KESKUSTELUFOORUMI

Luin tarinani muutaman kerran läpi ja haluan heti alkuun ilmoittaa, että en halua missään nimessä uhriutua vaikka se siltä saattaa kuulostaa. En
myöskään halua syyttää toista osapuolta mistään, sillä tiedostan, että olen itse ollut suostuvainen kyseiseen tanssiin.

Oma tarinani alkoi noin 14kk sitten. Tapasin naisen, joka oli heti ensitreffeiltä lähtien kiinnostava, hurmaava ja kiehtova. Hänen kanssa
oli todella helppo tulla toimeen, sillä nopeasti selvisi, että olemme molemmat introverttejä ja hieman erakkoja, oman polkumme
kulkijoita. Hänen kanssaan oli todella helppo olla, koska ei tarvinnut esittää mitään muuta. Sain olla oma outo itseni.

Tapaamme nopeasti uudelleen. Useamman tunnin mittaiset treffit päätyvät sänkyyn ja loppuvat vasta seuraavana päivänä puolen päivän aikoihin.
Olin jo tässä kohtaa täysin ihastunut. Aloimme nähdä usein, vietimme öitä yhdessä ja elämäni oli ihanaa. Kun olimme erillään, sain häneltä
todella paljon huomiota viesteillä, mikä sai minut tuntemaan itseni hyväksi ja kiinnostavaksi. Viestittelimme oikeasti joka päivä, aamusta iltaan.

Olin kuitenkin ihan alun jälkeen koko ajan hieman varuillani, sillä jotenkin aistin, että tässä ihmisessä on jotain erikoista. Hän oli etäinen, mutta aina läsnä. Puhuimme paljon, mutta emme mistään. Näin jälkikäteen kaikki on mielestäni erittäin helposti selitettävissä, mutta tuolloin en tiennyt yhtään mistä oli kyse. Ensimmäinen asia, joka särähti korvaani oli kun seksin "after glow:ssa" hän katsoi silmiini ja sanoi "Sä olet täydellinen", olimme tunteneet ehkä 3 viikkoa. Vaikka tuo särähti pahasti korvaani, se myös tuntui todella hyvältä. Kuulin tuon ensimmäisten kahden kuukauden aikana usein. Muut asiat mitä hän sanoi, jotka eivät tosin silloin vielä särähtäneet olivat muun muassa: "En ole koskaan tuntenut mitään tällaista", "Kenenkään kanssa ei ole koskaan ollut näin ihanaa" ja "Olet erityinen". Tuli sanottua myös hänelle vastaavia asioita, siltä se tuntui silloin, ja tuntuu edelleenkin. Monesti kesken hellän hetken hän kysyi surullisella äänellä: "Ethän hylkää minua?" tai "Eihän sulla ole aikomuksia hylätä minua?". Upposin näihin täysin ja vakuuttelin, että saat minut tuntemaan itseni niin hyväksi, että en voisi kuvitellakaan luopuvani sinusta. Vaikka koko ajan takaraivossani aistin, että kaikki hänessä ei ole aivan kohdallaan. Oli kuitenkin elämäni ihaninta aikaa. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että kaikki tuo hänen huomionsa ja seksuaalisuutensa minua kohtaan taisi olla aivan klassista covert narsistin ihannointivaihetta. Hän näki minussa sen täydellisen puolison, jonka hän mielessään idealisoi - ja minä sorruin samaan hänessä.

Gaslighting. Mikä sitten onkaan suomeksi, tapahtui niin että sen huomasin, ensimmäistä kertaa jo noin kuukauden tapailun jälkeen. Olin viettämässä aikaa läheisteni kanssa terassilla ja hän tuli oman seurueensa kanssa katsomaan meitä. Tuo tapaaminen kesti 2-5 minuuttia. Pari tuntia tapaamisen jälkeen sain häneltä viestin, jossa hän töykeästi ilmoittaa, että yksi minun läheisistäni käyttäytyi törkeästi häntä kohtaan. Olin järkyttynyt, sillä tiedostin kyllä, että mitään sellaista ei todellakaan tapahtunut. Joka tapauksessa hän onnistui manipuloimaan minut niin hyvin, että suutuin tälle omalle läheiselleni asiasta, koska hän oli kohdellut naisystävääni huonosti. Nyt tiedostan, että hän todennäköisesti koki minun läheiseni uhkana, sillä hän näki, että minulla voi olla hauskaa jonkin muun kuin hänen kanssaan. Myöhemmin hän onnistui saamaan päähäni myös ajatukset "ei sun äitiä kiinnosta" ja "ei se sun ystävä ees huomaa jos et mee niihin juhliin" faktoiksi.

Sain hänet myös kiinni useista todella mitättömistä valheista ja huijauksista, joita en kuitenkaan tuonut koskaan hänen tietoisuuteen välttääkseni konflikteja. Ajattelin jotenkin vain, että hän nyt on tuollainen, tai jotain. Jos joku haluaa näistä kuulla lisää, niin voin kertoa, mutta en ihan kaikkia yksityiskohtia tähän viestiin viitsi kirjoittaa. Hän sanoi minulle myös sellaisia asioita jotka todella hämmensivät minua. Miksi joku kertoo tällaisia asioita itsestään, varsinkin näin nopeasti? Nyt kun pohdin asiaa, tuntuu ikäänkuin hän tietäisi, että hänessä on jokin pahasti pielessä ja kehottaisi minua pakenemaan ennenkuin käy huonosti. Hän sanoi muun muassa "...mulla ei varmaan ole lainkaan omaatuntoa", "En ole koskaan ajatellut että en voisi pettää", "Oon kohdellut ihmisiä aikaisemmissa suhteissa todella ikävästi ja jättänyt tylysti katoamalla" sekä "Olen monesti ollut jonkun kanssa vain koska ei ollut parempaakaan tarjolla". Järkyttävää, näin jälkeenpäin ajateltuna. Olin vain niin uppoutunut hänen läsnäoloonsa, että
hän olisi voinut sanoa vaikka olevansa sarjamurhaaja ja tarvitsee apua ruumiin piilottamisessa - ja minä olisin auttanut. Hän oli myös todella vahingoniloinen. Muistan, kuinka kerran ruokaa tehdessäni poltin käteni ja hän purskahti spontaanisti suoraan nauruun. Hän ei juurikaan kestänyt kritiikkiä. Kerran kun hän lähetti minulle noin 10 viestiä 15 sekunnissa, enkä ehtinyt heti vastaamaan, 11. viesti oli "oonks mä vähä rasittava". Vastasin humoristisesti "Välillä ". Tästä seurasi kahden päivän mykkäkoulu, jonka jälkeen hän ihmetteli, että minkä vitun takia olen hänen kanssaan, jos hän kerta on niin rasittava. Enpä pahemmin antanut kritiikkiä enää.

Suhteemme muuttui reilun parin kuukauden jälkeen etäsuhteeksi hänen muutettua eri paikkakunnalle. Sovimme kuitenkin, että jatkamme yhdessä ja näemme niin paljon kuin mahdollista, pääsääntöisesti viikonloppuisin ja lomilla. Aluksi tämä sujuikin ihan kivasti, oli aikaa keskittyä omiinkin asioihin, mutta pidimme myös viesteillä jatkuvasti yhteyttä kuten aikaisemmin. Pikku hiljaa aloin kuitenkin turhautua. Noin 4 kuukauden yhdessäolon jälkeen hänestä tuli viesteillä etäisempi, mutta mikä eniten minua turhautti, oli se, että se olin aina minä, joka matkusti hänen luokseen. Hän ei käynyt luonani juuri lainkaan, ja jos kävi, käynnit oli pikaisia ja väkinäisiä. On varmaankin sanomattakin selvää, että suhteemme oli muutenkin pelkkää antamista ja ottamista. Esimerkiksi kun hän muutti pois sovimme vähän ehkä leikilläänkin, että voimme alkaa harrastamaan kirjeenvaihtoa. Tietenkin kävi niin, että minä kirjoitin lähes viikottain ja hän vastaanotti iloisena.

Mustasukkaisuuden luominen. Hän lähetti minulle kuvakaappauksen viestistä, jossa hänen miespuolinen kaverinsa tunnustaa rakkautensa hänelle. Ajattelin vain, että tämä lisää luottamusta välillämme ja että hän ei ainakaan salaa asiaa. Kyseinen mies ilmoitti, että ei voi olla tekemissä hänen kanssaan, koska se sattuu liikaa. Vain muutama viikko tästä ja tämä kyseinen mies oli esiintymässä. Olimme sopineet, että näemme sinä iltana, mutta hän ilmoittikin, että menee katsomaan tämän toisen miehen esitystä minun sijaan. Tottakai hänen mielestään ylireagoin kun sanoin,
että ei tämä ihan soveliasta ole ja jos minä tekisin sinulle näin, et todellakaan hyväksyisi. En epäile, että heillä oli tuolloin ainakaan muuta kuin kaverisuhde, mutta nyt tuntuu, että tuon koko kuvion tarkoitus oli saada minut mustasukkaiseksi ja ylireagoimaan tilanteeseen. Nyt ymmärrän, että tämä toinen mies oli vain "narcissist supply number X".

Arvon aleneminen ja hiljainen kohtelu. Tapailun aloittamisesta noin 5kk. Olin viettänyt hänen luonaan kivat pari päivää, kaikki meni mielestäni hyvin ja kumpikin oli hyvällä tuulella. Kuitenkin heti lähdettyäni, hänen käytös muuttui totaalisesti. Aloin saada kritiikkiä ihan olemattomista asioista ja häntä ärsytti aivan kaikki mitä tein, miten tein ja jätin tekemättä. Hän joko kertoi näistä tylysti tai rankaisi minua hiljaisella kohtelulla,
jossa en saanut vastauksia mihinkään. Viesteihin kesti vastata useita tunteja, eivätkä ne vastanneet mihinkään. Oloni oli täysin toivoton koska en tiennyt mitä olin tehnyt väärin. Parin viikon hiljaisen kohtelun jälkeen alennuin jopa kysymään, että "haluatko enää jatkaa mun kanssa?", josta vasta riemu repesikin. Viimein kun sain edes jonkinlaisen vastauksen oli se tyly: "No viimeks ku olit tääl, ni olisin mieluummi ollu yksin". Ilmoitin, hänelle, että hänen käytös on muuttunut, ja että olisi kiva saada se henkilö takaisin, joka olit aiemmin. Tiedättekin varmaan vastauksen. Hänen mielestään minä vain kuvittelin asioita.

Olen jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut mindfullnessista, ajatusten ja tunteiden kanavoinnista sekä niihin reagoimisesta. Ajoitukseni parin kirjan kanssa ei olisi voinut olla huonompi juuri tähän aikaan, sillä kirjat antoivat ohjeet: "Elämässä ei ole kyse muista ihmisistä, kaikki riippuu siitä, miten sinä toimit ja reagoit." ja "Et voi vaatia rakkautta, ellet itse ensin itse rakasta". Ohjeet ovat sinällään hyviä, mikäli on terveessä parisuhteessa.
Olin varma, että vika on minussa, että en rakastanut tarpeeksi, hyvin tai oikein. Otin kaiken syyn aina niskoilleni ja yritin, yritin ja sitten yritin jo liikaa. Tein hänelle alusta loppuun asti todella paljon kaikkia pieniä yllätyksiä: jätin viestejä milloin mihinkin, piilotin yllätyksiä, kokkailin "salaa" hänen työpäivän päätteeksi, lähetin pieniä lahjoja kirjeenä ym. Halusin tehdä näitä, jotta näin tuon minusta etääntyneemmän ja kroonisesti kiukkuisen ihmisen iloisena. Tällöin hänen ilonsa tarttui minuun. Hänen ollessa vihainen tai surullinen, minäkin olin. Tuntuu, että minä olin yksin vastuussa meidän onnellisuudesta ja ilosta. Tuntuu, että elimme koko ajan samaa elämää - hänen.

Olin jo tässä vaiheessa tajunnut, että en kestä tätä loputtomiin, mutta en tiedä mitä tekisin. Aikaa kului, emme nähdeet reiluun kolmeen viikkoon.
Joulu tuli ja meni, hiljainen kohtelu jatkui. Kunnes olin yksin kotona tarpeeksi tuskissani, ilmoitin viestillä, että on parempi erota. Hän oli samaa mieltä.

Yhteydenpitomme kuitenkin säilyi, joskaan ei kovin tiiviinä. Noin kuukauden jälkeen erostamme alkoi seuraava vaihe. Hän alkoi houkutella minua takaisin. Tämäkin oli todella taitavasti naamioutuna niin, että hän tunnusti minulle rakkauttaan ja myönsi, että kaikki oli hänen syytään. Ja minä hölmö upposin tähän kaikkeen. En ehkä olisi täysin uponnut, mutta minulla oli vielä vähän hänen tavaroitaan ja hänellä minun, joten kävin tekemässä vaihdon. Halasimme ja itkimme pari tuntia, harrastimme seksiä ja söimme. Miten olenkaan koskaan voinut hylätä tämän ihmisen, muistan miettineeni. Lähdettyäni sain viestin, jossa hän kysyy, että haluaisinko alkaa tapailla häntä uudelleen, mutta rauhallisemmin, koska hän oli sitä mieltä, että etenimme aluksi liian nopeasti. Suostuin tottakai.

Ihannointivaihe alkoi alusta. Joskaan se ei ollut yhtä ihannoiva, mutta keskustelimme viesteillä jälleen aamusta iltaan. Elämässäni oli kaikki hyvin seuraavat 2-3 kuukautta. Nyt jälkeenpäin tajuan myös, että tämä kakkosvaihe sisälsi myös gasligtingia sekä turhan mustasukkaisuuden luomista. Hän myös loi aivan totaalisen tyhjästä suuren mustasukkaisuuskohtauksen ja syytti minua salailusta ja siitä, että pidän "naisia varalla". Meni koko viikonloppu anteeksipyydellen ja todistellen, että muita naisia ei ole. Nyt olen pohtinut, että tuo taisi olla vain peilausta hänen omasta käytöksestään, sillä narsisteilla on tapana pitää useampaa huomionlähdettä samanaikaisesti.

Tuon noin kolmen ihanan kuukauden jälkeen huomasin arvoni hänen silmissä jälleen romahtaneen. Sain kiukuttelua, piilovittuilua, moitintaa - kaikkea suorasti ja epäsuorasti. Ja aivan kaikesta. Idioottina ajattelin, että hän vain on vaikea ihminen, ja minä kyllä kestän. Ja olisin varmaan kestänytkin, sillä yhdessä ollessamme hän osasi kuitenkin näytellä onnellista ja tunsin myös itseni onnelliseksi, kiukuttelusta huolimatta. Mutta lähdettyäni seurannutta hiljaista kohtelua ja manipuloivaa gaslightingia en enää uudelleen kestänyt loputtomiin. Vajaan kuuakuden jälkeen tuskani alkoi olla niin suurta, että työpäiväni, iltani ja yöni meni itkiessä tai pohtiessa, että mitä teen väärin ja ansaitsenko minä tämän kohtelun. Konflikteja peläten en uskaltanut ottaa asiaa esille - kunnes yhtenä aamuna heräsin ja tunsin oloni itsevarmaksi ja rohkeaksi. Kysyin ihan suoraan viestillä, että "mikä on sinun näkökulmasi siihen, että meistä on tullut näin etäisiä?". Kaikkeen luulin jo tottuneeni, mutta vastaus nosti palan kurkkuun: "Mun näkökulma on, että sä kuvittelet asioita, joita ei ole olemassakaan". Tajusin olevani kehässä, on kuin uusi joulukuu. Tietoisuustajuni itsestäni, ajatuksistani ja tunteistani oli kuitenkin tässä vaiheessa kehittynyt ja tiesin, että en vain kuvittele asioita. Onnistuin hellittämään pahimman raivoni enkä reagoinut viestissä tunnetasolla. Ilmoitin suoraan ja asiallisesti, että käytöksesi on loukkaavaa, en hyväksy sitä eikä tämä suhde voi jatkua näin. Vastaukset oli tasoa "Anteeksi" ja "ei niin". Hän ei oikeastaan koskaan sanonut minulle ensin "minä rakastan sinua", mutta tuona iltana sain tuon viestin. Tuli hyvä mieli ja luulin, että meillä on vielä mahdollisuuksia. Tässä kohtaa kun kirjoitan tätä, alkaa ihan naurattamaan tämä oma typeryyteni. Hän tavallaan tiesi, mitä piti sanoa mutta ei miksi, miten ja milloin. Mitään perusteluja käytökselle en koskaan saanut.

Se, mikä tässä koko jutussa on todella hämmentävää on, että ikäänkuin hän itse tietäisi olevansa narsisti ja minä hänestä riippuvainen. Hän sanoi muun muassa, että epäilee että tykkäänkö muka hänestä oikeasti koska hän on niin huono ihminen. Hän myös sanoi, että epäilee, että ainoa syy miksi pidän hänestä on se, että minulla oli nuorena hieman ongelmallinen suhde vanhempiini. Muistan hänen myös sanoneen että "meissä on se ero, että sä oot rohkeesti oma itsesi, ku mä taas esitän muuta", kun kerroin hänelle minulle töissä tapahtuneesta pienestä sosiaalisesta hauskuudesta. Alusta asti oli selvää, että hän on hyvin negatiivinen ihminen, jolla on oikeastaan kaikki huonosti ja koin tehtäväkseni saada hänen mielensä paremmaksi. Hän usein haukkui kaikki läheisensä, mutta esimerkiksi somessa kommentoi heille sydämin ym. hellyyksin. Työkavereille
hän esitti mukavaa, ja työpäivän jälkeen hänellä oli tapana kertoa esimerkiksi kuinka hän taas sortui kuuntelemaan "jonkun läskin tarinaa" mukakiinnostuneena. Tyypillistä hänelle oli myös päivittäin haukkua kaikkia, siis aivan kaikkia, tyhmiksi. Ja aivan mistä vain.

Taustalla jatkunut itseni tutkiskelu, parisuhteiden, tunneälyn ja ajattelun opiskelu oli johtanut minut nyt siihen vaiheeseen, että monen reitin kautta törmäsin termiin "narsisti". Aiemmin olin luullut, että narsistit ovat vain ylimielisiä ihmisiä joilla on tapana valehdella. Voi veljet mikä valaistuminen minua seurasikaan. Aluksi kun luin kuvauksia ja uhrien kokemuksia, ajattelin että joo, jotain sinne päin tässä ehkä on mutta ei kuitenkaan. Kuitenkin, kun pääsin termiin "covert narsisti" ja perehdyin asiaan sekä muiden kokemuksiin... Se vapauden tunne mikä tuli koko kehooni oli jotain uskomatonta. Tunsin kuin tähän maanpäälliseen helvettiini oli vihdoin löytynyt selitys, ehkä. Jatkoin opiskelua, aloin jopa epäillä itseäni covert narsistiksi, mutta käsittääkseni tuo jo sulkee pois sen että en voi olla. Kaikki ei ollutkaan minun syytä. Löysin termin läheisriippuvuus ja tunnustan, että minun kohdallani tästä on todennäköisesti kysymys. Kaikki mitä meidän välillämme tapahtui, oli saanut selityksen. Muistan kuinka oloni koheni nollasta miljoonaan aina kun sovimme, että näemme. Muistan ne yksinäiset syysillat kotona, jolloin mietin, että en jaksa tätä suhdetta
enää - yksi viesti oikealta henkilöltä muutti mielialani täysin. Muistan sen hyvänolon- ja yhteenkuuluvuudentunteen aina kun hän oli läsnä.
Hän on kuin lempishottini, toi lämpöä ja iloa hetkeksi. Kunnes kaipasin jo seuraavaa. Olen riippuvainen hänestä, tai en niinkään hänestä vaan illuusiosta hänestä.

En tietenkään voi olla ylläolevasta kappaleesta varma, eli että olemme covert narsisti ja läheisriippuvainen pari, mutta mielestäni kaikki viittaa siihen. Kun sain mielelleni vihdoin järjellisen selityksen, tajusin heti, että nyt on pakko toimia ja päättää suhde lopullisesti. Odotin ja kärsin kärsivällisesti 2 viikkoa hiljaista kohtelua, että saisin kasvotusten kertoa erosta. No, en saanut mahdollisuutta, joten provosoinnin jälkeen jouduin tyytymään viestiin, onneksi hän haki luotani tavaransa vielä samana iltana.

Tuo hetki, mihin olin valmistautunut kaksi viikkoa oli hirveä kokemus. Halasimme ja itkimme puoli tuntia. Hän pyysi anteeksi, että oli kohdellut minua huonosti ja ennen oven sulkemista kuulin viimeisenä "minä rakastan sinua". Kokemuksesta tekee hirveän se, että en todellakaan tiedä, että onko tuon ihmisen sisällä oikeasti mitään muuta tunnetta kuin itsekkyys ja muiden halveksinta. Kaikessa sinisilmäisyydessäni uskon, että hänellä on oikeita tunteita minua kohtaan ja että hän katuu oikeasti. Järkeni sanoo, että tuo oli jälleen pelkkää manipulointia. Joka tapauksessa tunnen häntä kohtaa empatiaa, joko siksi, että hän oikeasti katuu asioita tai sitten hän on oikeasti covert narsisti, sisältä tyhjä ja kylmä, tunteeton pikkulapsi, jolle hän ei voi mitään. Niin tai näin suren hänen puolestaan ja säälin häntä. En ole edes vihainen. Mutta silti mieleni teki vastata anteeksipyyntöön: "Kiitos. Tuo ei varmasti ollut helppoa, vaikka et tarkoittaisi sanaakaan". Nielin kaiken turhautumiseni ja pettmykseni. Ja hyvä niin.

Tavallaan tuo epätietoisuus on kamalinta. Luin jostakin millaista narsistin rakkaus on, ja yksi kuvaus on sellainen jota en saa mielestäni ja se särkee sydämeni joka kerta. Se menee jotenkin näin: "Kun sanon, että rakastan sinua, tarkoitan että rakastan sitä, miten sinä katsot minua ihailevien silmiesi takaa saaden minut tuntemaan paremmaksi itsestäni".

On todella vaikea uskoa ja hyväksyä sitä, että jokainen hyvä hetkemme saattoi olla pelkkää illuusiota ja toistemme tarpeiden tyydyttämistä.
Itse koin koko suhteen ajan, että meillä oli kaikki hyvin kun olimme yhdessä, mutta ongelmia tuli kun olimme erillään. Ajattelin, että parasta olisi
maksimoida yhdessäoloaikaamme. Hän ei kuintenkaan alun jälkeen sitä halunnut. Nyt luulen, että hän vihasi ja halveksi minua silloinkin kun olimme
yhdessä, mutta rankaisi minua passiivis-aggressiivisesti siitä myöhemmin viesteillä tai hiljaisella kohtelulla silloin kun emme olleet yhdessä, koska tiesi sen loukkaavan minua enemmän kuin kiukuttelun.

En torjunut hänen numeroaan vielä. Pari päivää eron jälkeen aloin saada viestejä, "Minulla ei ole mitään ilman sinua", "Rakastan sinua niin paljon, enkä tiedä mitä tekisin ilman sinua", "Tuntuu naurettavalta kysyä mutta voitko harkita antavasi mulle vielä mahdollisuuden", "Nyt vasta tajuan miten tärkeä olet mulle", "häpeän ja vihaan itseäni niin paljon etten kestä" ja "haluan näyttää sinulle, että kadun ja miten paljon rakastan sinua".

Järkeni tietää ja sanoo, että katoa, juokse, opi, kehity ja jatka elämääsi. Tunteitani on vaikeampi kontrolloida, mitä jos olen väärässä hänestä ja minä olen se joka on sekaisin? Olen seurannut hänen viestejään eron jälkeen "tarkkailija-minän" -kautta, en sekoita tunteita ja ajatuksia tiedossaoleviin faktoihin ja olen kommentoinut hänen viesteihin hyvin neutraalisti ja asiallisesti. Oloni on tällä hetkellä surullinen, mutta levollinen sillä ensimmäistä kertaa suhteemme aikana tunnen, että minä kontrolloin tilannetta ja toinen panikoi, hätäilee eikä tiedä mitä tekisi. "Observe, don't absorb", on paras ohje mitä olen saanut tällaisia tilanteita varten.

Tiedän, että en olisi voinut tehdä mitään paremmin, silti tuntuu, että en tehnyt tarpeeksi. Tuntuu, että olisin niin kovasti halunnut tämän toimivan, vaikka tiedän ettei se voisi koskaan toimia. Tiedän, että vaikka hän ei olisikaan mieleltään sairas, on hän silti kohdellut minua niin huonosti, ettei ansaitse olla kanssani. Mutta silti, tunnen rakastavani häntä. Vaikka tämä ei taida olla rakkautta. Jotenkin kieroutuneella tavalla kuvittelen, että minun kuuluu olla juuri tämän ihmisen kanssa ja että omalla empatiallani ja myötäelämiselläni voin "parantaa" hänet ja elää onnellistä elämää hänen kanssaan tehden myös hänet onnelliseksi.

Jälkeenpäin kun katson koko suhdetta ja sen tapahtumia objektiivisemmin, se on suorastaan naurettava. Tuon toisen käytös on ollut suorastaan koomista, epäjohdonmukaista ja täysin irrationaalista, hän vain tarvitsi oikean uhrin - minut. Mitä huonommin hän minua kohteli, sitä enemmän minä yritin olla parempi. Kuten sanoin, hämmentävintä on tuo, että ikäänkuin hän itsekin tietäisi, että hänessä on jokin pahasti vialla. Hän myönsi minulle myös olevansa epäkypsä ja häpeävänsä sitä. Vai onko tämäkin vain manipulointia?

Jos joku jaksoi lukea tämän kirjoituksen kokonaan, niin todella iso kiitos - ja vielä isompi kiitos jos viitsit kommentoida tapausta ja kertoa mistä sinun mielestäsi tässä on kysymys. Vastaan mielelläni kysymyksiin, sillä tarinani ei välttämättä ole kovin selkeä ja johdonmukainen. Paljon asioita jäi myös mainitsematta.

Haluan vielä kertoa, että olen tästä kokemuksesta myös kiitollinen. Todella iso oppimismatka omaan mieleeni ja tunteisiini.

Olen myös mielestäni onnekas, että olen kiinnostunut omasta mielestäni, sillä muuten tuskin koskaan olisin saanut tälle asialle itselleni selitystä. Todennäköisesti en olisi koskaan voinut jättää häntä ja olisin antanut kaiken anteeksi ja tanssinut hänen pillin mukaan niin pitkään kun hän vain olisi halunnut. Olen onnekas, että sitä kesti vain 14 kuukautta. Silti tuntuu kuin koko elämäni on viety minulta pois.

Kiitos!

Kuvaat hyvin kaikkia asioita joita olen myös itse käynyt läpi covert-narsistin kanssa. Olen miettinyt kaikkien hyvin samankaltaisten asioiden jälkeen miksi minä aina uudelleen itse otan yhteyttä narsistiin enkä voi vaan jatkaa elämää. Vaikka tiedän että narsisti ei muutu ikinä. Miksi annan narsistin pitää minua jollain tasolla otteessaan.

Kai meissä kaikissa ei sisältä vaurioituneissa on usko rakkauteen, sen kehittymiseen ja usko pääasiassa siihen että ihminen on hyvä. Ja kun narsisti rikkoo meidän perusluottamuksen hämmentävillä keinoilla, meissä herää häpeä, raivo, periksiantamattomuus, sääli ja mitä kaikkea tunteiden kirjoon kuuluukaan.

Ja jossain syvällä meissä se pieni ääni on varoittanut koko ajan asioista, se on vaimennettu ja minä ainakin sorrun itselleni selittämään narsistin mitä hullumpaa käytöstä. Ja samalla tavalla suuri osa meistä miettii voiko itse olla narsisti. Olisinko voinut tehdä jotain toisin. Miksi en riittänyt. Eikä vastauksia saa ikinä. Ja lopulta ymmärtää että narsisti ei pysty tuntemaan rakkautta. Koskaan. Uhreja hekin usein ovat, omien vanhempiensa kasvatuksen uhreja, mutta ei se silti anna oikeutusta polkea muita jalkoihin. Ja vaikka narsisti ymmärtäisi olevansa sellainen, eivät he usein halua muuttua. He haluavat pois sen olon mikä tulee kun ihmissuhde menee myttyyn, ei niinkään sitä syytä mikä pulmat aiheuttaa. Narsismin hoito lienee aika tehotonta.

Mitä enemmän narsismista lukee, sitä helpompaa on elämä. Kun ymmärtää mistä kaikessa on kyse. Mutta se miten siitä toipuu onkin toinen juttu. Romahtaminen vie hetken, toipuminen pahimmassa tapauksessa loppuelämän. Helpompaa on löytää tietoa övert-muodoista kun näistä covert-narsisteista, ja siksi sen tunnistaminen vie (liian) kauan aikaa.

Vielä lisäys. Kuuntele Antti Tuiskun Vedän sut henkeen tai Haloo Helsingin hulluuden highway tai rakas. Tästä nekin kertoo.

Jasmiini kirjoitti: 26 Elo 2018, 19:28 Kuvaat hyvin kaikkia asioita joita olen myös itse käynyt läpi covert-narsistin kanssa. Olen miettinyt kaikkien hyvin samankaltaisten asioiden jälkeen miksi minä aina uudelleen itse otan yhteyttä narsistiin enkä voi vaan jatkaa elämää. Vaikka tiedän että narsisti ei muutu ikinä. Miksi annan narsistin pitää minua jollain tasolla otteessaan.

Kai meissä kaikissa ei sisältä vaurioituneissa on usko rakkauteen, sen kehittymiseen ja usko pääasiassa siihen että ihminen on hyvä. Ja kun narsisti rikkoo meidän perusluottamuksen hämmentävillä keinoilla, meissä herää häpeä, raivo, periksiantamattomuus, sääli ja mitä kaikkea tunteiden kirjoon kuuluukaan.

Kiitos paljon vastauksestasi. Vaikka tavallaan tiedänkin, että normaalin ihmisen kanssa en taida olla tekemisissä, helpottaa kun kuulee sen joltakin toiselta. Muiden tarinoita kun lukee, niin tuntuu kun kaikki olisi ollut saman ihmisen kanssa. Kuuntelin nuo kappaleet ja täytyy kyllä sanoa, että varsinkin tuo Tuiskun kappale osuu ja uppoaa täydellisesti.

Itselleni kävi nyt niin, että vastasin omalle ongelmatapaukselleni "voin harkita" aneluun uudesta mahdollisuudesta, vaikka tavallaan tiedän etten yksinkertaisesti voi sitä hänelle antaa. Kuten sanoit, narsisti ei halua muuttua, enkä minäkään siihen usko, vaikka sitä hän saattaisi vakuutellakin. Hän oli nyt luonani 1,5 päivää, itki alkuun loputtoman oloisesti. Sen jälkeen kaikki oli kuten parhaina aikoina, ihan kuin mitään ongelmia ei olisikaan. Vaikka olikin kivaa, niin myös hyvin ahdistavaa, koska tiedän, että toinen ei todellakaan haluaisi keskustella ongelmista. Hän ei myöskään varmaan vieläkään ymmärrä, mitkä niitä ongelmia ovat, vaikka niitä "katuukin". Seuraavalla kerralla kun hänet näen, pakko on asiaa alkaa avaamaan, sillä en todellakaan aio uppoutua täysillä tuohon paratiisiin enää. En voi sitä tehdä, koska tiedän, että se sama paska alkaisi taas jossain vaiheessa. "Tyhmyyttä on se, että tekee samoja asioita uudelleen ja uudelleen odottaen eri lopputulosta." Lisätään nyt vielä, että toivottavasti en uppoudu.

En oikein tiedä miten tuon keskustelun avaisi, mutta yritän kyllä ainakin painottaa, että tarkoitus ei ole missään nimessä syyllistää mistään, sillä riitaa en missään nimessä halua. Ja jos se siihen menee niin tuo "harkintani" loppuu kyllä myös. Uskon ainakin kykeneväni siihen, että hyvästelen ja torjun jokaisessa mahdollisessa kanavassa ja olen ottamatta yhteyttä, mutta omasta päästäni asiaa en varmasti saa pois enkä mielenrauhaa. Kun suhteemme päätin viime viikolla, olisi varmaan pitänyt estää hänen numero, mutta jotenkin halusin seurata hänen reaktiotaan. Olen aina ollut todella huono näkemään muita ihmisiä katuvana ja surullisena. Otan jotenkin aina liikaa osaa heidän tuskaansa, vaikka se nyt ei taidakaan tässä tapauksessa olla aitoa.

Se on juuri tuo usko ja toivo, että rakkaus voittaa. Mutta kuten sanoit, narsisti ei pysty ymmärtämään rakkautta. Vielä kun itse ymmärtäisi sen, että narsisti ei sitä ymmärrä.

Olisi kiva kuulla sinun tämän hetkisestä tilanteestasi lisää.

Ps. On muuten hyvin erikoista, että kesken tämän "hiljaisen kohtelun", ongelmatapaukseni oli kuitenkin ostanut meille yllätyksenä keikkaliput muutaman viikon päähän. On jotenkin niin hämmentävää, että kun tuntee olevansa täysin itsestäänselvyys ja saavansa välinpitämätöntä kohtelua, niin toinen on kuitenkin tehnyt jotain meidän eteen. Olkoonkin omia karjaeläimiä ojassa.

Mielenkiintoinen keskustelu. Ajattelen, että niin kauan ottaa yhteyttä uudelleen narsistiin, kunnes sisimmässään on varma, että hän ei muutu, eikä osaa rakastaa. Toisten neuvot seurustelun lopettamiseen eivät auta. Prosessi on käytävä itse läpi. Keikkalippujen ostaminen muutaman viikon päähän on mielestäni narussa pitämistä. Keikalla hänellä on ainakin mahdollisuus tavata kohteensa, sinut. Toivottavasti et pidä minua inhorealistina.

krassi kirjoitti: 27 Elo 2018, 16:51 Mielenkiintoinen keskustelu. Ajattelen, että niin kauan ottaa yhteyttä uudelleen narsistiin, kunnes sisimmässään on varma, että hän ei muutu, eikä osaa rakastaa. Toisten neuvot seurustelun lopettamiseen eivät auta. Prosessi on käytävä itse läpi. Keikkalippujen ostaminen muutaman viikon päähän on mielestäni narussa pitämistä. Keikalla hänellä on ainakin mahdollisuus tavata kohteensa, sinut. Toivottavasti et pidä minua inhorealistina.

Kiitos kommentistasi. Ja en pidä, päinvastoin. Olen nimenomaan samaa mieltä kanssasi tuosta lippujutusta. Tarkoitin vain, että hän oli ne kuitenkin ostanut siinä vaiheessa, kun ei nimenomaan ole minua halunnut nähdä eikä kommunikoida kanssani, enkä minäkään juuri hänen. Eli yritän tässä pohtia narsistin ajatusmaailmaa vain, mikä lienee kylläkin melko turhaa. Tämä on kuitenkin minulle melko uutta vielä, mutta kaikessa sairaudessaan se on minusta myös hyvin mielenkiintoista.

Olen itse miettinyt yöt pääni puhki sitä miksi narsisti on kaiken hulluuden jälkeen kuin huumetta, ja vaikka tiedän että hän ei muutu, eikä meillä ole tulevaisuuutta, joku asia meissä vetää toisiamme puoleen kuin magneetti. Enkä pääse irti tästä ikinä.

Narsisti valehtelee aina, ja ajatus siitä että voisit narsistin kanssa käydä rakentavan keskustelun ja edetä asiassa on turha ja tuhoon tuomittu. Narsisti kykenee sanomaan hetkessä kivoja asioita, koet yhteenkuuluvuutta ja ajattelet että ehkä tämä tästä, hetki vain ja huomaat rypeväsi samassa ahdistuksessa, ja kaikki on ennallaan. Ainut järkevä asia on ehdottaa narsistille terapiaa, mutta eivät he siihen suostu. Tai pyörittävät pari terapeuttiakin puolelleen. Nämä covertit on siitä haastavia että he eivät ole niitä väkivaltaisia jne, jolloin sen pisteen tekeminen olisi jotenkin helpompaa. Mutta se on varma, että mitä kauemmin jaksat ymmärtää,annat mahdollisuuden,olet narussa. No contact toimii, vaan niitä vieroitusoireita ei kestä.

Narsisti ottaa ihan niin kauan kuin jaksat antaa. Jättäen jälkeensä ihmisrauniot. Luin sanonnan jostain täältä että rakkauden voittaa vain kuolema ja narsismi, ja se pitää paikkansa. Se on vaan kamalaa miten kipeä tie se on ennen kun sen ymmärtää, ja pääsee yli. Olen lukenut että ihmiset kokevat usein narsistin kanssa olemisen 2-3 kk sykleissä. Kaksi hyvää kuukautta ja sitten kylmyys ja ghostaaminen. Kun narsisti voi hyvin, toinenkin voi hyvin.

Tiedän tarkalleen mitä käyt läpi. Tiedän myös sen että sitä ei kukaan ymmärrä joka ei ole samaa kokenut. Ja voin kertoa myös sen että se ei lopu ikinä, jos sinä et sitä loppua tee.

Jasmiini kirjoitti: 27 Elo 2018, 18:21 Olen itse miettinyt yöt pääni puhki sitä miksi narsisti on kaiken hulluuden jälkeen kuin huumetta, ja vaikka tiedän että hän ei muutu, eikä meillä ole tulevaisuuutta, joku asia meissä vetää toisiamme puoleen kuin magneetti. Enkä pääse irti tästä ikinä.

Tiedän tarkalleen mitä käyt läpi. Tiedän myös sen että sitä ei kukaan ymmärrä joka ei ole samaa kokenut. Ja voin kertoa myös sen että se ei lopu ikinä, jos sinä et sitä loppua tee.

Niin tunnut tietävän, sillä ihan kuin omalta näppäimistöltäni ovat tekstisi. Yksi sairas leikki ollut tämä suhde ja tuo vertauksesi magneettiin on täydellinen. Minun narsistini on jopa itse sanonut, että elämä minun kanssa on kuin yhteisessä kuplassa elämistä, jossa muulla maailmalla ei ole mitään väliä. Taitaa tosin olla sitä vain minun puolelta.

Kun suhteestamme tuli etäsuhde, pelkäsin sen koituvan meidän kohtaloksi. Nyt olen alkanut pohtia, että siinä saattaa olla minun pelastusrenkaani. Meillä tulee väkisinkin parin viikon ajanjaksoja jolloin emme voi nähdä, eikä kaikista pahimpien vieroitusoireiden aikaan olisi mahdollista lähteä hakemaan seuraavaa annosta. Olen myös saanut otettua tunnetasolla aika hyvin etäisyyttä, enkä sanonut hänelle "mitään ihanaa" vähään aikaan, eikä oikeastaan ole tehnyt mielikään. Aikaisemmin oli tapana tehdä tätä päivittäin. Eikä hänkään ole siinä kovin aloitteellinen ja hyvä koskaan ollut. Tuo hellyyden osoittaminen viesteillä on aikaisemmin ollut minulle tavallaan liima, joka pitää meidät tunnetasolla kiinni toisissamme kun emme ole yhdessä. En tiedä onko tämä kenenkään mielestä mikään isoa asia, mutta minulla ei ole ollut enää minkäänlaista miellyttämisen halua. Emme muuten ole puhunut kertaakaan puhelimessa, mikä voi olla jonkun mielestä hassu yksityiskohta.

Meillä tämä suhde on mennyt juurikin noin 2-3 kuukauden sykleissä, reilu kolme kuukautta paratiisissa ja kaksi helvetissä. Kunnes käy niin, että helvetti tuhoaa minut kokonaan. En tiedä, jotenkin olen asennoitunut niin, että hän tulee voittamaan tämän taistelun, mutta sotaa en hänen anna voittaa tuhoamalla minut kokonaan.

Suosittelen luettavaksi Michael A. Singerin Kahleeton sielu -kirjaa. Siinä kuvaillaan hyvin tapoja miten ihminen voi hallita omaa elämäänsä. En todellakaan tarkoita, että ongelmat paranee kirjaa lukemalla, mutta itse kun olen saanut tuon kirjan oppeja iskostettua mieleeni edes osan päivästä, on elämä ollut levollisempaa.

Pitää lainata tuo. Alun ihanuuden jälkeen narsistin pelissä on säännöt, jotka vain narsisti tietää. Ja ne muuttuvat kaiken aikaa. Narsisti osaa koukuttaa ja hämmentää hyvän ja kylmyyden vaihtelulla, ja koko ajan se välinpitämättömyyden määrä kasvaa ja hyvä vähenee. Mutta se yksi hyvä saa meidät luottamaan ja uskomaan, taas hetken. Ja narsisti tietää mikä se hetki on, että toinen pysyy kuvioissa.

Tämä kaikki on niin sairasta, ja mekin myös teemme itse valinnan kun pysymme siinä. Jota on vaikea itsekin ymmärtää. Mietin useasti montako ihmistä käy tätä samaa läpi, ja mikä kaikki odottaa niitä narsistin seuraavia uhreja. Muiden kokemukset auttavat, ja alkujärkytyksen jälkeen raaka fakta. Mutta silti itse koen olevani heikko ja tyhmä kun edelleenkään en pääse irti. Läheisriippuvuuttahan tämä on, mutta se ymmärrys ei tuo pelastusta hetkessä.