KESKUSTELUFOORUMI

Olen niin sekaisin itseni kanssa, että aattelin minäkin tänne kirjoittaa... Toivoisin että täältä öytyisi ajatuksenvaihtajia/vertaistukea.

Lapsuudessani kaikki kaikki näytti ulospäin hyvältä.. Meistä huolehdittiin, ruokaa oli pöydässä, siisti koti yms asiat olivat reilassa. Mutta se ettei koskaan tuntenut olevansa missään riittävän hyvä tai saanut tunteitansa kuulluksi. Isä teki paljon reissuhommia ja olimme äidin kanssa kotona. Jos tunteista yritti puhua, vastaus oli "ei se niin ole tai ei se niin mennyt" tai sitten syyllistettiin "sää oot vaan semmonen tai tämmönen".. Kotitöitä piti aina tekemän, mikään ei ollut tarpeeksi eikä niitä koskaan osannut tehdä halutulla tavalla.. Muistan monet kerrat kun istuin pienenä yksin jossain ja ajattelin vaan että miten täältä voisi päästä pois. Mutta miten sinä lapsena mihinkään lähdet.. Jos joskus yritti puhua isälle, niin se keskeytettiin.. Äidin piti kontrolloida kaikkia ja kaikkea. Isällä ei ollut osaamista, voimia, kykyä ottaa tilannetta hallintaan josta monesti olin katkera. Vanhempani ovat nykyään eronneet. Huh tämä on raskasta.. Eihän sitä lapsena tajunnut että kaikki ei oo oikein tai tajusi jollain tasolla, muttako aina aivopestiin sanomalla "meillä on kaikki niin hyvin kun kaikki aina muut (ulkopuoliset) sanookin niin. "On nin nätisti puetut lapset" yms. Nämä kaikki äidin sanoin, niin itse sitten aina luuli että omat ajatukset ovat väärin.
Olen aina tuntenut itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä se johtuu siitäkin että jos et jotain osannut, olit tyhmä. "Miten sinä et tätäkään tajua", nykyään ongelma on sitten se että pidän itseäni tyhmänä. Minulla ei ole realistista ajatusta omista vahvuuksistani (mielestäni niitä ei ole). Omanarvontunto on nolla. Olen kouluttautunut paljon. On jopa useampi ammatti alla. Mutta suurin pelkoni on mennä töihin. En koe osaavani mitään.. Pakenen töihin menemistä lisäopiskeluilla. Luulen että tulen täydelliseksi ja viisaaksi kun opiskelen, mutta kas kun valmistun en taaskaan koe olevani täysin oppnut. Ymmärrän järjellä sen ettei koulusta tuleva ihminen ole täydellinen tai että sen ei tarvitse tietää kaikkea. Mutta ahdistus on todella kova kun pitäisi mennä töihin, ajattelen että työkaveri/pomo nauraa minut pihalle kun en tiedäkään kaikkea. Hyvä etten mene haastatteluun ja sano jo itse että älä valitse minua, en minä tiedä mitään. Olin muutaman vuoden oman alani töissä, olen vaikea työkaveri kun kaiken pitäisi mennä aina täydellisesti vaikka työkaverillani olisi ihan realistiset ajatukset siitä että joskus asiat eivät mene täydellisesti. Näistä tilanteista sitten sain ahistuskohtauksia. Päivät on jatkuvaa kamppailua itseni kanssa....
Ennen myös sosiaaliset tilanteet johtivat ahistuskohtauksiin. Ihmiset pitävät minua hurjan sosiaalisena. Niin olenkin mutta aikasemmin, kun olin puhunut jonkun kanssa, tulin jälkeenpäin kotiin ja rupesin saivartelemaan "mitä puhuin", "sanoinko jotain tyhmää", "pitikö se ihminen minua ihan tyhmänä" yms.. Sitten jo ahistuin hirveesti seuraavan kerran kun näin tämän ihmisen kun olin mielessäni kehitellyt meidän väliin ongelman. Ajattelin siis tämän ihmisen puolesta itseni kelpaatammomaksi. Nykyään olen saanut tämän asian hallintaan. Näitä ahistuksia ei enää tule.. Ja on hassua huomata että jotain olen saanut pääni sisällä korjattua. Mutta edelleenkin tämä työmaailmaan meno on itselleni se TODELLINEN ongelma ja se pelottaa päivä päivältä enemmän jos ei itestä työkykyistä tule. Olisin niin ONNELLINEN kun pystyisin tekemään töitä ilman että kokisin itseni joka asiassa tyhmäksi, uskaltaisin olla osaamisessani vajavainen ja näin kykenisin oppimaan uutta. Ajatuksissani luulen että kun koulusta valmistuu "olet valmis tietopankki ja täydellinen sillä alalla". Minähän olisin senkin suhteen hirveä työkaveri että olisin muka kaikentietävä vaikka vasta ummikko esim. niiden rinnalla jotka ovat 20 vuotta tehny kyseisen alan hommia. Tämä itseni kanssa eläminen on joka päivä taistelua oman pään sisällä ja välillä vaan tuntuu etten saa kaikkea ratkaistua yksin..

Tää kirjoitus saattaa olla sekavaa ja epäjohdonmukaista mutta niin on ajatuksetkin pääkopassa!! Olisiko kohtalotovereita???? Miten pystyit menemään työelämään?? Toitovasti löytäisin täällä vertaistukea. Kirjoittelen lisää kun ajatukseni selkenevät...

Niin ja täytyy vielä kertoa että luen Karyl McBriden kirjaa "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? -Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä" ja tuntuu kuin omaa elämänkertaa lukisi Ihana kun viimein tuntuu ettei ole asiansa kanssa yksin ja saa oikeutusta tunteilleen....

Hei,
on tässä ainakin yksi joku pystyy samaistumaan. Oma tarinani on lähes sama sanasta sanaan. Vaatteiden, hiusten, ulkonäön, käyttäytymisen, leikkimisen, opiskelun ja ammatin valinnan kontrolloinnit... Tosin en saanut tehdä kotitöitä ollenkaan koska en niitä osannut tai teetin vain enemmän töitä. Kun ei niitä hemmetin piparkakkujakaan oikein osannut tehdä. Tai laittaa tavaroita oikeille paikoille. Nukkekotikin oli valmiiksi järjestelty, ei saanut siirrellä huonejärjestystä ja huonekaluja. Olen saanutkin monessa paikassa opiskeluvaiheessa kommenttia että muuten hyvä työntekijäharjoittelija olen mutta oma-aloitteisuutta saisi olla enemmän. (olen opiskellut kanssa monia, monia vuosia ja ollut useissa harjoittelupaikoissa ja kouluissa). Tätä oma-aloitteisuutta on joutunut opettelemaan ihan tosissaan, mutta sitä alkaa jo olla. Erehdyin jopa harjoittamaan sitä äidin luona käydessä tässä pitkästä aikaa... ja vaikka menin tosiaan sotkemaan samalla, niin en saanutkaan puhuttelua johon niin olen tottunut. Oli jotenkin muutenkin hyvin erilainen käynti tämä viimeinen. En oikein ole vielä käsittänyt miksi.

Minulla on käynyt sellainen hassu tuuri töiden kanssa, että niitä kyllä on. Olen jopa tehokkaaksi todettu, mutta ehkä jumiutunut turvallisuuden tunteeseen. Oman alan töitä minun on vaikea jopa hakea, eli en ole omien alojen töissä. Eli aika sama kaava. En osaa tarpeeksi, väärä koulutus tai ne hakee kumminkin jotain parempaa. Samalla olen harjoittelujen kautta huomannut että useissa paikoissa on ihan palkattuina huomattavasti heikompi lahjaisia työntekijöitä... Ristiriitainen ajatusmalli siis omassakin päässä. Ei oikein usko omiin kykyihin, mutta samalla tietää että niitä on. Ja parhaassa tapauksessa ylisuorittamisen takia niitä on oikeasti enemmän kuin muilla. Itseltäni vaadin aivan älytöntä tietotasoa ja osaamista joistain asioista.

On myös yksi erikoinen asia mitä äitini on saanut minut uskomaan. En ole kykenevä pitämään huolta mistää. Ja oikeasti minua huolehtivampaa ihmistä on varmasti vaikea löytää. Olen haaveksinut milloin kissasta milloin koirasta. Minulla koira olikin vähän aikaa. Sitä en uskaltanut äidille edes kertoa. Isä tiesi. Pääsin silloin viemään sitä ulos neljän tunnin välein päivälläkin. Kun yksi päivä tulin kotiin, oli se vielä jo sisäsiisti mutta vielä pentukoira täristen keittiön pöydän alla odottamassa. Se ei ollut pystynyt pidättelemään sitä neljää tuntia. Sen jälkeen totesin että minun pitää löytää sille "parempi" koti ja huolehtija. Vein sitä koiraa lenkille kolme kertaa päivässä ja illat vietin vielä yli tunnin lenkin jälkeen sen kanssa leikkien. Väsytin myös itseni sillä huolehtimisella. Olen nähnyt painajaisia että minulla on kissa jonka olen täysin unohtanut että minulla on ja minulla ei ole sille ruokaa. Niin ja lapsia minulla ei ole. Niihin äiti on kommentoinut niin serkuilleni kuin minullekin että ei sellaisia. Sain äidiltä kirjeen 30 v syntymäpäivä joka oli monta sivua vuodatusta että älä tee samoja virheitä kun hän eli hanki lasta ja minua ei olisi ellei isä olisi halunnut minut pitää. Se oli osaltaan helpottava kirje, koska se sai minut ymmärtämään että äiti ei pidä minusta sen takia mitä olen tai teen, vaan siksi että olen yksinkertaisesti mennyt syntymään. Se sai tajuamaan ettei millään mitä teen ole loppupeleissä merkitystä... olin opiskellut äidin haluamaa uraa, harrastanut äidin haluamia asioita, olin tehnyt kaikkeni että minusta voisi olla ylpeä..

..että tällaista...

Nanna ja Hazy, oletteko vielä täällä?

Täälläkin on yksi narsistiäidin "tuote" :/ Olin lapsesta saakka läski ja tyhmä. Ja teini-isässä olisi pitänyt tappaa itseni, hitta joku parempi ihminen saisi käyttämättömät sisäelimeni (:D)... Se jätti jälkeensä syvän itseinhon ja pelon kaikkea kohtaan, mutta onneksi jo vapautua

Minäkin ölen opiskellut sitä ja tätä, mutta oman Alan töitä en ole edes uskaltanut hakea, enhän minä niihin kelpaa.

Hei!
Monet asiat kertomuksissanne kuulostivat tutulle. Itse olen myös perheestä, jossa ulkoiset puitteet pidettiin kunnossa, mutta sitten seinien sisäpuolella meno oli mitä oli. En viitsi toistaa sanasta sanaan samoja asioita, joita teillä kertomuksissanne oli, mutta sanon omana "erityispiirteenä" sen, että olin tietyssä mielessä äitini jatke. Tai pikemminkin hänen jaksamattomuutensa ja kykenemättömyytensä paikkaaja. Minulla on pienempiä sisaruksia ja jouduin ajan myötä huolehtimaan enemmän ja enemmän heidän hyvinvoinnistaan, kun äitini jättäytyi omien menojensa vietäväksi. Silti en koskaan saanut kiitosta tekemästäni työstä. Koti ei ollut koskaan tarpeeksi siisti, ruoka ei ollut koskaan ajallaan pöydässä jne. Huutoja ja haukkuja sain joka asiasta. Nuoruuteni ei todellakaan ollut pelkkää opiskelua ja vapaata kuuhausta, kuten monilla ikätovereilla. Ei. Minä hoidin opintojen ohella kodin, pidin huolta sisarusten hyvinvoinnista (olin se, joka kyseli heidän voinnistaan ja menoistaan, henkinen tuki) ja kun lukion jälkeen sain töitä, maksoin palkastani puolet vuokrasta ja lisäksi sisarusten taskurahat. Kaikkeni tein, mutta silti sain kuulla äidiltäni vielä siitäkin, että minusta ei tule ikinä mitään. Olin haihattelija ja unelmoija, joka jäisi kovan maailman jalkoihin. Mutta tosiasiassa hän oli se, kenen jalkoihin minä nuorempana jäin. Minulla ei ollut omaa elämää. Ei yksityisyyttä, ei mahdollisuutta tapailla poikia jne. Ensimmäinen seurustelusuhteeni oli vasta 20- vuotiaana, kun viimein pääsin muutamaan kotoa pois.

Viime kesänä yritin kohdata äitini ja keskustella hänen kanssaan lapsuus- ja nuoruusajasta. Eihän se hyvin mennyt, kuten olisi voinut mennä, jos äitinä olisi joku ns. normaali ja tasapainoinen ihminen. Hän ei hyväksynyt lainkaan sanomisiani. Teilasi ne valituksena ja hänen äitiytensä alastuontina. Haukkui minut saamattomaksi, kiittämättömäksi ja heittäytyi itse uhriksi. Kehtasi vielä sanoa, että ilman häntä minusta ei olisi koskaan tullut yliopisto-oppinutta, vaikka hän ei koskaan tukenut minua sinne suunnalle eikä opintojen aikana vilpittömästi yrittänyt auttaa minua, kun yh:nä yritin saada asiat etenemään ajallaan. Hänen avuntarjouksensa olivat kieroja ja taustalla oli aina jokin henkilökohtainen tarve näpäyttää minua. Saada minut tuntemaan oloni hänestä riippuvaiseksi ja hauraaksi. Hän saattoi esim. esittää itse, että voisi vahtia lastani, jos minulla on menoja, mutta kun menimme asunnolle, oli hän ympäri päissään ja sanoi, ettei kykene lasta katsomaan. Tai että voisin toki jättää lapsen sinne, mutta se olisi sitten minun vastuullani, että olen jättänyt lapsen humalaisen ihmisen seuraan. Älkää pelätkö, en jättänyt ja lopetin parin kerran jälkeen uskomisen siihen, että minulla olisi sieltä paikasta mahdollisuus saada lapsenvahtiapua.

Äitini vaikutus myöhempiin parisuhteisiini on ollut se, että olen hakenut täysin vääränlaisten miesten kanssa täytettä sille aukolle, jonka toimimaton äitisuhde on minuun jättänyt. Minulla on ollut nyt kaksi vakavempaa suhdetta. Ensimmäinen mies oli alkoholisti ja täysin vastuuton hulttio (mieto versio lapsuudenmallista), joka kuitenkin nykyisin on saavuttanut terapian ja muun hoidon kautta tasapainon ja kyennyt rakentamaan kunnollisen suhteen yhteiseen lapseemme. Nykyinen mies, josta olen juuri eroamassa, on taas täysi narsisti. Hän ei ole käyttänyt fyysistä väkivaltaa, mutta hyvin rankkaa henkistä väkivaltaa. Hän on yrittänyt mm. tuhota naisellisen itsetuntoni, ammatillisen itsetuntoni, kontrolloida menemisiäni ja vapauksiani sekä suhteitani muihin ihmisiin. Hän on pettänyt, kieroillut, valehdellut, pelannut etääntymisen ja äkillisen lähestymisen peliä, vältellyt ottamasta vastuuta sanoistaan ja teoistaan, mitä vain voi ollakaan.

Viime syksynä kävin terapiassa, koska aloin tuntea, että olin menettämässä itseni. Se oli kauhea tunne, koska olen esimerkiksi ollut aina mielipiteissäni ja näkemyksissäni selkeä ja minulla on ollut myös moraalisesti ja eettisesti selvät sävelet. Terapiassa tajusin, että olen päästänyt äidistä "vapautumiseni" jälkeen elämääni toisen samanlaisen manipuloivan ja kontrolloivan ihmisen, joka on ns. jatkanut työtä siitä mihin äitini jäi.

Halusin kertoa tämän siksi, koska olen lyhyen ajan sisällä tajunnut ja hyväksynyt sen, etten voi a) koskaan saada ns. normaalia ja läheistä suhdetta äitiini, kuin jos äitini olisi joku muu tasapainoinen ja ns. normaali ihminen ja b) etten voi paikata hänen jättämäänsä henkistä tyhjiötä kenenkään muun kanssa. Tiedostamattani yritin tuota aukkoa ennen paikata ja se johti kummallakin kerralla täyteen katastrofiin. Nyt tiedän, millaiset ihmiset minun täytyy jatkossa kiertää kaukaa, jotta voin elää omannäköistäni ja onnellista elämää. Minulla on myös ollut paineet siitä, että lapseni (päätös jättää nykyinen narsisti mies vahvistui, kun sain tietää olevani raskaana ja hän sekosi ja yritti painostaa minut aborttiin...) jäisivät samaan ansaan kuin itse lapsena ja nuorena jäin. Että he myös kasvaessaan luulisivat, että on normaalia olla suhteessa, jossa toinen alistaa ja yrittää tuhota toisen ihmisen identiteetin ja vapauden omien itsekkäiden ja kierojen syidensä vuoksi.

Hei Kaikki
Liityn hilpeään seuraanne!

Ei niin Nanna, ei lapsi osaa mitenkään käsittää oman perheensä ongelmien laajuutta. Moni ei tajua vielä aikuisenakaan mikä meni pieleen.. Toistetaan vaan niitä sairaita perheestä opittuja käyttäytymismalleja ja ihmetellään että miksi tämä elämä ei ota sujuakseen.. Siitä pitäisi jaksaa olla itselleen kiitollinen, että on sentään jonkinlaiset aivot jotka on älynneet jo tässä vaiheessa alkaa näitä perheestä aiheutuvia ongelmia ratkomaan! (olen siis nuori aikuinen vasta) Mutta kyllä mäkin aiemmin tiesin että jotain on pielessä. Viimeistään teini-iässä kun äidin käytös alkoi täysin riistäytyä hanskasta tuli kyseenalaistettua meidän perhemalli. Mutta sen verran pahasti äiti mut koulutti että valitettavasti kuljen vielä kiltisti sen talutushihnassa.. taisteluista jäi käteen masennus ja ahdistus, joista yritän tässä jotenkin päästä joskus eroon.. (eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun olen masentunut, mutta nyt hain ekan kerran apua)

Ihan kamalaa kuvitella sinua Nanna istumassa lapsena yksin jossain täynnä hätää, jota kukaan ei kuule. Muistan selvästi itseni samanlaisessa tilanteessa teini-ikäisenä.. Itkin yksin pimeässä ja tyhjässä talossa ja halusin vain pois elämästäni. Siskoni kertoo myös tunteneensa samaa. Oli aina etäinen unelma pois pääsemisestä. Eikä kukaan kuunnellut.. Eikä omaa pahaa oloa saanut ikinä näyttää, koska äitihän oli se joka oli aina uhri ja jolla meni kaikkein huonoiten… (silloin vanhemmat juuri erosivat) Mun pahalla ololla ja tunteilla ei kai vain ollut mitään merkitystä. Lisäksi minä ja mun sisko molemmat oireiltiin jo ihan pieninä muksuina varmaankin sen perhetilanteen takia aivan samanlaisin psyykkisin oirein (välissä kuitenkin useita vuosia meillä).

Minun kohdallani työelämä ei ole voinut alkaakaan. Olen siis opiskelija, vaihdoin hetki sitten alaa. Molemmat opiskelemani alat ovat vaikeiden pääsykokeiden takana, mutta pääsin aina loistopistein sisään.. (koska vaadin itseltäni järjetöntä täydellisyyttä koko ajan) Olin normaalin opiskelijan tavoin töissä silloin tällöin kaikenlaisissa paskaduuneissa, mutta oli pakko lopettaa ne kun alkoi tulla niistä niin pahat univaikeudet. Sitä ennen muita psykosomaattisia oireita ennen viimeisimpiä pääsykokeita.. Koska nämä kokeet olivat erittäin merkittävät: päätin lopettaa ammatin opiskelun, josta äitini oli erittäin ylpeä. Hän ei missään vaiheessa kuunnellut perusteluitani alanvaihtoon eikä ollenkaan hyväksynyt sitä. Suuttui vain kun mainitsin ensimmäisen kerran alanvaihtoideasta.. Lopetin jo koulussa ennen kuin uskalsin edes kertoa sille siitä mitään ja keskityin täysillä vaan pääsykokeisiin. Jos epäonnistuisin, todistaisi se sen, että uusi ala on typerä idea, ja että olisi pitänyt kuunnella äitiä!

Siitä lähtien kaikki on ollut sekaisin. Koska kai tää on vakavin asia mitä oon tehnyt äidin mielipidettä vastaan ikinä (no huhhuh, kehtasin peräti tehdä omaa elämääni koskevan valinnan!!!) (Tätä ennen olin kyllä suht onnellinen nuori aikuinen (teinhän asioita mistä äiti oli ylpeä).. Äitikin oli rauhoittunut ”normaaliksi” viileämmäksi itsekseen kun erosta oli kulunut jo useita vuosia.)
Pitkään kärsin masennuksesta ennen kuin osasin pysähtyä kuuntelemaan itseäni ja tajusin hakea apua. Oli todella vaikea myöntää etten pärjää, koska minunhan piti aina olla täydellinen! Mutta olen heikko, ihan niin kuin kaikki muutkin... Masennuksen myötä entinen ihmeellisen hyvä itsetuntoni katosi täysin. Aloin vetäytyä sosiaalisista riennoista, stressasin älyttömästi koulusta (koska vieläkin minun pitää alati todistella itselleni että kyllä olen oikeassa paikassa ja ansaitsen opiskella tuossa koulussa tuota alaa, en ole tyhmä….)

Meidän perhe oli siis samanlainen kuin teidän muidenkin: tärkeintä on miltä asiat näyttävät eikä miltä ne tuntuvat. Isä oli aika paljon poissa eikä kovin tunteikas tyyppi. Kuitenkin kutakuinkin normaali ihminen, ja nykyisellään minulle läheinen ja rakas. Äitin kanssa sen sijaan jokainen kohtaaminen on kuin huonossa saippuaoopperassa elämistä. Näyttelen jotain roolia jota inhoan ja joka on todella naurettavan teennäinen. Roolia, jossa en uskalla sanallakaan mainita mitään isääni liittyvää. Äitini mustamaalasi isääni ja hetken uskoinkin häntä ja aloin olla häneen etäinen. Jostain kumman syystä kuitenkin jatkoimme sinnikkäästi siskon kanssa isän luona vierailuja, vaikka äiti yritti estää sitä aina mitä mielikuvituksellisin keinoin. Hänellä oli (ja on yhä) mielestään oikeus tehdä mitä vain saadakseen muut käyttäytymään haluamallaan tavalla. Pistin ehkä joskus harvoin sitä henkistä väkivaltaa vastaan hieman enemmän kuin isosiskoni, ja niinpä hän saikin kuulla minua enemmän p*skapuhetta isästäni. (Mutta tietysti jaoimme kaiken tiedon aina siskoni kanssa. Emme kuitenkaan osanneet tehdä mitään tälle tilanteelle, muuta kuin todeta että äitimme on muuttunut perheen teini-ikäiseksi, ja me lapset olemme vanhempien roolissa…) Jotenkin tuntuu etten ikinä irtautunut normaalin teini-ikäisen tavoin äidistäni.. Jäin samaan pienen lapsen rooliin, jossa äitiä pitää totella kaikessa.

Minäkin yritän päästä terapiaan, mutta prosessi on vielä aluillaan. (Opiskelijaterveydenhuollolla jonot on ihan uskomattoman pitkiä…) Menin sinne ensin uniongelmien takia, ja kesti jonkin aikaa että itse osasin yhdistää lapsuuteni ja nuoruuteni näihin nykyisiin ongelmiin. (Kukaan terveydenhuollossa ei siis osannut kysellä yhtään mitään joka olisi auttanut tämän oivaltamisessa..)

Nyt pelkään koko ajan viikonloppuja. Ja sitä että äiti pyytää käymään. (Nyt on lauantaiyö eikä siitä ole kuulunut, huh!) Itken vierailujen ja välillä puheluidenkin jälkeen, vaikka niiden aikana osaan näyttää/kuulostaa tietysti normaalilta. Uskalsin sanoa sille joskus ahdistusongelmien alkuvaiheessa että nykyisin stressaan kaikesta kamalasti.. Mutten mitään muuta voi sanoa. Ja miksi en? Koska äitihän pahoittaisi mielensä! Ei minulla ole mitään oikeutta olla mistään masentunut ja muistella pahalla mitä kaikkea p*askaa olen joutunut siltä ihmiseltä sietämään! Äitihän voisi vaikka alkaa itkeä ja järkyttyä jos häntä mitenkään uskaltaisin syyllistää mistään menneestä…! Masentavaa että tunnen näin… En vaan voi sille mitään. Oon vaan niin vakuuttunut siitä, ettei mun tunteilla ole merkitystä.
Ja nyt pelkään että se jotenkin löytää tämän tekstin ja tunnistaa mut! Sehän olisi maailmanloppu että se vihdoin saisi tietää miten pahaa jälkeä on saanut aikaan..!
Huoh. Taistelen tätä itseni mitätöintiä vastaan lähes koko ajan nykyisin. Yritetään: Minulla on 100% oikeus tuntemiini tunteisiin. Olen ihan oikeasti masentunut ja vedän siihen masennuslääkettä. Näen melkein joka yö unta lapsuuden kodista tai painajaisia äidistä. Mieleni suojelee minua pyyhkimällä vuosia pois nuoruudestani ja hirveimmistä hetkistä muistan vain pieniä välähdyksiä (harmi..). Voisinko jo pikku hiljaa uskoa että minulla on oikeus olla kaiken sen jälkeen masentunut ja allapäin ja jopa vihainen omalle äidilleni? Ettei tarvitse muuta kuin huolehtia nyt itsestäni, ja että voisin lakata ylisuorittamasta kaikkea…

Me kaikki ansaitaan voida hyvin, ihan vaan koska ollaan olemassa. Me ollaan jo tarpeeksi.
Toivottavasti keskustelu jatkuu. Kiitos kaikille teille kirjoittaneille, pärjäilkää!

Toi Hazyn äidin lähettämä kirje kuulostaa siis iiiiiihan tuon kirjan antamalta esimerkiltä (Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? - Karyl McBride) !! Suosittelen ehdottomasti lukemaan jos ette vielä oo...

Ja todella hienoa Macca, että oot tehny tollasia oivalluksia äidistäsi ja miehestäsi, ja jätit myös sen narsistisen miehen. Todella hienoa.

Voimahaleja!

Hei tyyne!
Ensinnäkin, onnittelut siitä, että olet päässyt opiskelemaan alaa, joka SINUA ITSEÄSI KIINNOSTAA. Saat olla ylpeä siitä, että olet tuon liikun tehnyt. Tiedän, että se voi tuntua tällä hetkellä ns. pieneltä voitolta, jos kaikki muu tuntuu ylitsepääsemättömältä, mutta olen varma, että kun muutama vuosi kuluu ja kaikki on selkeämpää (kyllä, selkeämpää, koska olet jo päässyt selkeyden tielle!), niin tajuat tuon päätöksen valtavan merkityksen itsellesi ja vapaan identiteettisi kehitykselle.

Kun luin tekstiäsi ja mietin ahdistustasi, joka tulee siitä, että sinun täytyy puhua äitisi kanssa ja nähdä hänet, muistin millainen oma oloni oli vielä puolitoista vuotta sitten. Se on se patoutunut vääryyden tunne, joka tahtoisi tulla ulos, mutta jota et ole vielä valmis päästämään vapauteen, koska mietit edelleen ensisijaisesti sitä, että äiti voisi pahoittaa mielensä. Noin minäkin ajattelin vielä hieman päälle vuosi sitten. Olisi ollut VÄÄRIN sanoa vuosia kyteneestä epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja tuskasta, koska äitihän on aina ollut maailman ja elämän suurin uhri. Aina on pitänyt miettiä äitiä ja hänen tunteitaan ja padota omat, jotta äiti ei kokisi LISÄÄ tuskaa. Se on ollut kohtuuton vaatimus. Se on ollut sitä pienelle lapselle, joka on tullut maailmaan avoimin mielin ja silmin. Se on sitä myös aikuiselle sinulle, jonka pitäisi kokea asiat omien mieenkiintojensa ja haaveidensa kautta, ei jonkun toisen ehtojen tai odotuksien mukaan. Äitisi tuska ei ole sinun tuskaasi. Hänen puutteensa eivät ole sinun puutteitasi. Hän on vain kasvattanut sinut luulemaan ja tuntemaan niin. Sinä olet syntymästä lähtien ollut oma sielusi, oma persoonasi, jolla on oikeus valita oma tiensä tässä elämässä. Se ei ole keltään pois. Ja jos joku luulee, että se on häneltä pois, että sinun ilosi ja onnellisuutesi ja vapautesi ovat hänen vihollisiaan, niin se on HÄNEN ONGELMANSA, ei sinun. Tuollainen ajattelu osoittaa vain tällaisen yksilön omaa kykenemättömyyttä elää täyttä elämää. Haluatko sinä elää samanlaista rajoittunutta ja täyttymätöntä elämää? Et varmasti. Tiedän sen, koska kirjoituksestasi huokuu halu vapauteen.

Vapautumiseen ei ole oikein muuta tietä kuin se, että sinä kohtaat äitisi, eli päästät patoutuneet tunteesi esille. Se vie aikaa. Sanomisia pitää hioa ja sinun täytyy uskoa omiin oikeuksiisi, jotta saat sanat ja ajatukset ulos järkevinä kokonaisuuksina. On kuitenkin niin, että sanoit asiasi kuinka rauhallisesti ja loogisesti tahansa, niin äitisi todennäköisesti ei niitä tule hyväksymään. Ei lainkaan. Pääasia ei ole kuitenkaan se, miten HÄN reagoi asioihin, vaan se, että SINÄ ITSE olet valmis asiat sanomaan ja että sinä uskot täysin jokaiseen sanaan, jonka suustasi päästät. Tällöin hän voi heittää minkälaiset itku-potku-raivarit tahansa tai syytää päällesi minkälaisen syyllistämissaarnat tahansa, mutta sinä et järky kannastasi. Pahimmalle tuntuu aina hetki ennen totuuden tai salaisuuden julkituloa. Sen jälkeen ihmistä odottaa uusi maailma. Vaikka äitisi ei hyväksyisi sanomisiasi, niin sinä olet silti ne saanut sanottua. Hän voi kieltää tunteesi, mutta sinä et niitä voi enää kieltää. Niin kauan kuin olet kääntynyt lapsuutesi ja nuoruutesi tunteissa sisäänpäin, niin kauan elämäsi on ihan konkreettisesti pysähtynyttä. Energia ei riitä mihinkään, koska kaikki menee sen mustan tunnesumpun hallitsemiseen, joka sisälläsi pyörii. Aitoa läheisyyttä on vaikea löytää ystävien ja seurustelukumppaneiden kanssa, koska pelkäät, että sisälläsi oleva tunnemöykky, negatiivisuus, voi ryöpsähtää odottamatta esille ja karkoittaa muut tiehensä. Sekin on narsisti äidin aikaan saama oletus: kukaan ei tahdo kuulla sinun tuskastasi, kukaan ei voi hyväksyä huonoja tunteitasi, koska kuka tahtoisi olla ystävä tai rakastettu jonkun "epätäydellisen" kanssa. Mutta ihminen rakentuu niin huonoista kuin hyvistä tunteista ja ajatuksista. Kukaan meistä ei ole taivaallinen enkeli, täydellinen. Kukaan ei voi vain suorittaa, koko ajan. Jokainen tarvitsee tauon, luvan hengähtää.

Kun luin opiskelupaineistasi ja kovista vaatimuksistasi itseäsi kohtaan, niin tunnistin itseni. Minäkin vaihdoin nuorena alaa monta kertaa, kunnes löysin intohimoni, historian. Pääsin sisälle vuosikurssin korkein pääsykoepistemäärin. Mutta opintojani leimasi aaltomaisuus: välillä jaksoin hyvin, välillä olin täysin väsynyt ja maassa. Tämä johtui ihan siitä, että vaadin pienimmässäkin asiassa aina itseltäni täydellistä suoritusta. Välillä olisi voinut vain mennä sillä periaatteella, että "tämä on TARPEEKSI hyvä". Opin tuon ajattelun vasta myöhemmin ja se on vapauttanut minusta paljon positiivista energiaa. Kun ei aina pistä itseään äärirajoille, niin jaksamista riittää paljon muihinkin asioihin.

Toivottavasti en ns. tuputtanut liikaa mielipiteitäni ja neuvojani. Kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia, ja toivon sinulle hyvää kevään alkua. Jaksamista! Olet hyvällä alulla asioiden kanssa, kun tänne kirjoitit.

Pitkästä aikaa löysin tieni takaisin tänne palstalle.Olen jo kauan ollut jonossa vertaistuki ryhmään, mutta ainakaan en vielä ole päässyt.Tarvetta olisi, koska terapia käynnit loppui liian aikaisin ja vielä olisi niin paljon tekemistä psyyken kanssa liittyen narsku äitini "työn tuloksista".

Jännä juttu, oletteko törmänneet terapeuttien arvioon, että ongelma on siinä etten MINÄ ole käynyt irtaantumis prosessia äidistäni, vaikka tein elämäni viisaimman päätöksen v.++++ ja pistin suhteeni poikki äitiini; siis minä itse olen tehnyt kaikkeni irtaantuakseni mutta narsku äidistä ei niin vaan erota.tuntuu että sairaskertomuksessa siis minä olen itse syypää tilanteeseen.

Sisareni on äidilleni ns.golden child ja häneen olen välini vielä toistaiseksi säilyttänyt.Nyt vaan tuntuu, että ehkä sisarenikin olisi syytä poistua elämästäni, koska hän toistaa narskun kommentteja minulle edelleen...........

alkuperäisen kirjoittajan tekstiin mieleeni tuli tuo ulkoinen hienostelu; meillä lapset siivosivat edustusasunnon edustus kuntoon JOKA jumalan viikko ja auta armias, jos koti ei ollut kunnossa kun narsku äiti saapui kotiin iltapäivällä töistä...(Tajusin, että nämä tekstit on ihan kaikkien luettavissa, joten oli pakko muokata jutun sisältöä ettei tunnistettaisi, harmi että sivustolle pääsee lukemaan kuka tahansa)

Äitienpäivä on aina yhtä tuskallinen. En haluaisi olla yhteydessä narsistiäitiin, mutta koen oloni syylliseksi jos en ole. Olenkin vain päätynyt lähettämään tekstiviestillä äitienpäivätoivotuksen. En voisi juhlistaa äitiä joka on pitkälti pilannut lapsuuteni, nuoruuteni ja aikuisikäni.