KESKUSTELUFOORUMI

Päätinpä kirjoitella tähän lyhkäsesti. Sitä tosiaan joutunu tekee paljon itsetutkiskelua läpi elämän. Oli koulukiusaamista, henkisesti väkivaltaset ja yhtälailla kehityksellisesti tukahduttavat vanhemmat, kusipää auktoriteetit, useampi selkäänpuukottanut kaveri ja muuta semmosta. Monta asiaa on tapahtunut mitkä mun mielestä eivät olisi saaneet tapahtua, mutta mun on hyväksyttävä elämäni semmosena kuin se on: pitää vaan kasvaa ja mennä etiäpäin..
Seuranani on edelleen päivittäin jonkin asteista masennusta, jatkuvaa itteni kyseenalaistamista, vaikeuksia vuorovaikuttaa sopivissa mittasuhteissa ja oman pahan oloni jatkuvaa pakenemista. Niin paljon oon koettanut kääntää positiiviseksi ja antaa anteeksi jo ajatellen mun voimavaroja ja hyvinvointia, mutta kaikki ei pyyhkiydy pois vain leikkimällä jeesusta. Liian monesti tukahdutan itteni vain ettei menneisyydessä tapahtuneet kokemukset enää toistuisi. Silloin kun lopulta uskalsin avautua, kiusaaminen alkoi uudestaan siitä että mulla oli mielipide. En pyytänyt ketään muuta muuttamaan omia mielipiteitään kunhan sain vapauden ilmaista omaani. Tuntea, että myös mulla on oikeus olla, siinä epätäydellisessä täydellisyydessä jota me kaikki loppujen lopuksi ollaan. Löytää tapoja elää jotka tekee elämästäni omani eikä kenenkään muun tahdon jatketta. Moni kädenvääntö on käyty ihan yksinkertaisista asioista ja varmaan tulee vielä paljon vastaan semmosia itseoikeutettuja niskaan hengittäjiä joitten kanssa saa vääntää. Mutta hiljattain sain vähän paremmin itteäni niistä irti.

Näin rauhallisemmalla jaksolla uskallan silti nähdä vähän toivoa. Moni asia mitä en saanut tehdä lapsuudessa, ovat nyt mulle mahdollisia toteuttaa. Voin olla jo kolmikymppinen, mutta sisimmässäni oon varmaan aina jollain tasolla lapsi. En se pikkuvanha minkä moni on fyysisessä lapsuudessani nähnyt, vaan semmoinen joka kaikesta varovaisuudesta ja selviytymismoodistaan huolimatta aina halus kokeilla jotain uutta. Vaikka musta tuntuu että nuoruus oli hukkaan heitetty ja vaikka tänäkin päivänä välillä vaivun jaksoihin jolloin tunnen, ettei elämällä oo antaa mulle mitään, kai siellä jotain valoa tunnelin päässä vielä on. Toivottavasti ainakin.

Aivan varmasti siellä on. <3 Toisaalta olen itse alkanut pyrkimään sitä kohti, että ei enää odota sitä tunnelin päässä olevaa valoa, vaan pyrkii näkemään sen valon, mikä on tässä ja nyt, vaikka se olisi kuinka pieni tahansa. Koska aina on edes se pieni valo, mutta sitä ei vain aina näe.

Voin samaistua fiiliksiin, ei tässä prosessissa varmaan koskaan ole täysin valmis, mutta eteenpäin pääsee. Karuakin tavallaan se, kun tajuaa sen perusopetuksen, ettei elämässä voi saada kaikkea (ja silloin kun se koskee jotakin tärkeää asiaa, kuten perusturvallisuuden jatkuvia väistämättömiä puutteita), vaika tuon nyt pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta ei sen mittakaavaa tajua ellei koe isompia puutteita. Mutta samalla voi tuntea suurta kiitollisuutta niistä asioista, jotka ovat hyvin. Ehkä se antaa perspektiiviä. Lopulta on onneksi monia asioita, joita voi itse valita ja rakentaa itselleen hyviksi.

Toi oli hyvä huomio NeitiK, auttaa keskittymään hetkeen jos arvostaa sitä mikä on tällä hetkellä hyvin. Ja niitäkin on, mistä oon kiitollinen. Jos kumminkin edes uskaltaa toivoa että tunnelin päässä odottaa jotain parempaa, ei tuu jäätyä sohvalle makaamaan niin helposti.
Oon samaa mieltä, mikään ei koskaan oo täydellistä mutta valinnat tekee elämästä omannäkösen. Muistaisipa vielä että se valta vaikuttaa elämään on tosiaan omani, eikä kukaan enää päätä puolesta - sekään vaikutusvalta ei aina oo ollut itsestäänselvyys.