KESKUSTELUFOORUMI

Auttakaahan.
Kun vuosia sitten tapasimme, olin masentunut yksinhuoltaja.
Hän oli myöskin hieman masentunut, oli ollut nuoresta saakka enemmän tai vähemmän, kuten minäkin.
Hän oli toivonut saavansa vaimon jonka hän saa "rakastaa ehjäksi".
Mä toivoin miestä joka rakastaisi ja pitäisi huolta musta ja lapsestani.

Mun masennus oli syvää. Oli paljon haavoja menneisyydestäni kuten koulukiusaaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapseni isän sairaat sekoilut.
Olin rikki ja itkin usein. Pidin itseäni rumana ja arvottomana.
Mieheni tuki mua, kuunteli jokaisen itkuni ensimmäiset kaksi vuotta.
Itsetuntoni koheni.
Silti olin edelleen viallinen kun en muistanut kaikkea esim käytyjä keskusteluja.
Mieheni yritti alkuvuosina puhua myös itsestään, mutta olin niin herkkä, otin kaiken itseeni ja itkin.
Hän ei tullut kuulluksi.

Alusta asti, tässä monen vuoden aikana, mieheni on lukkiutunut keskimäärin 2 kertaa kuukaudessa muutamaksi päiväksi.
Ne päivät on täydellistä mykkäkoulua.
Hän ei puhu mitään, makaa vain masentuneena sängyssä/sohvalla.
Aina kun yritän kysellä miten voit, miten voi auttaa, vastaus on vain "en tiedä".
Pitäisi ilmeisesti yrittää väkisin kaivaa tieto ulos, mikä tällä kertaa on hätänä.

Poikkeuksetta, joka kerta kun ollaan sitten sen mykkäkoulun jälkeen puhuttu niin on selvinnyt että syy on joka ikinen kerta ollut minussa.
En ole huomioinut häntä tarpeeksi. Olen toiminut lasten kanssa hänen mielestään väärin.
Huomioin lapsia enemmän kuin häntä.
Ehkä hän siksi lukkiutuu että saisi huomiota? Vaikka sillä tavalla hän ei kylläkään saa huomiota koska mun pitää kuitenkin hoitaa lapset ja koira ja talo jne hänen maatessaan sängyn pohjalla.

Sitten kun vihdoin puhutaan hyvässä hengessä ja mä myönnän etten oo huomioinu häntä tarpeeksi niin hän saattaa ehkä jopa avautua ja kertoa hieman itsestään. Ollaan oltu naimisissa monta vuotta mutta siltikään en tunne koko miestä, koska hän ei uskalla puhua mulle.
Pelkää edelleen että alan itkemään vaikken ole tehnyt sitä vuosiin.
Muutama vuosi sitten hän sanoi, ettei jaksa enää yhtään kuunnella mun ongelmia.
Toisaalta ymmärrettävää kun ekat vuodet puhuin liikaa..
Mutta meillä ei ole enää yhteyttä lainkaan, jos on ikinä kunnolla ollutkaan.
En halua puhua hänelle, koska hän on täysin empatiakyvytön. Sain juuri tietää olevani parantumattomasti sairas, mutta yksin olen
sitä saanut itkeä kun miestä ei kiinnosta.
Plus se että olen raskaana ja mies on vain vihainen mulle kun iloitsen raskaudesta jota hän ei ilmeisesti halunnut.

Hän myönsi että olen hänelle taakka, kun en muista ihan kaikkea.
Mutta parhaani yritän kokoajan. Hoitaa lapset ja kaiken..
Hän käy kyllä töissä mikä on mahtava asia että on taloudellisesti ok tilanne.

Sekin hämmästyttää, että hänellä ei ole yhtäkään kaveria. Olen hänen ainoa kaverinsa ja hän ei puhu edes mulle niin en tiedä miten hän selviää räjähtämättä..

Vuosi sitten pääsin yksin lomalle ja lähestulkoon petin häntä.. ei seksiä, mutta lähellä oli..
Olin vain niin otettu kun pitkästä aikaa joku katsoi mua ihaillen. Halusin tuntea sen läheisyyden mitä olen kaivannut mieheltäni vuosia..
Homman edetessä aloin itkemään, en pystynyt pettämään.

Mieheni on tehnyt paljon eteeni.. minun ja lasten.. mutta ollaan etäisiä..

Silloin harvoin kun hän haluaisi puhua, sen pitäisi tapahtua sillä samaisella sekunnilla.
Sanoin ettei se ole mahdollista lapsilauman keskellä. En saa sormia napauttamalla lapsia hiljaisesksi. Eikö hän voisi odottaa edes pientä hetkeä että laittaisin lapsille vaikka jonkun ohjelman pyörimään? Ei. Pitää puhua heti. Myöhemmin on myöhäistä.
Hän testaa olenko valmis laittamaan hänet lasten edelle. Välitänkö hänesteä tarpeeksi.

Tää imee musta kaikki voimat kun saa kokoajan olla varpaillaan.. hänen negatiivinen asenteensa tarttuu muhun ja heijastuu lapsiin..
oon yleensä tosi positiivinen ihminen ja keksin uusia ideoita, mutta nyt en jaksa enää mitään, hyvä jos hymyillä.
Tätä on jatkunut niin pitkään..

Hän uhkasi vievänsä lapset jos erotaan. Mähän se viallinen olen kun olen ollut syvällä masennuksessa. En olisi tasapainoinen äiti. Ei hän uskaltaisi lapsia mulle jättää.
Mä en taas uskaltaisi jättää lapsia hänelle tunnekylmyytensä ja mykkäkoulujensa tähden. Yksi lapsistamme reagoi jo vahvasti.. Hän ei halua puhua isille kun isi pitää aina kovia puhutteluja. Ei siis halua kertoa isille miten on päivä mennyt. Sanoo mulle että "ethän kerro isille?"

Elämä on yhtä suorittamista. Raskasta.

Tähän vielä miehen taustaa. Hän on isosta perheestä, jossa isä oli paljon poissa. Keskimmäisenä lapsena ei varmaan saanut tarpeeksi huomiota. Kun hän teini-ikäisenä masentui, hän jäi yksin huoneeseensa, jonne kukaan ei tullut kysymään hänen vointiaan. Kaverit jäivät ja meinasi nuorena aikuisena tehdä itsemurhan. Kokee aina olevansa ulkopuolinen ja että kukaan ei oikeesti välitä hänestä.
Mikään huomionmäärä mitä hänelle annan, ei riitä.

Hänen täytyy saada hallita kaikkea. Vuosien myötä on tajunnut ettei mua voikkaan hallita. Oon taakka..

Vaikka hän välillä haluaisikin erota musta, ero olisi hänen mielestään niin suuri häpeä, ettei voisi sitä tehdä.
Siksi antoi samantien anteeksi pettämisenikin. On riippuvainen minusta.

En voi pyytää ketään meille kylään kun ei tiedä millä päällä hän milloinkin on. Yleensä hän on väsynyt.
En voi sopia menoja niin että hän voisi hoitaa lapsia sen aikaa koska useimmiten hän ei sitten jaksakkaan hoitaa lapsia.
Eli mun pitäs ottaa lapsilauma joka paikkaan mukaan. Eli en pahemmin tapaa kavereitani..

Minua kosketti kovasti kirjoituksesi. Siinä oli paljon tuttuja aineksia, joita itsekin olen kohdannut ja nähnyt läheltä tuttavapiirissä. Tilanteesi on selvästi todella hankala jo pelkästään raskautesi takia. Yritä pitää kiinni kaikista ystävistäsi kiinni, ja koeta löytää ilon aiheita, sillä viestistäsi kävi ilmi että olet pohjimmiltasi positiivinen. Se on valtava voimavara vaikeuksien keskellä. Tiedän itsekin että se on vaikeaa, mutta uskon, että pimeyden keskelläkin voi löytää valonpilkahduksia. Älä luovu toivosta.
Paljon voimia sinulle.

Kiitos "Apuakaipaava".

Ite romahdin viime syksynä täysin ja olin valmis lähtee tästä maailmasta mutta ystävien tuki pelasti.
Oon niin hiton loppu tähän suhteeseen. Jaksan muuten mainiosti, hoitaa lapset ja kaiken. Mutta aina kun on riitaa miehen kanssa niin se syö mun voimat täysin.

Eilen meillä oli mukava päivä ja ilta kunnes hän yhtäkkiä alkoi selittämään että miehellä ei oo mitään osaa synnytyksessä, että mies on siellä vaa roskasäkkinä.
Että jos yrittää auttaa ni saa vaa paskaa niskaansa.
Mä ymmärsin tästä että hän ei halua tulla tulevan lapsensa synnytykseen ja mulle tuli niin tajuttoman yksinäinen olo, että pitääkö mun käydä synnytyskin yksin läpi?
Pitääkö mun oikeesti lasta ulos puskiessani miettii että miten mies jaksaa? Miettii miten hän viihtyy?

Itkin ja sanoin toivovani sydämeni pohjasta että lapsi syntyy sillon kun hän ei oo paikalla.

Nyt on taas vaihteeksi monta mykkäpäivää edessä.
Saan taas yksin hoitaa kaiken, niinku aina..