Uskovainen narsisti vanhempana
Lähetetty: 15 Loka 2018, 10:27
Onkohan kukaan ollut kasvaessaan samassa tilanteessa kuin minä? 
että narsistivanhempi on käyttänyt uskontoa kontrollikeinona (ihan kuin jatkuva isän pelko ei olisi riittänyt ilman Jumalan pelkoa).
Lapsuuteni ja nuoruuteni kuulostaa hyvin samalta kuin muillakin tällä palstalla. Jatkuvaa pelkoa ja varpailla oloa, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, julkista nöyryyttämistä ja muuta kivaa josta kärsin vielä.
Olen nyt jo kohta kolmekymmentä, mutta pelkään yhä isääni ihan kauheasti.
Lapsena arkea täytti uskonto. Vaikka isäni lähti seurakunnasta jo ollessani pieni, jäivät tiukat moraalisäännöt elämään. Isä esitti pyhimystä vaikka oli kaukana sellaisesta. Äiti mielisteli isää kaikin tavoin jotta edes jonkinlainen kotirauha säilyisi. Eihän se koskaan auttanut, vaan isä räjähti tyhjästäkin. Jatkuva mielistely tuntui kuristavalta, tuntui kuin omasta sielusta lähtisi palanen joka päivä, kunnes ei enää tiennyt kuka on.
Itse aloin ajattelemaan uskonasioita itsenäisesti teini-ikäisenä, mutta en uskaltanut elää omaa elämää edes yli parikymppisenä, koska kaikki ajatukseni ja oma luovuus oli rikottu jo lapsuudenkodissa ja rikottiin joka kerta kun kävin kotona. Aina löytyi jokin syy, miksi olin huono ja kiittämätön tytär, ja uskontoa käytettiin puheiden polttoaineena. Isäni on ollut tietyissä asioissa hyvin kannustava ja kehuva, siksi narsismia on ollut vaikea ymmärtää.
Pelkäsin lomia ja meni kuukausia toipua niiden jälkeen. Viime kerran kun vietin lomaa perheeni kanssa, isäni löi minulle vamman jota poden yhä. Tietenkin silloin kun äiti ei ollut paikalla, jotta äiti uskoisi isää enemmän kuin minua.
Tällä hetkellä tilanne on hyvin stressaava.. En halua enää viettää lomia vanhempieni kanssa josta isäni on todella vihainen. Ongelmana on, että näemme toisiamme samassa työpaikassa pari kertaa viikossa. Nuo päivät ovat todella stressaavia. Suurin ongelma on tällä hetkellä, että olen tavannut hyvän miehen, jonka kanssa jaan elämääni. Koska emme ole naimisissa, suhde vanhempiini on pomminherkkä. He kutsuvat minua jatkuvasti käymään, mutta tiedän jo mistä "synneistä" minua tullaan kuulustelemaan. Ikävöin äitiä ja tunnen että olisi oikein nähdä vanhempiaan (mitä harvemmin käyn, sitä huonompi suhde on), mutta samalla pelkään kuollakseni. Olen hyvin herkkä stressaamaan, enkä halua mielenterveyteni romahtavan, vaikka yllättävän vahva olenkin elämässäni ollut.
Mennäkö vai eikö mennä, siinä vasta kysymys.
että narsistivanhempi on käyttänyt uskontoa kontrollikeinona (ihan kuin jatkuva isän pelko ei olisi riittänyt ilman Jumalan pelkoa).Lapsuuteni ja nuoruuteni kuulostaa hyvin samalta kuin muillakin tällä palstalla. Jatkuvaa pelkoa ja varpailla oloa, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, julkista nöyryyttämistä ja muuta kivaa josta kärsin vielä.
Olen nyt jo kohta kolmekymmentä, mutta pelkään yhä isääni ihan kauheasti.Lapsena arkea täytti uskonto. Vaikka isäni lähti seurakunnasta jo ollessani pieni, jäivät tiukat moraalisäännöt elämään. Isä esitti pyhimystä vaikka oli kaukana sellaisesta. Äiti mielisteli isää kaikin tavoin jotta edes jonkinlainen kotirauha säilyisi. Eihän se koskaan auttanut, vaan isä räjähti tyhjästäkin. Jatkuva mielistely tuntui kuristavalta, tuntui kuin omasta sielusta lähtisi palanen joka päivä, kunnes ei enää tiennyt kuka on.
Itse aloin ajattelemaan uskonasioita itsenäisesti teini-ikäisenä, mutta en uskaltanut elää omaa elämää edes yli parikymppisenä, koska kaikki ajatukseni ja oma luovuus oli rikottu jo lapsuudenkodissa ja rikottiin joka kerta kun kävin kotona. Aina löytyi jokin syy, miksi olin huono ja kiittämätön tytär, ja uskontoa käytettiin puheiden polttoaineena. Isäni on ollut tietyissä asioissa hyvin kannustava ja kehuva, siksi narsismia on ollut vaikea ymmärtää.
Pelkäsin lomia ja meni kuukausia toipua niiden jälkeen. Viime kerran kun vietin lomaa perheeni kanssa, isäni löi minulle vamman jota poden yhä. Tietenkin silloin kun äiti ei ollut paikalla, jotta äiti uskoisi isää enemmän kuin minua.
Tällä hetkellä tilanne on hyvin stressaava.. En halua enää viettää lomia vanhempieni kanssa josta isäni on todella vihainen. Ongelmana on, että näemme toisiamme samassa työpaikassa pari kertaa viikossa. Nuo päivät ovat todella stressaavia. Suurin ongelma on tällä hetkellä, että olen tavannut hyvän miehen, jonka kanssa jaan elämääni. Koska emme ole naimisissa, suhde vanhempiini on pomminherkkä. He kutsuvat minua jatkuvasti käymään, mutta tiedän jo mistä "synneistä" minua tullaan kuulustelemaan. Ikävöin äitiä ja tunnen että olisi oikein nähdä vanhempiaan (mitä harvemmin käyn, sitä huonompi suhde on), mutta samalla pelkään kuollakseni. Olen hyvin herkkä stressaamaan, enkä halua mielenterveyteni romahtavan, vaikka yllättävän vahva olenkin elämässäni ollut.
Mennäkö vai eikö mennä, siinä vasta kysymys.
silti ahdistaa aivan kauheasti...