KESKUSTELUFOORUMI

Täällä istun makuuhuoneessa ja itken. Mies ryypännyt koko viikon enemmän tai vähemmän, ollut joko ilkeä, haukkunut tai vaatinut "pesää"., Töissä kyllä käynyt, mutta pitänyt sielläkin extrapitkiä ruokatunteja ja vähätellyt sekä työntekijät että pomot, hän yksin tekee kaiken oikein. Mitään keskustelua en saa aikaiseksi oikeista asioista, ilkeilee ja teeskentelee, ettei muista. Olin laivalla työporukan kanssa ja nyt juuri äsken lasten aikana huusi ja raivosi kännissä, että montako miestä ja ketä olen nainut ym...kun katsoin tanssii tähtien kanssa, tuli viereen haukkumaan ja nälvimään, että noi ei osaa mitään ja panevat vaan keskenään.
Olen niin hajalla. Pelkään että menetän työni ton takia, kun meillä on kehitysvammainen poika, jonka vammaa ei edelleenkään ole tunnustanut, vaikka neurologi on sen hänelle sanonut. Kohtelee poikaa kuin tervettä samanikäistä, hoopottaa ja kääntää mua vastaan tyyliin "tämä on poikien juttu, ei ämmien.". Poika palvoo isäänsä, kun tämä kantaa karkkia ym. kaupasta ja antaa räplätä koneita. Omii pojan elämää ja jos tulee puhe kehitysviiveestä, se on mun omassa päässä. Anoppi on samanlainen, ja puolustaa poikaansa joka käänteessä. Välillä tuntuu, että olen niiiin yksin, vaikka onneksi on ystäviä jotka ymmärtää, mutta ei voi tätä heidän niskaan kaataa. Vanhempani ovat kuolleet.
Kun työkaveri menehtyi ylläten ja itkin häntä, mies sanoi että olenko lesbo kun niin häntä nyt suren, kaikkihan muutenkin kuolee. Töissä osaa näytellä mukavaa miestä, mutta niinhän ne aina. Juoppohulluushuuto toi tämäniltainen on.
Yritin kerran jättää hänet, mutta se kaatui avun puutteeseen enkä saanut asuntoa.
Kertokaa vertaiskokemuksia ja hyviä neuvoja, sielu suree nyt kovaa. Älkää tuomitko tai arvostelko, tiedän itsekin että olen surkea paska, kun annan itseäni kohdella näin.