KESKUSTELUFOORUMI

Hei, löysin vasta tämän foorumin ja lueskelin teidän juttujanne. Paljon tuttua niissä on!
Mulla on ollut oikeastaan teini-iästä asti huonot välit äitiin. Olen ainoa lapsi ja tottunut siihen kuinka mua ja isää usein joutuu häpeämään, kuinka me ei osata mitään jne. Hänellä ei juuri ole mitään koulutusta toisin kuin isällä ja mulla, mutta hän onkin käytännöllisyyden ihme eikä me osata edes siivota. Vieraiden kuullen hän nolaa erityisesti mun isää, kuinka surkea se on ja mitä taas se teki. Ja isän perhe se vasta kauhea onkin.
Josain vaiheessa meillä oli välit poikkikin ja eläkkeelle jäätyään hän jotenkin paransi käytöstään ja kaikki oli melko hyvin. Aikaisemmat ongelmat lakaistiin maton alle jollain tekosyyllä, kuten kilpirauhassairaus tai hankala työyhteisö.

Pari vuotta sitten syntyi mun poika. Ensimmäiset puoli vuotta meni hienosti, äiti osti (etukäteen kysymättä) aivan kaiken mitä poika tarvitsi, turvaistuin, rattaat, vaatteet, sitteri jne. Auttoi taloudellisesti hurjasti ja koko ajan oli hoitamassa poikaa ja niin huolehti tyttärensä jaksamisesta. Ja mä olin muka niiiin hyvä äiti. Sitten pikkuhiljaa alkoi tulla niitä vanhoja piirteitä ja käytösmalleja. Ensin taas haukuttiin isää, sitten mun pojan isää, joka tekee muka liikaa töitä (yrittäjä), sitten 1-vuotiaan ruokaa ja ravintoa (pojan kasvu täysin käyrien mukaista), sitten sekä mua että miestä ettei ulkoiluteta poikaa tarpeeksi (joka päivä on ohjelmasta riippuen hetken ulkona), jne.
Viime aikoina haukkumisen kohteena olen ollut sitten minä. "Sut on kasvatettu niin huonosti, sun pitää kasvattaa mun poika paremmin. Kuinka surkeaa sun elämä on (kun ei ole vakituista työtä vaan osa-aikatöitä ja yrittäjyyttä), jne." Hän tarjoutui hoitamaan poikaa koko ajan kun olin töissä, minkä jälkeen valitus väsymyksestä ja siitä ettei äiti ole läsnä. Yhä enemmän ja enemmän valittamista, kunnes hän haukkui mun lisäksi julkisesti mun ystävän, jonka kanssa kävin syömässä ravintolassa sillä aikaa, kun hän ITSE tarjoutui hoitamaan poikaa. Kuinka surkeita vastuuntunnottomia aikuisia me ollaan, ei viitsitä lasta hoitaa, kuljetaan vaan kaupungilla, jne.

Se raivoaminen ja mun ystävään kohdistuneet törkeät loukkaukset jotenkin "herättivät". Ei normaali ihminen voi käyttäytyä noin? Ja nyt kun olen kelannut, tätä samaa oli mun lapsuudessa. Mä olen jotenkin itseäni syyllistänyt meidän välirikosta, joka tapahtui kun mä parikymppisenä muutin kotoa pois, ja olen halunnut hyvittää sitä sille muka jotenkin. Mut nyt mä näen asiat ihan toisin! Mun ja isän jatkuva haukkuminen, jatkuva raivoaminen (joka sai alkunsa vaikka tahrasta seinässä), mun henkilökohtaisiin asioihin puuttuminen mun aikuisiällä jne. Mitä ihmettä mun pitäisi hyvittää hänelle? Sitäkö että muutin ulkomaille ja opiskelin ihan toisen ammatin kuin sen minkä hän olisi mulle halunnut? Ja sekö oli nyt kauhea häpeän aihe....?

Mä lähdin etsimään netistä tietoa ei vain itseni takia, vaan perheeni, erityisesti poikani. Sinisilmäisenä olin jotenkin kaikista haukkumisista ja raivoamisista huolimatta, ajatellut että mun poikaan hän kohdistaa pelkkää hyvää. Ja oltiin myös kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä taloudellisesta avusta pojan syntymän jälkeen (vaikka se ei tullut vain häneltä vaan myös mun isältä). Mutta vähän aika sitten hän puuttui meidän 2v:n soheltamiseen ruokailussa. Poika oli leikkinyt kummitusta tai jotain ja "pelotellut" isovanhempia. Siihen hän omien sanojensa mukaan heti tiukasti puuttui ja kielsi, koska "mitä naapurin lapset ja vanhemmat ajattelee jos poika "kummittelee" ulkonakin, mikä häpeä se olisi!" Nyt toinen ongelma on se, että naapurin pari kuukautta vanhempi poika puhuu paljon paremmin kuin meidän.

Muhun iski ihan hirveä ahdistus ja tarve suojella mun lastani. Mä peruin joulunvieton heidän kanssaan. Sanoin syyksi miehen työn ja otin etäisyyttä pohtiakseni tätä asiaa. Viestejä ollaan lähetelty, ei muuta. Olen kehittänyt vaikka mitä kiireitä muka, jotta saan häneen välimatkaa. Isän kanssa tästä vähän puhuttiinkin ja se että isä ymmärtää mua, vaikka ei oikein osaa toimia äitiä vastaan, tuntuu kuitenkin lohduttavalta. Isän kanssa haluaisinkin puhua lisää, mutta se on vaikeaa, koska äiti kontrolloi sen puhelinta. Mikä on sekin jotenkin sairasta, eikö? Tästä tuli nyt pitkä sepustus, mutta luulen kyllä olevani sellasen ihmisen kanssa tekemisissä, jolla on vähintäänkin narsistisia piirteitä ja jonkin muu persoonallisuushäiriö.

Tervetuloa kerhoon. Minun äitini on hyvin samanlainen. Hänkin oli tehnyt minulle ammattisuunnitelmat valmiiksi ja koko ikäni jo syyllistänyt minua siltä varalta, etten sitten tekisi "väärää" uravalintaa. Ei voi kuin onnitella sinua, että ymmärsit paeta paikalta ajoissa, etkä jäänyt äitisi henkisen pahoinpitelyn nyrkkeilysäkiksi kuten minä. Voin kertoa, että nyt kun tilanne on minulle auennut ja olen käsittänyt miksi asiat ovat olleet kuten ovat, on itsesyytösten ja katkeruuden määrä melkoinen. On todella surullista, ettei minulla ollut parikymppisenä sellaista aikuista tukena, joka olisi käskenyt häipyä ja alkaa elää omaa elämää. Minunkin isäni on aina ollut äitini mollaamisen kohde ja koko isän suku myös. Läheisiä ystäviä äidilläni ei ole ikinä ollut, eikä mitään yhteyksiä hänen sukuunsa. Äitini on myös aina tähdentänyt olevansa käytännöllinen ihminen vailla kummempaa koulutusta, mutta silti hyvin pätevä, josta olisi voinut tulla aivan mitä vain. Taloudellista apua vastaan lapsen tulee osoittaa vanhemmalleen ikuista kiitollisuutta, jota parhaiten tuo esille, kun tottelee, ei väitä vastaan ja tekee juuri niin kuin äiti haluaa. Tosin tämä ei koskaan onnistu niin, ettei äidin tarvitsisi pettyä jotenkin, koska jokin lapsen tekemisessä menee aina pieleen tai sitten äidin mieli ehtii muuttua niin nopeasti aivan toiseksi. Ja tätä jälkimmäistä mieltä hän on aina ollutkin, ei tarvitse niin tyhmiä tulla hänelle sanomaan, että hän olisi joskus väittänyt jotain muuta.
Äitisi on varmasti ehtinyt pilata jo aivan riittävästi sinun elämääsi, joten eiköhän siinä ole jo ihan tarpeeksi kivaa hänelle. Jotenkin narsistin pitää nauttia dissaamisesta, koska se on heidän rakkain harrastuksensa.

Kiitos Marianne! Jännä juttu miten sun äiti on noin samanlainen kuin mun! Se on just niin, että jotain me tehdään josain vaiheessa viimeistään väärin, mikään ei voi olla koskaan hyvin. Ja jos ei sillä hetkellä löydy tarpeeksi hyvää motiivia syyllistää, niin sitten palataan siihen mitä mä tein joskus 14-vuotiaana

Tuo on muuten niin totta. Ja tosi hyvä muisti on minunkin äidilläni, koska siltä on tullut vaikka mitä minkä itse olen jo moneen kertaan ehtinyt unohtaa, mutta jos olen tehnyt jotain tyhmää mitä voi sitten myöhemmin käyttää lyömäaseena, niin niitä muistetaan kyllä kerrata. Toinen muistilista sillä on niistä asioista, kun olen joskus loukannut häntä jollain tavalla. Tai vaikka olisin sanonut jotain aivan tavallista, niin kyllä siitä äiti tarkoituksen saa muutettua vinoiluksi kun mielentila on sopiva ja tarvitaan siemen riitaan ja hyvä syy siihen että voi toisen haukkua. Ja viimeinen sana pitää aina jäädä hänelle, että hän voi sanoa olevansa oikeassa tai että hänen nenilleen ei kakarat hypi.

Sama juttu! Äiti sanoo aina viimeisen sanan, ja tavallisesti oikeastaan kaikki sanat. Hän väittää keskustelevansa ja koko ajan hokee kuinka asioista on puhuttava, mutta eihän niistä oikeastaan puhuta, koska puhuminen on dialogia ja vuorovaikutteista. Hänen puhuminen on pelkkää monologia, jossa hän yksin raivoaa asiansa ja saa tahtonsa läpi. Sen jälkeen hän sanoo, kuinka me ollaan keskusteltu.

Otan osaa. Näin me olemme itsellemme äidit saaneet. Mikään muu ei auta kuin pysyä mahdollisimman kaukana ja yrittää itsensä nostaa hiuksista pystyyn ja ylös siitä suosta mihin äiti on yrittänyt sotkea ja lytätä. Miten muuten voit? Ja miten paljon joudut/olet joutunut käymään itsesi kanssa keskustelua siitä miten äitiin pitää suhtautua? Itse olen yrittänyt ajatella sen yksisuuntaisena huoltosopimuksena joka on loppunut kun minä olen täyttänyt 18. Minulla ei ole häntä kohtaan mitään velvoitteita, olen saanut jo kaikkea aivan liikaa, että riittää jo.

Niin joo ja niitä monologeja olen kanssa joutunut kuuntelemaan. Se on sellainen pohjoiskorealainen televisio. Sieltä tulee melkein tuntikaupalla tekstiä siitä mitä pitäisi tehdä ja miten asioiden kuuluisi olla ja vastavuoroisuus on ihan samaa luokkaa. Välillä se saattaa jotain kysyä sen verran että siihen on vastattava joo tai ei, lähinnä varmaan vain tarkistaa, ettei kuunteleva osapuoli ole aivan muissa maailmoissa ja että hänen tärkeät asiansa menevät perille. Ja se on kyllä liikuttavaa miten yhdellä ihmisellä voikin olla hallussaan se ainoa oikea totuus ja parempi tieto, oli asia ihan mikä hyvänsä. Vaikka paikalla olisi useampikin ihminen niin hän alkaa huutaa lujempaa, että saa oman juttunsa läpi. Usein siitä tuleekin sitten yhden naisen show kun äiti alkaa kertoilla tarinoita. Ja usein se sitten siinä jossain ohimennen heittää jonkin ilkeän lohkaisun, jonka tietää minun ymmärtävän, mutta joka ei muiden ihmisten korvissa välttämättä kuulosta niin pahalta. Ihan verbaalisesti lahjakas on kyllä hän ja sitähän vinoilussa tarvitaan. Se on ihan äidin lempilaji. Jos se olisi olympialaji, niin luulen että hänellä olisi täysinäinen palkintovitriini poikineen.

Vinoilua meilläkin harrastetaan. Ja jos ei aina ymmärrä, että oli tarkoittanut vinoiluksi tai jaksa sillä hetkellä vinoilua niin sitten suututaan. Vedotaan aina, että sanoi asian huumorilla tai vitsinä jonkin asian. Ulosannin kritiikkiä ei osaa harrastaa ja verbaalisesti osaa olla todellakin lahjakas.
Muisti on hyvinkin valikoiva, jotkut asiat muistaa erittäin hyvin ja toisia asioita ei vaikka muistuttaisikin. Yleensä muistaa ne asiat todella hyvin, jos niillä saa satutettua tai nöryytettyä vielä vuosienkin päästä asiasta muistuttamalla.
Omien lapsieni kohdalla on jäänyt etäisemmäksi isovanhemmaksi. Itsenäiseen yökyläilyyn tuskin koskaan halua lapsiani hänen luokseen päästää.

Kiitos kysymästä, Marianne, olo vähän sekava kun en tiedä mikä päivä ollaan taas tilanteessa että joudun kohtaamaan äidin. Mä en yhtään tiedä miten suhtautua jatkossa. Viime aikoina on tullut koko ajan vastaan näitä juttuja "kamalista lapsista, jotka eivät välitä vanhemmistaan" ja itselle tulee vaan mieleen että minkälainen narsisti henkilön vanhempi mahtaa olla... Viime aikoina äidin viestit on ollu sen tyylisiä, että hän voi tosi huonosti jne. Mä en tiedä onko se syyllistämistä vai huomionhakua. Hyvä vertaus muuten toi pohjoiskorealainen televisio Kiitos piristyksestä!

Marras: meidän poika kohta 3v ei ole ollut koskaan yökylässä missään mutta äiti on siitä aina vihjaillut. Aion kyllä tehdä saman kuin sinä, narsistiselle isovanhemmalle ei voi päästää lasta kylään.
Tuosta muistista tuli mieleen että mun äiti on koko elämänsä väittänyt että hänellä on erinomainen muisti ja vain hän muistaa kaiken. Mutta se muisti kummasti muokkaa tapahtuneita hänen hyväkseen ja auta armias jos sanoo ettei asia oikeasti ollut niin kuin hän väittää muistavansa, siitäpä on helvetti valloillaan.