KESKUSTELUFOORUMI

Päätin aloittaa uuden ketjun aiheesta, johon vastasin toisessa ketjussa. Tämä on valtavan pitkä vuodatus, mutta ainakin saan tämän suollettua ulos itsestäni. Vaikka vaikeahan näitä asioita on sanallisesti kuvata, ne tuntuvat nytkin siinä särkyneessä sydämessäni.

Olen elänyt nyt vajaat 15 vuotta suhteessa, suurimman osan siitä avioliitossa, miehen kanssa, joka mitä luultavimmin kärsii narsistisesta ja/tai epävakaasta persoonallisuudesta.

Suhteemme on hempeän alun jälkeen ollut täynnä riitoja. Suurin osa riidoistamme liittyy ja on liittynyt siihen, miten en milloinkaan saa miestäni tyydytettyäni seksuaalisesti. Vuosien varrella olen loppujen lopuksi kadottanut kaiken kiinnostukseni seksiin hänen kanssaan, sillä vaikka elämä tuolla saralla sujuisi hyvin minun mielestäni, on hänellä ollut aina siinä vain ongelmia, aina on jotain parannettavaa. Lisäksi saan jatkuvasti kyllä ironisia huomautuksia tähän elämän osa-alueeseen liittyen. Hänen mielestään olen etäinen ja kylmä sekä tunteeton, joka ei pysty olemaan toisen ihmisen lähellä. Vaikea hahmottaa mikä lopulta on seurausta mistäkin. Olen ollut suhteissa miesten kanssa, joissa olen voinut näyttää tunteitani avoimesti, mutta jostain syystä tämä ihmissuhde on sen tikahduttanut. Muutoin puolisoni on äärimmäisen älykäs, epäsosiaalinen osittain tosin, lahjakas tekemisissään.

Kaikesta lahjakkuudestaan ja saamastaan valtavasta ihailuista huolimatta, hän on varsin epävarma itsestään, ja vain harvoin sietää ihmisiä lähellään, jotka ovat eri mieltä kuin hän.

Puolisollani on ollut väkivaltainen lapsuus, jossa isä käytti väkivaltaa niin lapseen kuin perheen äitiin. Myöhemmin hänellä todettiin nuoruusiässä ns. rajatila persoonallisuushäiriö (josta hän tosin kertoi minulle vasta reilu vuosi sitten…). Koulukiusattuna hänen itsetuntonsa on varsin huono, vaikka menestyykin työssään erinomaisesti ja on saanut julkistakin tunnustusta monelta taholta.

Meillä on ollut hyvät hetkemme ja pitkiä seesteisiä aikoja, mutta vuosia ovat värittäneet puolisoni

- Äkilliset mielialanvaihtelut
- Lapsellinen suhtautuminen ja suuttuminen mitä oudoimmista asioista; tuntuu kuin meillä välillä asuisi kahden lapsen asemesta kolme...
- Tavaroiden heittäminen (erityisesti minulle rakkaita tavaroita on rikottu, ovissa on reikiä nyrkin iskuista, lasten leluja paiskotaan)
- Uhkailu (uhkailee itsemurhalla tai muiden vahingoittamisella, mutta ei ole koskaan koskenut kehenkään)
- Tulistuminen esimerkiksi maanteillä herkästi, jos on tietyssä mielentilassa
- Tietynlainen mustasukkaisuus minun menoistani (nähdessäni kavereita saan tekstareita, milloin olen tulossa kotiin; opiskelureissulta toisesta kaupungista palatessani saan kuulla huonoimmat uutiset ensin ja ilta päättyy usein riitaan; en kerro yön yli menoistani kovin paljon etukäteen sillä tiedän sen usein aiheuttavan riitaa, enkä muistakaan joiden tiedän ajoittuvan hänelle epämieluisaan ajankohtaan)
- tietynlaista manipulointia: riitojen jälkeen hän väittää sanoneensa aivan toista kuin on todellisuudessa sanonut. Tunnen usein, että muistanko minä todellakin niin väärin, sitä mitä hän on sanonut ja mitä tehnyt.
- Syyllistäminen (erityisesti seksielämämme epäonnistuminen on minun suhtautumiseni syytä, tällä hetkellä varmasti onkin, sillä tunnen itseni täysin tyhjäksi)
- Minä hoidan suurimman osan perheen käytännön asioista, ja kun sanon hänelle tämän, saan syyllistävän vastaiskun, että kyllä hänkin asioita tekee. No kyllä varmasti jotakin, mutta…
- Vaikeus pyytää anteeksi; vain harvoin olen saanut aidon anteeksipyynnön.
- Vaikeus empaattisuuteen: omat synttärini ovat usein päättyneet itkuiseen oloon, onneksi sentään ystävät ja sukulaiset muistavat.
- Hyväksynnän hakemisen tarve (valtava määrä puolittaisia fb-tuttuja, hyvä suustaan ja kriittinen asiansa hallitseva…)
- tyhjät lupaukset vaikkapa somessa, joista jää jäljelle vain sananhelinää

En tiedä onko kyseessä narsistinen henkilö, mutta olen herännyt tähän asiaan aivan lähiaikoina luettujen lehtijuttujen myötä. Samoja luonteenpiirteitä on paljon, mutta ilmeisesti rajatilan persoonallisuushäiriö ja narsistinen persoonallisuushäiriö voidaan sekoittaa helposti toisiinsa. Toisinaan henkilöllä voi olla molempia piirteitä.

Nyt eräänä iltana puolisoni tulistui koirallemme ja uhkasi tappaa tämän. Riidellessä hän usein uhkailee ”jotakin kamalaa tapahtuvan” ellen lopeta oikeastaan ihan mitä vain.

Eräänä iltana taas menin estämään häntä, hän nosti kätensä, jossa oli valtavan kokoinen esine ja sanoi tappavansa koiran lisäksi minutkin. Hullunkiilto silmissään. Tiesin, että hän ei tälläkään kertaa sitä tekisi.

Vain viisi minuuttia tapahtuneen jälkeen, hän oli kuin eri mies ja jo kyseli minulta, miksi käyttäydyn siten että minuun ei saa yhteyttä, miksi en halua olla hänen kanssaan, ja mikä minua vaivaa…

Kun sanoin mitä hän juuri oli sanonut, hän kiisti kaiken ja minä tietenkin epäilen kuulinko sittenkään kaiken oikein. Täydensinkö itse mielessäni loput kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän ei ole koskaan kuitenkaan käynyt meihin käsiksi, vaikka on usein uhannut sillä ”miten alkaa tapahtumaan kamalia asioita” jos minä edes korotan ääntäni enää tai sanon jotain mitä hän ei halua kuulla. Tästäkään tapahtumasta en saanut anteeksipyyntöä, sillä "minähän muistin väärin".

Puolisoni on useamman kerran sanonut hakevansa ammattiapua. Mutta käytökseen on ollut aina niin helppo löytää syy lääkityksestä, pitkäaikaissairaudesta, stressistä jne. ”Kyllä minä sitten syksyllä lupaan mennä”.

Jokin päässäni tuona iltana naksahti. Haluan tästä parisuhteesta irti. Minun on päästävä eroon tästä parisuhteesta itseni, ja lasteni, vuoksi. En tiedä miten sen teen? En tiedä miten saan rohkeutta? Tällä hetkellä toivon, että olisin jo ennen suhteemme virallistamista kihlaukselle kuunnellut sitä epäilevää ääntä sisimmässäni…Mutta haluaisin pienen toivonkipinän siitä, että loppuelämäni ei kuluisi tällä tavoin. Luin jonkun kertomuksesta, miten toivoisi jonkin ulkopuolisen tapahtuman oikeuttavan eron, sitä minäkin toivon. Että minun ei tarvitsisi tehdä sitä itse, hypätä tuntemattomaan tietämättä mihin putoaa.

Tiedän, että minun ei varmastikaan kävisi huonosti. Sillä minulla on ystävät, sukulaiset ja perheeni. Ja lapseni. Sekä työ ja mahdollisuus elättää meitä. Mutta silti, pelkään ihan kamalasti.

Etenkin sitä, miten sanoa se hänelle. Mutta mistä te olette saaneet keskusteluapua? Rohkeutta? Ihan mitä vain mikä auttaa eteenpäin? Olen muutaman kerran yrittänyt käydä juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa, mutta tuntuu että yksin dialogia on mahdotonta pitää, kun kertoo toisesta tällaisia asioita, kuulostamatta siltä, että haluaa vain syytellä. Olemme olleet parisuhdeterapiassakin pari kertaa, nekin sessiot tuntuvat hänen yksinpuheluiltaan. Mutta sitä minäkin mietin: syyttelenkö suotta, pitäisikö minunkin miettiä mitä sanoa ja tehdä(jossain määrin varmasti kyllä), mutta mitä jos mikään ei tunnu enää oikein oikealta? Ja tuntuu kuin jäljellä itsestänikin olisi enää vain tyhjä kuori, joka jaksaa lasten tähden.

Hei, ja kiitos viestistä! Viestisi on saanut minutkin miettimään omaa tilannettani ja se on avannut aivan uuden näkökulman itselleni. Rajatilapersoonallosuushäiriö ja narsismihan oireilevat ymmärtääkseni samalla tavalla ja luettuani siitä itse lisää, se tuntuu selittävän oman puolisoni käyttäytymistä paremmin.

Olen elänyt omassa parisuhteessani vasta kohta kaksi vuotta ja voin vain kuvitella ahdinkosi 15 vuoden jälkeen. Itsekin olen jo tässä ajassa kerennyt jo usein syyttämään itseäni, kun yritän diagnosoida puolisoani. Yritän pitää mielen kirkkaana. Parin vuoden aikana tosin se alkaa jo itsellenikin hämärtyä, että mikä on normaalia ja mikä ei ja mietin olenko itse se kylmä, tunteeton häiriintynyt henkilö. Oletan toki itsenikin olevan jollain tapaa rikkinäinen.

Yritä huolehtia omasta jaksamisestasi, koska kukaan ei tee sitä puolestasi. Yritän itsellenkin tolkuttaa, että tärkeintä ei ole lyödä leimaa puolisoni käytökselle ja täydellistä diagnoosia, vaan pohtia onko itse onnellinen parisuhteessa? Siitähän se on lopulta kiinni. Irtaantuminen monien vuosien yhdessäolon ja yhteisten lasten kanssa, on ymmärrettävästi vaikeaa.

Olen ollut täällä vasta lyhyen aikaa ja joku muu osaa varmasti neuvoa paremmin. Voin kertoa omasta suhteestani ja kokemuksestani omaasi verraten, että puolisosi käytös kuulostaa varsin tutulta. Meillä tosin alkukin oli täyttä kaaosta ja draamaa, mutta ei siitä sen enempää. Pian puolisoni olikin jo raskaana ja siitä asti olemme yhdessä olleet. Alusta asti hänen käytös, asioihin reagointi ja monet jutut kummastuttivat, vaikkakin alussa nekin olivat jännittäviä.

Puolisollani myös ollut vaikea lapsuus ja psykopaatti/narsisti isä. Äiti menehtyi jo hänen ollessa pieni. Huumeet olivat osa elämää. Siinä pintaraapaisu. Hänen lapsuuden tarinansa on melko shokeeraava. Välillä tuntuu kuin eläisi elokuvassa, elämä ja jutut sen verran merkillisiä.

Voin allekirjoittaa melkein kaiken:

• äkilliset mielialanvaihtelut

• lapsellinen, epäkypsä käytös ja tilanteisiin reagointi

• uhkailu: itsemurha, ero, lapsen tapaaminen erotilanteessa

• tulistuminen mitä merkillisimmistä pikkuärsykkeistä

• mustasukkaisuus, avointa ja aivan älytöntä, kun olen töissä tai koulussa pitää olla jatkuvassa viestiyhteydessä

• manipulointia, uhkailut, sanojen vääristäminen, PROJISOINTI

• anteeksi pyytämisen vaikeus

• hakee hyväksyntää muilta

Lista voisi jatkua vielä vaikka kuinka. Hän avoimesti toivoo, että kuolemme samana päivänä eikä ymmärrä, kun itse pidän ajatusta outona. Pelkää jatkuvasti, että jätän hänet, on aina pelännyt. Äärettömän takertuvainen. Minun tunteeni eivät koskaan ole yhtä tärkeitä tai olo yhtä huono kuin hänellä, hänen sympatiatarpeensa ovat tärkeämpiä. Kyltymätön rakkauden kaipuu, täytyy todistella jatkuvasti. Taikauskoinen ja uskoo myös itse omaavan joitain yliluonnollisia kykyjä, mikä tekee joskus asioista erittäin vaikeita. Tätä ei onneksi ilmene jatkuvasti ja olisikin varmaan jo oma tarinansa. Kerran kuukadessa hän onnistuu myös saamaan minut pelkäämään, että hän on raskaana. Poislukien hänen varsinaisen raskausajan siis.

Tilanne on sen verran huono jo, että olen täysin väsynyt hänen jatkuvaan rakkauden varmisteluun, kun mikään ei ole koskaan riittänyt. Jatkuvaan riitelyyn ja syyttelemiseen, kun niissä ei ole mitään järkeä ja mikään ongelma ei koskaan ratkea. Näin hänen pelkonsa on siis toteutumassa, mutta itsellä alkaa olla takki aika tyhjä ja päähuomion vie nyt miedän pieni vauva.

Hei, ja kiitos vastauksestasi kaliforniakeke!

On hämmentävää, miten tämänkaltaisen ihmisen kanssa eläminen saa omankin olon niin hämmentyneeksi. Se on todellakin se päällimmäinen tunne. Kuten itsekin korostit, iso osa käytöstä on nimenomaan projisoinnilla, joka saa oman mielen niin solmuun, että kadottaa oman objektiivisuutensa tiettyjen asioiden suhteen. Voin hatarasti jollain tasolla kuvitella minkälaista elämäsi on, sillä olen kokenut saman pienen vauvan äitinä, vain sinun roolissasi. Toivon kovasti perheenne tulevaisuuden kannalta, että saisitte tasapainon tilanteeseen, mutta sinäkin sanot jaksamisesi olevan niillä rajoilla. Tosin voin ehkä kuvitella, että puolisoasi on vaikea saada vaikka yhdessä terapiaan kuten meillä. Oletko ehdottanut? Tilanne on aina hankalampi, kun mukaan tulevat lapset.

Olen itse noudattanut jo viimeiset vuoden neuvoa huolehtia itsestä ja omista tarpeista sekä mielenkiinnon kohteista. Näin olen tehnyt, vaikka valinnat (kuten tutkinnon opiskelu työelämän ohella) eivät ole miellyttäneet puolisoani lainkaan tai vain vaihtelevasti. Sekin on niin hämmentävää: toisina päivinä saan hurmosmaista kannustusta, ja toisina saan kuulla miten opintojeni vuoksi ”elämästämme ei tule yhtään mitään”. Jos olen yhdenkin yön poissa opiskelupaikkakunnalla, odottavat minua kotona useimmiten kahden päivän kotityöt. Yleensä aina ennakoin ja suunnittelen lasten menemiset ja tulemiset siten, että niistä on ko. päiville mahdollisimman vähän vaivaa. On vain hassua, miten hänen on ihan ok lähteä itsekseen pariksi päiväksi johonkin, mutta kun minä ehdotan samanpituista tyttöjen viikonloppureissua, on se sula mahdottomuus.

Onko sitä sitten onnellinen parisuhteessa? Ehkä se kertoo jotain, että kun olen lasten kanssa keskenäni, oloni on, ja yleinen ilmapiiri, tyyni ja rauhallinen. Onko persoonallisuushäiriöitä omaavilla ihmisillä vaikeuksia keskittyä vain olemaan ja asioiden mennä? Kyllä minäkin ”nalkutan” enkä todellakaan pidä itseäni mitenkään täydellisenä ihmisenä, mutta puolisolleni sen sijaan tuntuu moni asia, joista sanon, olevan kritiikkiä henkilökohtaisesti häntä kohtaan. Ja tämä ärsyttää häntä aina suunnattomasti. Ja tunnistan sanomastasi: "kun mikään ei koskaan ratkea". Me olemme riidelleet samoista asioista suhteemme alusta alkaen, emmekä koskaan saa niitä ratkaistua. Emme koskaan pääse yksimielisyyteen tai siihen, mikä tilanne on hyvä tai missä tasapaino.

Mitä tulee tunteisiin, luin jostain (en löytänyt sitä enää jälkikäteen), että persoonallisuushäiriöistä kärsivät ihmiset yrittävät ihmissuhteissaan vaikuttaa muihin ihmisiin aiheuttamalla voimakkaita positiivisia tai negatiivisia tunteita, äärimmäisyydestä toiseen. Tämän myös puolisoni on sanonut moneen otteeseen ääneen: ”Ärsytän sinua vain, jotta saisin sinut edes näyttämään tunteita vaikkapa sitten vain negatiivisesti.” Monesti olen myös kuullut (jos hän vaikkapa on ollut päivän omissa puuhissaan enkä ole edes paljon ehtinyt hänen kanssaan jutella, ”että miksi sinä olet ollut niin kamalan huonolla tuulella koko päivän?”. Lieneekö tämäkin tuota projisointia, jonka nostit esille? Se on katalista katalin keino, jonka huomaan sekoittavani ainakin oman pääni totaalisesti. Persoonan jatkuvaan ihailuun en enää jaksa panostaa, mutta sen hän on ratkaissut omassa somepiirissään…

Ja sitten hieman lisää hämmennystä. Viikko kovan riitelyn jälkeen arki on taas hetkeksi palannut raiteilleen ja sitä miettii, että oliko se vajaa viikko sitten tapahtunut sittenkään niin kamalaa. Onko se sitten niin kamalaa, jos toinen uhkailee ja nostaa kätensä, ja kuittaa sen sanomalla ”että mä tiedän, että sanoin taas tyhmästi mutta onko siitäkin nyt pakko taas puhua?”. Aurinkokin paistaa taas.

Lopuksi toivoisin, etten kuulostaisi niin kamalan yksipuoliselta ja valittavalta. Kyllä vain näistä kirjoitteluistakin saa huonon omantunnon...Nytkin tuntuu juuri siltä tämän vuodatuksen jälkeen. Meistä kukaan ei varmastikaan ole normaali ja meillä kaikilla on asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten käsittelemme tilanteita ja ihmisiä. Ja miten toimimme ristiriitatilanteissa. Itsekään en todellakaan ole maailman paras riitelijä, ja on ikävä todeta, miten useasti sitä lähteekään lapselliseen kehään. Nykyään tosin yritän tiedostaa, ja olla ”syöttämättä” kasvavaa riitaa. Useimmiten vain vaikenen.

edit: Mutta minkälaisten mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien ihmisten toivoisi pystyvän hakevan apua ja auttavan näin myös läheisiään. Oma puolisoni on nuoruudesta alkaen kärsinyt jonkinasteisesta alakuloisuudesta ja masennuksesta, ja saanut siihen lääkitystä. Nykyäänkin hän on lääkityksellä, mutta ilmaan minkäänlaista vastuullista hoitavaa tahoa tai kontrollikäyntejä. Tämäkään ei mielestäni ole oikein.

Mutta onko jossain jotain rajaa? Oloni on samanlainen kuin itse kuvaat: takkini on tyhjä ja sisimpäni ympärille on kasvamassa kuoret, joiden sisälle on vaikea kenenkään päästä. Toisaalta olen kiitollinen ystävilleni ja perheelleni, jotka ovat säilyttäneet uskoni ihmisyyteen. Ja lapseni, joille uskallan näyttää ne kaikki tunteet, joita ihmiselämään mahtuu; he ovat minulle kaikki. Olen myös kiitollinen puolisostani, siitä osasta johon hänessä ihastuin, mutta toinen kysymys onko se osa sen arvoista, että ”hajottaa” itsensä ja mahdollisesti lastensakin elämän? Ja voiko aikuista ihmistä edes pakottaa hoitoon ilman omaa haluaan? Vaikeaa on se on.

Tulipa taas vuodatus...mutta ehkä tämä kertoo kaikesta siitä minkä olen mm. tämän palstan keskustelujen myötä tajunnut nyt omasta elämästäni...

Jatkan vielä. Olen ajatuksissani ja luettujen juttujen perusteella myös miettinyt, että mikä omassa taustassani ja lapsuudenkodissani on vaikuttanut siihen, että olen ajautunut näinkin kauan olemaan tämän tyyppisessä suhteessa, vaikka hälytyskellot soivat heti jo suhteen alussa. Joitakin huomioita olen tehnyt, mutta lopulta oma lapsuuteni on vaikuttanut varsin tasapainoiselta. Silti olen miettinyt, miten olen liki 15 vuotta ollut parisuhteessa, jossa olen kerta toisensa jälkeen särkenyt sydämeni?

Monena kesänä (jostain syystä kesä on meillä ollut räjähdysherkkää aikaa…) olen miettinyt, että nyt vedän rajan ja seuraavasta kerrasta, kun tilanne muuttuu uhkaavaksi, tämä suhde on loppu. Näin ajattelin myös viime viikkoisen jälkeen. Myös viime kesänä sattui vakava välikohtaus, jolloin päätin, että jos samanlaista tulee enää ikinä, on minun aivan pakko lähteä.

Mutta miksi se on niin kamalan vaikeaa?!

Oma puolisoni taas tuntuu kaikkein mieluiten vain olevan kotona. Tämä oli jo ennen raskautta ja vauvan syntymää ja jotenkin olen kokenut omista menoistani aina syyllisyyttä. Minun opiskeluni vaativat läsnäoloa, toisin kuin hänellä riittää vain töiden palautus pääasiassa. Kuntosaliharrastuksenikin on tuntunut vaikealle. Voihan se olla, että se on oma vika, mutta jotenkin aina vain on tuntunut siltä, että harrastuksiin menemisestä pitää kysyä lupa ja siitä jää sitten velkaa. Ehkä se on vain oma ajatus? Toisaalta näistäkin menoista on riidelty. Kavereitani en enää käytännössä tapaa kasvotusten. Vauva-arjessa tämä kai voi olla normaalia toimivassa ja terveellisessä parisuhteessakin.

Voin allekirjoittaa tuon, kun sanot, että lasten kanssa on keskenään olo on parempi. Vaikka vauvan kanssa omat hasteet onkin, niin kyllä itsekin tuntee olonsa hieman kevyemmäksi, kun jokin paine taukoaa hetkeksi. Olen kannustanut puolisoani tekemään jotain ja tapaamaan niitä harvoja kavereita, mitä hänellä on ja minä jään kotiin vauvan kanssa. Hän vain aina mieluummin lähtisi yhdessä jos johonkin olisi lähdössä ja kavereita hänellä taitaa juuri olla se yksi kappale.

Itsekin olen varmasti huono riitelijä. En enää oikein edes jaksa olla rakentava, alussa yritin, mutta ei ole kantanut hedelmää. Alan itsekin vetäytyä ja jättää tilanteet sikseen, kun tuntuu olevan vain energian hukkaa. En muista kertakaan milloin hän olisi ns. nostanut kissan pöydälle tai tullut riidan jälkeen sovittelemaan. Sovittelu lähtee siitä, kun menen pahoittelevasti ja erittäin hienovaraisesti selvittämään tilannetta. Usein tämä myös johtaa siihen, että riidan aihe lakaistaan tässä vaiheessa maton alle ja halitaan ja pussataan. Pitäisi kai itsekin osata olla pitkäjänteisempi.

Minäkin koen aina tänne kirjoittelun jälkeen huonoa omatuntoa. Tuntuu, että vain valitan ja asetan puolisoni täällä tuntemattomien silmien edessä huonoon valoon. Mutta pakko omia ajatuksia on jonnekin päästävä purkamaan. Minäkin olen jollain tapaa kärsimätön ihminen ja mukavuuden haluinen, niin koen, että minulla ei meinaa energia riittää tähän suhteeseen, varsinkin kun yleinen elämäntilanne on töineen ja opiskeluineen haastava, sekä hyvä isäkin pitäisi yrittää olla meidän vauvalle. Mutta olen tämän suhteen kokenut työlääksi jo alusta asti, mutta halusin ainakin tehdä oikein ja pitää perheen yhdessä alusta saakka. Nyt en tosin enää tiedä, että missä vaiheessa voisi olla vauvallekin parempi olla stressittömämmässä ilmapiirissä, koska en okeastaan enää edes usko, että tämä suhde voisi olla stressitön ja energisoiva.

Terapeuttini sanoi, että siinä vaiheessa kun suhteessa on enemmän pahaa kuin hyvää, niin kannattaa oikeasti miettiä lähtemistä. Tätä kannattaa punnita. Itse saan ajatukseni usein jotenkin negatiiviseen kierteeseen niin odotan, josko tähän tulee muutos. Toinen terapeuttini neuvo oli, että riidellessä ei koskaan kannata erota, vaan ihanteelisesti silloin, kun asiat ovat tasapainoisesti. Halusin vain tämän mainita, jos pohdit eroa paljonkin. Itse mietin sitä nykyään melkien päivittäin, mutta yritän mielessääni antaa myös tilaa äänille ja tunteille, jotka kannustaisivat jatkamaan.

Mutta miksi se on niin kamalan vaikeaa?!
[/quote]
Se on kamalan vaikeaa koska olet läheisriippuvainen. Koska, uskot, toivot ja rakastat tätä ihmistä, ja vaikka sinun on paha olla, et tiedä kuinka voisit elää ilman häntä.

Kertomuksesi, kuten myös kaliforniakeken, olivat hyvin samankaltaisia kuten minun puolisooni liittyvät kertomukset. Tunsin syyllisyyttä siitä että kerroin hänestä ystävilleni, sukulaisilleni ja näille sivuille. Kyseinalaistin itseäni, koin syyllisyyttä omista virheistäni, annoin hänelle anteeksi miljoona kertaa. Mieheni ei ole ikinä lyönyt minua, eikä uhkaillut, eikä puhunut itsetuhosta, mutta muuten allekirjoitan melkein kaikki kuvastuksenne puolisoistanne.

Mieheni lupasi muuttua, hankki self help kirjoja, meni terapiaan, pyyteli loputtomasti anteeksi, rukoili, aneli, piti yöt hereillä jotta pääni sekoaisi...aina silloin kun en kestänyt enää ja sanoin että lähden. Muttei koskaan muuttunut, ei koskaan lukenut kirjojaan loppuun (hyvä kun pääsi alkuun), kävi terapiassa 1 tai 2 kertaa ja lopetti (ei minussa mitään vikaa ole, sanovat että vika on sinussa kun olet maanisdepressisen isän tytär ja entinen anoreksikko), ei pitänyt lupauksiaan ja pikkuhiljaa tilanne palasi aina samoille raiteille, tai muutti vain muotoaan (esim nuorempana raivosi ja haukkui suoraan, myöhemmin kun en sitä enää hyväksynyt, käytti enemmän manipulointia, syyllistämistä, vääristelyä, projisointia).

On aivan turhaa yrittää muuttaa heitä. Ja vaikka lupaavat mennä terapiaan ja muuttavat käytöstään pitkiksikin aikaa, niin kun stressi, väsymys tai muu koettelemus tulee, niin sama alkaa taas. Ja sitten on ne aina niin hyvät selitykset MIKSI näin kävi. Koska sinä et Ymmärrä kuinka Vaikeaa minulla on. Koska minä teen Niin paljon enemmän kuin sinä. Koska minulla oli niin Vaikea Lapsuus (valehteli 30v minulle että hänet raiskattiin pienenä - vasta terapeuttini kehoitti minua ottamaan selvää, ja selvisi ettei niin ollut koskaan käynyt). Koska Sinä et seiso Koskaan vierelläni, sinulla ei ole Yhtään Empatiaa. Koska sinä vain ajattelet aina Itseäsi.

En sano että lähtö on helppoa. Tein sitä monta vuotta. Odotin sitä viimeistä tikkiä joka saisi minut irroittautumaan. Ja se tuli, ja onneksi lapset ovat jo isompia että eivät kärsi nyt niin paljoa, sillä lähdin tänne Suomeen kauas pois. Mutta jos en olisi lähtenyt, minusta olisi tullut kuten anopistani, sekopäinen, traumatisoitunut ihminen jonka puoliso oli yli 50 vuotta raivonnut, pettänyt, syytellyt, eristänyt perheestään ja ystävistään ja kohdellut yleisesti ottaen huonosti. Ja anoppi on niin katkera, ja silti, vaikka vihaa miestään, niin kiinni hänessä.

Apu löytyy täältä. Lukekaa muitten ihmisten juttuja. Kaikki ei ole niinkuin teillä - joittenkin puolisot juovat tai lyövät, jotkut pettävät tai ovat jopa pedofiilija. Ei se tarkoita että meidän puolisot jotka eivät ehkä tee jotain Ihan niin Pahaa ovat kelvollisia puolisoita. Minunkin miehessäni on tosi paljon hyvää, mutta ei se tee hänestä Minulle hyvää puolisoa. Jos vika on minussa koska jollakin tavalla saan hänestä tämän puolen esille, niin olkoon niin, mutta kaikkeni olen yrittänyt että ei niin kävisi ja silti käy. Eli lähdin. Näitten juttujen voimalla, terapeutin, monen terapeutin kehoituksesta ja rohkaisusta. Sillä kaikki nuo asiat jotka olet allekirjoittanut, ja Huolimatta niistä kaikista Hyvistä puolista joita Et ole luetellut (varsinkaan sitä ihanaa vartaloa, tuoksua, kosketusta jotka huumaavat sun pään)he eivät tule muuttumaan. Jos löydätte jostakin kertomuksia tällaisista ihmisistä jotka ovat oikeasti parantuneet, muuttuneet kunnollisiksi, ja pelastaneet avioliittonsa, niin en ole ainakaan koskaan kuullut.

Pitkästä aikaa tällä palstalla, sillä kesä saa meidän suhteessamme ikävät puolet esiin...

Olen tällä hetkellä siinä pisteessä, että olen päättänyt lähteä. Minulla ei vielä tällä hetkellä ole tietoa siitä, miten sen teen tai milloin, mutta olen tänä kesänä asiasta varmempi kuin koskaan.

Miten teillä muilla, kun olette päättäneet lähteä? Varsinkin jos suhteessa ja perheessä on lapsia?

Me olemme tilanteessa, jossa kumpikin taitaa tietää mikä on lopullinen ratkaisu, mutta emme sitä ole ääneen myöntäneet. Minä olen itse ajatellut, että minulla on oikeus omaan ja omannäköisen elämään. Ja lapsilla oikeus tasapainoiseen kasvuun ja elämään ilman meidän välisten riitojemme heidän päälleen heittämiä synkkiä varjoja.

Toivon, että jonain päivänä saan rohkeutta lausua toiveeni elämästä omannäköisellä polulla ääneen.

Hei Joskus!

Olen kirjoitellut tänne kauan aikaa sitten, pyyhin osan teksteistäni pois kun aloin pelätä että joku tunnistaa. Seurannut olen suhteellisen säännöllisesti, mutta tuo sinun lähes vuoden takainen aloitus on jäänyt minulla huomaamatta. Se kuulostaa todella tutulta, ihan samojen asioiden kanssa painiskelen minäkin ja olen painiskellut jo ihan turhauttavan kauan aikaa. Jännä huomata kuinka oma ajattelukin etenee tällaisessa suhteessa tietyllä tavalla, se harmittelu miksei ole kuullut ajoissa hälytyskelloja riittävän selvästi kun merkkejä kuitenkin oli. Miksi odottaa aina, että "kun tulee se seuraava kerta, niin sitten!" Ja miksi potee niin suurta syyllisyyttä siitä, että rohkenee kirjoittaa ajatuksensa jonnekin, kertoa muille siltä kuinka itsellä on paha olla.

Minä olin pari vuotta sitten luja, sanoin etten halua jatkaa enää tätä avioliittoa. Kävin läpi helvetin hänen kanssaan, hän näytti kaikki temppunsa mitkä osasi. Luulin selviäväni siitä kuitenkin vapaaksi, koska olihan hän uhannut ettei minun kanssani voi olla jos ei esim. seksiä enää saa. Mutta toisin kävi. Hän muutti taktiikkaa, ei ole enää se mistä häntä olen syyttänyt. Hän on kiltti ja tekevä, on lasten kanssa eikä ikinä suutu. Mutta minä en muuttunut, en voi luottaa tuohon ihmiseen joka on vain tyhjä kuori, jonka sisällön rakentaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi. Ei me keskustella asioista, ei hän huomaa minua eikä pahaa oloani, ei kysy mitä kuuluu ja kuinka voin. Antaa minun olla, se entinen sanallinen haukkuminen ja syyllistäminen on nykyään vain hiljaisuutta ja merkitseviä katseita, silmänpyörityksiä. Asioita, joista ei saa kiinni, joista ei voi toista syyttää kun ne voi kieltää. Eli sitä "seuraavaa kertaa jolloin minä kyllä toimin" ei sitten tullut. Ehkä hän vaistosi sen ja ymmärsi minun olevan tosissani.

Nyt olen tilanteen edessä, että täytyisi tehdä asiat jotenkin muuten. Hoitaa ero hänen kanssaan siitä näkökulmasta, että minä en voi suhteessa hyvin. Että en osaa luottaa enkä rakasta, haluan muuta. Kuulostaa itsekkäältå, mutta olenhan hänen tarpeitaan täyttänyt jo lähes 30 vuotta. Tosin hän ei sitä allekirjoita, mutta oleellista onkin mitä minä tunnen. Puuttuu vain se sopiva hetki, että saan otettua asiat puheeksi. Ja että pysyn itse lujana ja siitä hänen tulevasta pyörityksestään huolimatta vien asiat maaliin. Että minulla on kristallin kirkkaana se yksi päämäärä: ero hänestä. Siihen ei päästä yhdessä sopimalla ja suunnittelemalla, vaan päätös ja toimenpiteet ovat minun. Siihen tarvitsen henkistä kanttia ja rohkeutta.

Toivon sinulle voimia ja toivon että käytät tilaisuudet hyväksi silloin kun ne on. Ettei käy kuten minulla, että odotan vuoden, toisen ja kolmannen sitä hetkeä jota ei tulekaan. Nämä kun pystyvät näköjään muuttamaan muotoaan tarpeen mukaan.

Hei tapaus!

Ja kiitos kirjoituksestasi! Se kosketti minua suoraan sydämeen, sillä sanasi olisivat voineet olla minun...Meillä on sama tilanne. Ihminen on toisinaan melkein kuin toisesta maailmasta, enkä mukamas löydä pätevää syytä lähteä...Ja kaikki siitä, miten ihminen muuttaa muotoaan ja olemustaan kuin kameleonttin tilanteen mukaan...

Mutta kuten kirjoitit

Että en osaa luottaa enkä rakasta, haluan muuta.

Minäkään en enää luota. En ole luottanut pitkään aikaan, koska huomaan "hiipiväni huopatossuillani" ja taktikoivan tekemiseni ja sanomiseni. En halua elää elämää, jossa yksi rasahdus voi sytyttää dynamiittitynnyrin, vaikka tiedän ettei niin todennäköisesti tapahtuisi. Meillä samanlaista; vähättelyä, hymähtelyä, edelleen sanomisieni painamista villaisella ja omiensa "unohtamista". Näin myös hänen suhteessa lapsiin.

Haluan ja uskon, että minulla on jossain vielä elettävä elämä, jossa en ole vain tyhjä kuori suhteessa häneen arjen tarpeita täyttämässä. Minä en edes pelkää, että en enää löytäisi rakkautta tai eläisin elämäni yksin. En usko, että olisin yksinäinen vaikka olisin yksin. Haluan olla vapaa, tuntea tunteita laidasta laitaan ja näyttää lapsilleni, mitä elämä voi parhaimmillaan ja vapaimmillaan olla. Haluan niin kovasti. En halua katkeroitua itselleni siitä, että tuhlasin elämäni ihmiseen, joka on tehnyt minulle sen minkä on tehnyt. Ei hän tule enää koskaan voittamaan luottamustani, jonka jo liian kauan sitten menetti.

Toivon myös sinulle, että saat mahdollisuuden uuden elämän alkuun jonain kauniina ja tulevana päivänä. Uskon, että koskaan ei voi olla liian myöhäistä <3

Lapset tekevät lähdöstä tuhat kertaa vaikeampaa. Pitää miettiä asiat heidän kannaltaan siten, etteivät joudu liian vaikeisiin tilanteisiin, pelkäämään kohtuuttomasti tai tuntemaan turvattomuutta. Mies tietää, että lapset ovat minulle kaikki kaikessa ja juuri heihin on vedonnutkin silloin kun puhuttiin erosta. Syyllisti minua siitä, että en kai voisi tehdä lapsille sellaista ja hän ainakin ajattelee aina kaiken lasten parhaaksi ja heille parasta on juuri se, että vanhemmat asuvat saman katon alla ja ovat läsnä molemmat yhtä aikaa. On myös uhkaillut sillä, etten näkisi lapsia enää jos lähden. Hän vie ne jonnekin, tai vaihtoehtoisesti "jaetaan" lapset niin, ettei sitten tarvitse toisiamme enää nähdä. Todellista vilpitöntä lasten kannalta ajattelemista, eikö..?

Olen miettinyt, mitä hän ajattelee nyt kun meillä ei ole mitään yhteyttä välillämme. Miten ajattelee viettävänsä eläkepäivät, mitä tekee sitten kun lapset lentävät pesästä, vai ajatteleeko edes niin kaus? Jos nyt hän on niin riippuvainen minusta (joko raha, status tms.) niin miten hän voisi joskus elää yksin kun ei enää lapsiakaan olisi siinä lähellä? Koska kyllä kai hänkin sen tajuaa, että en häntä enää rakasta ja lähden heti kun vain se on mahdollista, viimeistään silloin kun lapset muuttavat kotoa. Ehkä hän ei ajattele niin pitkälle koska tuntuu, että muussa tapauksessa miettisi jo kovasti tulevaisuutensa turvaamista jollain tavoin.

Olen niin paljon miettinyt sitä, mitä HÄN ajattelee, miten HÄN asiat kokee ja koittanut ymmärtää. Nyt viime aikoina olen enemmän alkanut miettiä sitä, miltä minusta tuntuu, mitä varten minä tässä maailmassa olen. Olenko täyttämässä vain jonkun toisen toiveita, vai onko elämällä minulle jotain annettavaa. Välillä kun turhaudun tähän, etten mitään ole saanut aikaiseksi, niin pitää miettiä mitä olen pääni sisällä aikaan saanut. Se on paljon se, en ikinä vaihtaisi aikaan mitä oli silloin kun oli selittämätön paha olo, vaikka koitin olla niin tottelevainen ja hyvä kuin suinkin vain voin ja silti piti hissutella pitkin nurkkia ja yrittää lukea toisen ajatukset ja toiveet, ettei vain tule isoa riitaa. En pelkää enää riitaa, en pelkää enää häntä. Ja lapsille olen se varma ja turvallinen aikuinen, jonka mieli ei muutu eikä vaihdu sen mukaan mitä mieltä isänsä on. Pahimmassa tapauksessa olisin voinut muuttua narsistin leikkikaluksi ja menettää itseni kokonaan, samalla myös tuhota lasten terveen maailmankuvan.

Kyllä me vielä joskus ollaan vapaita. Joka päivä vapaus on lähempänä.