KESKUSTELUFOORUMI

Hei, olen lueskellut täällä nyt vähän aikaa teidän tarinoita. Olen itse neuvoton ja väsynyt oman tilaanteeseen enkä yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen naimisissa miehen kanssa jossa tunnistan paljon narsistisia piirtetä ja meillä on lapsia joista nuorin on vielä vauva, joten jo pelkkä vauva-arki on raskasta.
Jo suhteemme alusta asti ymmärsin että kaikki ei ole ihan hyvin. Mies saattoi suuttus minulle milloin mistäkin ja synty usein riitaa. Jälkikäteen en ikinä muista mistä. Riidoissa huutaa, haukkuu ja nimittelee. Isojenkin riitojen tai laiminlyöntien jälkeen hän on ihan kun ei olisi mitään eikä ymmärrä miksi olen surullinen/vihainen/pettynyt.
Arki on kaoottista, tuntuu että ajanhallintaa ja realismia ei ole ollenkaan. Lapsiperheessä tämä tuo isoja haasteita kun suunnitelmat eivät pidä, ei pidä mitä lupaa, peruu viime hetkessä asioita jne
Lastentulon myötä ongelmat ovat lisääntyneey ja hänellä on myös viime aikoina ollut harhaluuloja (joku seuraa häntä jne). En ole myöskään viime sikoina voinut luotaa häneen rahaasioissakaan.

Mies kyllä välillä pyytää anteeksi ja osaa olla oikein hyvä isä, mutta silloin kun hänelle sopii. Olen huomannut että vireystila vaikuttaa voimakkaasti käytökseen, eli väsyneenä (valvoo usein) on tosi räjähdysherkkä ja arvaamaton.
Eniten tässä mietin lapsia, millä tavalla heitä voi tukea ja miten he tästä kärsivät. Olen tällä hetkellä liian väsynyt eroamaan, en vain jaksa enkä tiedä mitä haluan. Mies on myös uhkaillut että jos eroan niin olen sitten yksin lasten kanssa, hän jatkaa omaa elämää. Uskon että sopiminen asioista eron kohdatessa olisi tosi hankalaa.
Olen kyllä hakenut itselleni apua ja saanut sitä.
En siis ole ihan varma onko hän narsisti vai ei mutta käytöksessä on kyllä piirteitä. Mieheni sisko ok kertonut että heidän isä on narsisti.
Se mikä saa minut epäilemään on että välillä tuntuu että ymmärtää että käyttäytyy huonosti ja on siitä pahoillaan. Ei ole kuitenkaan hakenut apu vaikka olen pyytänyt. Antaa myös minun mennä ystävien kanssa eikä kyttää, enemmän on ongelma kun ei pärjää lasten kanssa (ei pysty pitämään rutiineja esim), ei onneksi ole riippuvuuksia paitsi urheilu. Olen myös pohtunut onko taustalla add koska hän saattaa uppoutua/jumittaa milloin mihinkin ja arjen kaaos myös viitaisi siihen. Mutta sitten se ikävä ka ahdistava käytös...

Haluan vielä jatkaa...
Minkälaisia oireita olette huomanneet narsistin lapsissa? Meillä vanhin poika oireilee niin että on minulle koko ajan vihainen, haukkuu minua ja käyttäytyy huonosti (8v). Mietin paljonko hänen käytöksestään on oireilua vai onko uhmaa. Mieheni ei suoraan lapsia kohtaan käyttäydy huonosti, mutta ovat usein kuulleet kun huutaa ja haukkuu minua. Toki myös se ettei pidä mitä lupaa vaikuttaa lapsiin. On myös patistanut poikaa harrastamaan tiettyä lajia ehkä liikaakin ja jos poika ei jaksaisi treeneihin lähteä niin saattaa sanoa jotain väheksyvää.

Jos olette eronneet ja teillä on lapsia, onko oireilu lakannut/helpottunut? Miten sopimukset lasten tapaamisista ym on onnistunut?

Tällä hetkellä mies ei suostu puhumaan erosta. Kuulemma jos lähden niin hän ei pidä yhteyttä meihin. En kuinkaan usko tuohon. Toki saattaisi alkaa hankalaksi.

Ja missä kohtaa tiesitte että pitää lähteä? Että se on enemmän oikein kun jääminen.

Ja onko ketään joka on päättänyt jäädä ja pystyvät elämään tyydyttävän elämän narsistin kanssa?

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksia

Jatkan vielä ja olisi kiva jos joku jakaisi ajatuksia kanssani.
Minulle kävi niin että päädyin edellisten kirjoitusten jälkeen turvakotiin hetkeksi lasten kanssa. Mitään erityistä ei tapahtunut, tilanne oli vain koko ajan niin hankala. Ystävä kehoitti menemään ja se oli ihan hyvä kokemus. Kannattaa muidenkin muistaa tämä vaihtoehto. Saa asioihin etäisyyttä ja keskusteluapua.
Tulin kuitenkin kotiin uudestaan. Haluaisin niin vielä uskoa ja toivoa että mies voisi saada/ottaa vastaan apua.
Onko täällä yhtään sellaisia joiden suhteet ovat jatkuneet ja olette pystyneet jatkamaan yhdessä? Meillä on moni asia hyvin: yhteiset mielenkiinnon kohteet, ihana talo/koti, mökki jne. Lisäksi näen hänessä sen kuka hän voisi olla - ja siitä minä pidän. Tuntuu että hänessä on se tosi ihana ja hyvä puoli, mutta myös se "pimeä".
Hänen kanssa on hankala sopia asioita, saatamme jahkailla vaikka kuinka kauan emmekä pääse mihinkään tulokseen. Lopputulos on aina se että minä olen niin hankala ja minun kanssa ei voi sopia mitään. Keskusteluissa hän myös kärjistää ja vääristää asioita ja syyttää minua kaiksesta. Lisäksi hän haukkuu minun sukuani ja läheisiäni. Lapset joutuvat usein kuulemaan meidän väittelyitä ja asiatonta käytöstä.
Mutta sitten hän saattaa pidemmän aikaa olla täysin normaali. Kaikki hyvin ja tuntuu että silloin kaikki on tosi hyvin ja kaikki se hankala on niin kaukana. Näin on nyt. Tuntuu että se turvakotiaika on kaukana ja että kaikki ongelmat on poissa ja epäilen olenko minä ylireagoinut ja olenko vain niin väsynyt pikkulapsiaikaan... Menen ihan sekaisin ja toivoisin niin että asiat voisivat helpottaa.
Mies siis lupautui menemään terapiaan ja isätyöhön (turvakodin kautta). Siksi halusin vielä palata kotiin ja kääntää tämän viimeisenkin kiven.
Meillä on neljä lasta ja jos eroaisin joutuisin muuttamaan meidän kodista joka on tärkeä minulle, olisin tosi yksin ja pelkään miten jaksaisin lasten kanssa (oma suku/tukiverkosto kaukana), pelkään miten lapset ottavat asian, pelkään miten mies reagoisi, pelkään miten pärjään taloudellisesti jne jne

Toivoakaipaava kirjoitti: ↑27 Huhti 2018, 23:04 Jo suhteemme alusta asti ymmärsin että kaikki ei ole ihan hyvin. Mies saattoi suuttus minulle milloin mistäkin ja synty usein riitaa. Jälkikäteen en ikinä muista mistä. Riidoissa huutaa, haukkuu ja nimittelee. Isojenkin riitojen tai laiminlyöntien jälkeen hän on ihan kun ei olisi mitään eikä ymmärrä miksi olen surullinen/vihainen/pettynyt.

...

En siis ole ihan varma onko hän narsisti vai ei mutta käytöksessä on kyllä piirteitä. Mieheni sisko ok kertonut että heidän isä on narsisti.
Se mikä saa minut epäilemään on että välillä tuntuu että ymmärtää että käyttäytyy huonosti ja on siitä pahoillaan. Ei ole kuitenkaan hakenut apu vaikka olen pyytänyt.

Toivoakaipaava kirjoitti: ↑02 Touko 2018, 22:15 Ja missä kohtaa tiesitte että pitää lähteä? Että se on enemmän oikein kun jääminen.

Ja onko ketään joka on päättänyt jäädä ja pystyvät elämään tyydyttävän elämän narsistin kanssa?

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksia

En mitään viisasten kiveä pysty tarjoamaan, mutta löysin yhtymäkohtia miehestäsi oman tyttöystäväni kanssa, kenen kanssa meillä on yhteinen pieni vauva.

Alusta asti itsekin koin, että tässä henkilössä on jotain ikään kuin off. Meillä myös riitoja tulee mitä merkillisimmistä asioista, pienistä, mutta myös suurista. Tänään esim. ”mulkku” sanaa heiteltiin ilmoille parikin kertaa, kun onnittelin serkkuani raskauden johdosta. En tiedä, mikä siinä oli väärin. Olen alkanut enemmän valita näitä kamppailuja ja vääntöjä hänen kanssaan, enkä tähän nyt tarttunut. Vastasin vain, että todellakin onnittelin serkkuani ilman häntä. Ehkä olemme tyttöystäväni mielestä yksi yhteinen persoona, enkä olisi saanut onnitella serkkuani itsenäisesti, koska hän halusi onnitella myös. Palatakseni aiheeseen, niin samaa ymmärtämättömyyttä täälläkin, jos riidan jälkeen olen enemmän tai vähemmän poissa tolaltani. Nopeasti alkaa riita uudestaan tai alkaa jonkinlainen säälipeli, kun en osoitakaan ikuista rakkautta tai jotain muuta ihailun ja rakkauden elettä. Nopasti alkaa vitsailemaan niitä näitä tai alkaa lähestyä seksuaalisesti. Ja tähän pitää vastata, tai muuten alkaa uusi sota, uudesta aiheesta.

Itsekin epäilen paljon ja koen syyllisyyttä, kun ajattelen tyttöystäväni joitain piirteitä narsistisiksi. Hänenkin isänsä on ainakin tarinan mukaan täysi narsisti ja/tai psykopaatti. Tyttöystäväni tosin tunnistaa joitain pimeitä piirteitä itsessään, mielestäni erittäin tarkasti ja hakee niihin apua. Ymmärtääkseni terapiassa hän ei kuitenkaan täysin avoin ole... Mutta uskon, että se on edes hieman auttanut midän yhteistä taivalta.

Tästäkin huolimatta, itse mietin eroa jatkuvasti. ”Sitten, kun on oikea aika”. Välillä saatan ajatella, että ei tämä elämä nyt hullumpaa olekaan. Paitsi ennen pitkää se taas tuntuu aivan täysin mielipuoliselta. Emme kuitenkaan ole aviossa, kun kaikki on tapahtunut niin nopeasti. En kuitenkaan usein ajatuksissani edes voisi kuvitella kosintaa omasta puolestani.

Usein etsin myös syitä itsestäni ja yritän pitää mieleni avoimena sille, että minussakin voi olla vikaa. En kuitenkaan halua ajatella tyttöystävääni täysin pimeänä henkilönä, kun hänessä on myös niin ihania ja mielestäni aitoja hyviä piirteitä. Yhteiselämämme on vain niin äärettömän vaativaa, ja tiedän että en sitä tule tällaisena kestämään.

Kiitos vastauksesta. Kuulostaa rankalta kyllä teidänkin tilanne. Hienoa kuitenkin että tyttöystäväsi hakee apua. Asiathan muuttuu jos muuttuu tosi hitaasti ja ehkä hän matkan varrella voisi oivaltaa mitkä asiat on pielessä. Minä välillä ajattelen että jos mies lähtisi sille avun haun tielle ihan omasta tahdosta koska ymmärtää edes vähän mikä on pielessä niin se jo auttaisi. Senhän hän on nyt jo osittain tehnyt.
Mietin kai eniten tässä lapsia. Kuinka paljon he kärsivät kodin ilmapiiristä. Ja mitä ongelmia siirtyy heidän elämässään "perinnöksi". En haluaisi näyttää tätä mallia heille.
Harmittaa myös se että minunkaan käytös ei ole hyvä. Olen väsynyt ihan arjen pyörittämisestä ja olen vuosien aikana joutunut niin monta kertaa pettymään että pinna on kireä ja katkeruus näkyy/kuuluu. En vaan tiedä miten kohdata kun en myöskään halua alistua. Tähänkin saa antaa vinkkejä. Aina en voi postua paikalta kun on pieniä lapsia.

Ehkä teillä on vielä toivoa jos toinen hakeutuu apuun. Mutta kivinen varmasti sekin tie on. Eihän mikään parisuhde varmaan helppo ole.
Minä jotenkin uskon että jos ihminen muuttuu se muuttuu omillaan. Ei kenenkään vuoksi tai kanssa.

Minä itsekin muistan miten mimä muutuin itsekin väsyneenä hirviöksi käytökseltäni. Tuollaset saa vaan pahimmat puolet siitä hänelle lähimmäisestä esiin. Kun alkaa olla mitta täynnä ja keinot käytetty. Minä itsekin sorruin että manipuloin häntä esim en vastaa puhelimeen ja annoin hänelle tulla ikävän kun oli riidelty. Mutta nyt tiiän et kunnollisessa parisuhteessa rri tarvii käyttäytyä.noin. pitää olla vaan oma itsensä ja se riittää.

Toivon kaikkea hyvää ja toipumista.

Hakeuduin tälle palstalle tänään, mutta huomaan jo nyt niin monia kenen tilanteeseen voin samaistua. Myös sinun. Meidän lapsemme ovat jo kouluikäisiä, mutta olen itse alkanut miettimään (oikeastaan jo joitakin vuosia sitten) miten lapsemme reagoivat tilanteeseen parisuhteessamme.

Tunnistan kuitenkin edelleen niin hyvin sen tunteen, miten oma pinna katkeaa silkasta väsymyksestä. Kirjoitin tilanteestamme tarkemmin keskusteluun otsikolla "Parisuhteessa narsistin kanssa". Itse olen huomannut vanhemman lapsen kärsivän paljonkin isän käytöksestä, nuorempi sen sijaan on osittain ottanut tavaksi matkia käytöksessään isää siinä ikävämmässä mielessä. Meilläkin on hyvät hetkemme, ja niitä on ollut paljon. Meillä samoin on ihana koti, mökki, mielenkiinnon kohteet ja matkustelemme yhdessä.

Mutta nyt koin itse vain muutama päivä sitten tilanteen jossa päätin että minun on lähdettävä. En tiedä miten pääsen tästä tilanteesta eteenpäin, miten saa rohkeutta, pystyn kertomaan sen puolisolleni jne. Ajattelin, että en pilaa kesää mutta syksyllä minun tehtävä jotakin. Olemme olleet naimisissa melkein 15 vuotta, ja "ikävät" asiat ovat olleet läsnä melkein koko ajan. Ensimmäisen lapsen odotusaika jo toi niitä erityisesti voimakkaasti esiin.

En tiedä miksi en ole lähtenyt aiemminkin. Meitä ei ole pahoinpidelty fyysisesti, mutta henkisesti kylläkin. Tavaroita on puolisoni paiskonnut senkin edestä, etenkin minulle tärkeitä ja lasten leluja. Puolisoni uhkailee myöskin, että jos eroan hän ei halua olla missään nimessä olla tekemisissä lasten kanssa. Tuo on varmasti jonkinasteista vallankäyttöä, narua jota kiristämällä pystyy pitämään tilanteen omassa hallinnassaan sillä kuka haluaisi viedä lapsilta isän? Oma puolisoni myös suuttuu todella helposti, ja välillä tuntuu kuin perheessämme olisi kolme lasta kahden asemesta. Toisinaan hän häpeää käytöstään ja yrittää hyvittää ja joskus jopa pyytääkin anteeksi, mutta hämmentävän usein jää anteeksipyyntö sanomatta mistä olen pahoillani erityisesti lasten puolesta. Itse olen oppinut, että lapset oppivat anteeksiannon merkityksen aikuisilta ja välillä pelkään että on heidän suhteen jo liian myöhäistä. Puolisoni on itse kokenut väkivaltaa lapsuudessaan sekä ollut koulukiusattu paljolti sen vuoksi. Kaikki hänen kokemansa on enemmän tai vähemmän jäänyt menneisyydessä selvittämättä.

Pahinta tässä kaikessa on se, että loppujenkin lopuksi sitä on "langennut" syyttämään itseään kaikesta siitä mitä on tapahtunut. Aina sitä miettii, että muistanko sittenkin hänen sanansa väärin ja miten minä nyt häntä taas ärsytin. Mutta ihminen voi reagoida asioihin niin eri tavoin. Ja hän toden totta reagoi toisin kuin mitenkään hänen toivoisin tilanteissa reagoivan.

Onpa ikävä tilanne teilläkin. Minä olen miettinyt että jos asiat ei lähde nyt parempaan suuntaam niin otan asumuseron. Eli en eroaisi vaan asuisimme suht lähellä toisia ja molemmat hakisivat apua yhdessä ja erikseen. En vaan yhtään tiedä miten mies suhtautuisi koska asiasta ei pysty rakentavasti keskustelemaan. Uskon myös että jos sen teen niin kynnys joskus muuttaa takaisin yhteen on sekin tosi iso. Ajattelen myös että annan vähän aikaa että näen mihin suuntaan asiat menevät ja haluan itsekin olla "virkeämpi" kun teen päätöksiä, eli haluan odottaa että vauvavuosi on ohi. En halua jälkeenpäin epäillä kuinka paljon oli minun väsymystä (mies sanoo että kaikki johtuu siitä).
Kannustan kyllä kaikkia hakemaan itselleen apua. Kun asioista puhuu jollekin tajuaa itsekin miten väärää käytös on. On myös ehkä helpompi tehdä ratkaisuita jos on keskusteluapua.

Ja missä kohtaa tiesitte että pitää lähteä? Että se on enemmän oikein kun jääminen.

Ja onko ketään joka on päättänyt jäädä ja pystyvät elämään tyydyttävän elämän narsistin kanssa?

Olisi kiva kuulla teidän ajatuksia
[/quote]


Tuopa onkin hyvä kysymys. Miten paljon sitä jaksaa ja kestää. Siinä kohtaa kun tietää, että ei enää halua olla kaltoin kohdeltu. Alkaa kunnioittamaan ja arvostamaan itseään, eikä enää hyväksy huonoa kohtelua.

Itse olen kahden vaiheilla. Kun niin paljon on hyvääkin suhteessamme. Mutta nyt olen sen verran löytänyt vahvuutta, että jos alkaa samanlaiseksi kuin ennen, niin sitten en kyllä enää katso.

Se on oman kasvamisen ja kehityksen tulos, milloin lähtee. Jotkut pystyvät laittamaan kerrasta poikki. Jotkut ovat pitkään on/off -suhteessa. Minulla oli on/off -suhde kunnes yhden riidan jälkeen tiesin, että tämä oli tässä. En osaa selittää tarkemmin. Mitta vaan tuli täyteen. Kirjoittelen tähän foorumiin, koska narsismi aiheena kiinnostaa ja koskaan siitä ei tiedä liikaa. Kaikkialla yhteiskunnassamme on päälle päsmäreitä. Opettelen pitämään puoliani siten, että herkkyyteni säilyy. Herkkyys on voimavara kunhan oppii käyttämään sitä oikein.