja on, ja pura päätäsi. Havahdu. Kyse on oikeastaan siitä, kauanko sinä jaksat, missä kulkee rajasi?

Muistan miten sekaisin olin itsekin, ja olen vieläkin siellä - että onko tämä normaalia, vai tuntuuko musta vaan siltä että multa vaaditaan liikaa. Että olisko kaikki ihan hienosti jos olisin jotenkin erilainen, kun loukkaannun niin helposti. Miksi pitää kokoajan loukata? Minun pitäisi kyetä unohtamaan ja aloittaa joka päivä puhtaalta pöydältä, miksi muistelen vanhoja loukkauksia, miksi kasaan niitä kerrostumaksi? Jos vain kestän, kyllä se kohta rupea olemaan kiltimpi, ehkä meidän pitää vaan kehittää kommunikointiamme...

Ajatustenluvusta muistan aina hauskat "siirretään yhdessä iso huonekalu" -projektit. Minä tartun kaappia toisesta päästä, mies sanoo että ei niin alhaalta, hänellä menee selkä. Otan kiinni ylempää. Hän katsoo ivallisesti hymyillen kun en saa kunnon otetta sileästä pinnasta. Jos itse ei saa otetta, kiroaa että paska kaappi, miksi tätä oikein pitää rontata edes? Sanoo, että käännetään nyt tuonnepäin. Ei kuitenkaan halua valottaa että mitä se "tuonnepäin" tarkoittaa. Suuttuu kun olen niin idiootti etten tajua miten käännetään. Kantaessamme naureskelee "niille" ihmisille, jotka kuvittelee että jos tarttuu vaan kaapista kiinni, ni se on hyvä, että oikeastihan ote pitää ottaa mahdollisimma alhaalta, niin se on kevyintä. Pitää yllä kovaa vauhtia varsinkin oviaukossa. Jos kaapin jalka liiraa ovenkarmiin, huokailee tehden selväksi miten toivottoman epäkäytännöllinen olen. Jos hän saisi yksin kantaa, kaappi olisi jo paikoillaan. Tai ei olisi kaappia ollenkaan. Tai minua.

Vaikka olen mielestäni aiemmin elämässäni ollut ihan kätevä tyyppi, aloin tietysti miehen ylivertaisuuden edessä epäillä itseäni kaikessa. Ehkä olen kuvitellut olevani kätevä ja näppärä? Niinkuin vaikka maitotölkin avaamisen kanssa. Tiedättehän, kun joskus on sellaisia yksilöitä, mitkä ovat liimaantuneet niin tiiviiksi, ettei tölkkiä saa auki repimättä pahvia. Ja kun se sen kerran osuu kohdalleni ja meillä on vieraita kylässä ja mies huohottaa niskaan ja nauraa kun en osaa edes maitotölkkiä avata, että mikä siinä on Noin vaikeaa ja minä hermostun ja tunnen käsieni tärisevän ja huomaan olevani sellainen elokuvissa karrikoitu dominantin tyrannin hissukkapuoliso, itku kurkussa paiskaan maidon lattiaan ja lähden ovesta ulos vähän rauhottumaan, ja kaikki yhä ajattelevat että minä olen vähän hermoheikko nököttäjä. Mies nauraa hyväntuulisesti minun puuskalleni, että kyllähän se sapettaa kun ei onnistu, mutta että se oli vain maitotölkki, ei sen takia kannata ruveta poraamaan.

Näitä puskee taas esiin. Anteeksi, näin se vielä menee, etten osaa keskittyä kenenkään muiden asioihin, vain itseeni ja omaan läpikäymiseeni. Hitto, tulinpa taas vihaiseksi. Miksi siedin tuollaista? Eihän se ole mitenkään käsitettävissä että joku voi olla noin julma ja tunnekylmä! Ainiin, lasten takia, ja koska kuvittelin todella pitkään että se on vain ohimenevää, että se mies kehen rakastuin, tulee takaisin jossain vaiheessa.