Narsisti äiti?
Lähetetty: 21 Kesä 2018, 20:21
Luulin aina, että meillä oli tosi lämmin ja rakastava perhe.... koska en tiennyt paremmasta. Äitini on ollut masentunut koko mun lapsuuden, omien sanojensa mukaan on ollut lapsuudesta asti. Vuosien terapia ja lääkitys ei ole auttanut, masennus jatkuu. Äidin masennus oli vahvasti mukana koko mun lapsuuden ja nuoruuden, kaikki pyöri sen ympärillä. Terapeutti oli tärkein ihminen äidilleni, lomat suunniteltiin terapeutin lomien mukaan tms. Mä olin perheen syntipukki, vaikea lapsi, ja sisarukseni enkeleitä. Koetin kompensoida pahaa luonnettani hyvällä koulumenestyksellä, turhaan. Mutta tosiaan, kuvittelin että mulla oli onnellinen lapsuus, vaikka tunsinkin itseni usein huonoksi ja yksinäiseksi.
Vasta kun sain omat lapset, silmäni avautuivat. Tajusin, että äidit rakastavat lapsiaan, jota mikä ei ainakaan minulle lapsena välittynyt. En voisi ikinä jättää lapsiani yöllä sänkyyn itkemään, niin kuin äitini teki minulle. En mitätöidä suorituksia, olla koskaan kehumatta. Oli musertavaa tajuta, mitä olin jäänyt paitsi. Isäni ei ollut osallistuva isä, hän kävi töissä ja istui loppuillan sohvalla.
Lasteni isällä on paljon narsistisia piirteitä ja erosimme kun lapset olivat pieniä. Jäin totaalisen yksin. Luotin äitini tukeen, mutta en sitä saanut. Olin aivan loppu, mutta en osannut hakea apua, koska tunsin etten ansaitse sitä. Jos lähimmät ihmiset eivät minua auttaneet, miksi joku muu auttaisi. Ja exän jäljiltä itseluottamukseni oli nollilla. Selvisin, vaikka äitini muistaa aina muistuttaa asioista joita jätin tekemättä.
Olen aina luullut että äitini käytöksen syynä on masennus. Mutta viime aikoina olen miettinyt, ettei ehkä olekaan niin. Äitini ei pysty osoittamaan empatiaa, ainakaan minua kohtaan, jos olen surullinen, hän alkaa puhua omista ongelmistaan. Tuntuu, että hän nauttii minun vaikeuksistani, mitä enemmän niistä puhun sitä vähemmän hän tarjoaa apuaan. Hän on sanonut toivovansa, että masennun. Hän puhuu usein muista yksinhuoltajista ja miten näiden isovanhemmat ja sukulaiset auttavat, mutta ei näe mitään syytä että hän itse voisi tehdä niin. Hän on marttyyri, hän puhuu edelleen vaikeasta lapsuudestaan ja miten se edelleen hänen vaikuttaa (lähes 70-vuotiaana). Hän pyrkii aina latistamaan minut kun olen onnellinen. Tuntuu että hän on kateellinen siitä, että olen pystynyt suorittamaan asioita joita hän ei ole. Alisuoritumisestaan hän syyttää masennustaan. Hän jättää hoitamatta fyysisiä sairauksiaan, jotta voi valittaa niistä joka tilanteessa. Hän käyttäytyy täysin eri tavalla minua ja lapsiani kohtaan kuin sisaruksiani ja heidän lapsiaan. Minun lapsiani hän ei halua hoitaa tai tehdä juuri mitään heidän kanssaan.
Tajusin että aina kun olimme puhuneet puhelimessa, minulla oli paha mieli. Jo aiemmin vähensin tapaamisia, koska koin ne raskaiksi. Sanoin että saa aina lapset luokseen kun haluaa. Kolmeen vuoteen hän ei ole pyytänyt kertaakaan. Pidin juuri 3kk tauon, ettemme olleet missään tekemisissä ja tunsin itseni vapautuneeksi..säälin vain lapsiani, koska heillä ei ole oikeastaan muita aikuisia elämässään kuin minä, jos katkaisen välit kokonaan. Mutta se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta, kun toivoa, että me joskus kelpaisimme äidille.
Vasta kun sain omat lapset, silmäni avautuivat. Tajusin, että äidit rakastavat lapsiaan, jota mikä ei ainakaan minulle lapsena välittynyt. En voisi ikinä jättää lapsiani yöllä sänkyyn itkemään, niin kuin äitini teki minulle. En mitätöidä suorituksia, olla koskaan kehumatta. Oli musertavaa tajuta, mitä olin jäänyt paitsi. Isäni ei ollut osallistuva isä, hän kävi töissä ja istui loppuillan sohvalla.
Lasteni isällä on paljon narsistisia piirteitä ja erosimme kun lapset olivat pieniä. Jäin totaalisen yksin. Luotin äitini tukeen, mutta en sitä saanut. Olin aivan loppu, mutta en osannut hakea apua, koska tunsin etten ansaitse sitä. Jos lähimmät ihmiset eivät minua auttaneet, miksi joku muu auttaisi. Ja exän jäljiltä itseluottamukseni oli nollilla. Selvisin, vaikka äitini muistaa aina muistuttaa asioista joita jätin tekemättä.
Olen aina luullut että äitini käytöksen syynä on masennus. Mutta viime aikoina olen miettinyt, ettei ehkä olekaan niin. Äitini ei pysty osoittamaan empatiaa, ainakaan minua kohtaan, jos olen surullinen, hän alkaa puhua omista ongelmistaan. Tuntuu, että hän nauttii minun vaikeuksistani, mitä enemmän niistä puhun sitä vähemmän hän tarjoaa apuaan. Hän on sanonut toivovansa, että masennun. Hän puhuu usein muista yksinhuoltajista ja miten näiden isovanhemmat ja sukulaiset auttavat, mutta ei näe mitään syytä että hän itse voisi tehdä niin. Hän on marttyyri, hän puhuu edelleen vaikeasta lapsuudestaan ja miten se edelleen hänen vaikuttaa (lähes 70-vuotiaana). Hän pyrkii aina latistamaan minut kun olen onnellinen. Tuntuu että hän on kateellinen siitä, että olen pystynyt suorittamaan asioita joita hän ei ole. Alisuoritumisestaan hän syyttää masennustaan. Hän jättää hoitamatta fyysisiä sairauksiaan, jotta voi valittaa niistä joka tilanteessa. Hän käyttäytyy täysin eri tavalla minua ja lapsiani kohtaan kuin sisaruksiani ja heidän lapsiaan. Minun lapsiani hän ei halua hoitaa tai tehdä juuri mitään heidän kanssaan.
Tajusin että aina kun olimme puhuneet puhelimessa, minulla oli paha mieli. Jo aiemmin vähensin tapaamisia, koska koin ne raskaiksi. Sanoin että saa aina lapset luokseen kun haluaa. Kolmeen vuoteen hän ei ole pyytänyt kertaakaan. Pidin juuri 3kk tauon, ettemme olleet missään tekemisissä ja tunsin itseni vapautuneeksi..säälin vain lapsiani, koska heillä ei ole oikeastaan muita aikuisia elämässään kuin minä, jos katkaisen välit kokonaan. Mutta se tuntuu paremmalta vaihtoehdolta, kun toivoa, että me joskus kelpaisimme äidille.