Ero narsisti äidistä

[Kme86]

Eli äitini on melkeinpä oikein malliesimerkki narsistista. Lapsuutta väritti pelon ilmapiiri jota äitini sai hillittömillä raivokohtauksilla ja huutamisella aikaan.. muutin kotoa jo 16 vuotiaana pois ihan että saisin etäisyyttä äitiini. Silti hän säännöllisin väliajoin laittaa ihan kamalia viestejä ja jos niitä ei noteeraa alkaa kamala itsesäälissä rypeminen ja marttyyri asenteella pelaaminen. Ja tätä kierrettä olen koko 30-vuotisen ikäni kestänyt, mutta nyt tuntuu että alkaa jo riittämään. Isäni on aina ollut loistava ja lasten tukena mutta sairastui vakavasti joku aika sitten ja itselläni on oma perhe ja pienet lapset joten tilanteissa on muutenkin jaksamista ilman tätä Ihmishirviötäkin. Hankalaksi tämän totaalisen välien katkaisun tekee lapset jotka kuitenkin pitävät mummostaan... tähän asti käyttäytynyt hyvin lapsia kohtaan paitsi kerran kun lapset eivät heti halunneet mummon syliin niin alkoi paasaamaan että hän hankkii itselleen uudet lapsenlapset... miten te muut kestätte tai olette saaneet irtauduttua ja käsittelettekö paljon esim lapsuuden aikaisia tapahtumia? Minusta tuntuu että viimeaikoina enemmän ja enemmän nämä asiat pyörii mielessä. Ja minne puratte tuntojanne?

[hannapuu]

Voi miten tuttu mulle toi pelon ilmapiiri! Aina sai pelätä mistä se suuttuu ja alkaa raivota. Mä olen itse vasta vähän aikaan herännyt tajuamaan että äiti on narsisti ja tämän asian käsittely on tosi vaikeaa. Ja vaikeamman siitä tekee isä, isä on kuitenkin ollut mulle suuri tuki. Toisaalta on myös kohta 3v poika joka luonnollisesti tykkää isoäidistä.
Jännä muuten toi mitä kerroit äitisi suhtautumisesta sun lapsiin. Luin jostain että narsisteilla yleensä menee hyvin pikkulasten kanssa, koska narsistia ei kyseenalaisteta ja sen pillin mukaan mennään. Mutta nyt kun ajattelen, mun äidinkin narsismi näkyy joskus myös suhtautumisessa poikaan.

Mä taistelen tuon saman kysymyksen kanssa, että minne purkaa tuntoja. Ihmiset ei tunnista narsismia, ei edes mun äidin tuntevat ihmiset taida tajuta millanen narsisti se on. Mun äiti onnistuu "peittelemään" sitä hyvin sillä että se yliauttaa tuttuja ja sukulaisia, ostaa älyttömät määrät lahjoja jne. Se niinkuin ostaa ihmisiä ja samalla aiheuttaa kiitollisuudenvelkaa. Oikeasti, jos mä sanoisin jollekin että mä en kestä enää päivääkään mun äitiä, suurin osa sanoisi että miksi, kun se niin paljon auttaa sua ja ostaa kaikkea mitä tarvitset. Joo, totta, se menee mun asuntoon kun me ei olla, pesee ja vaihtaa verhot ym, sit se säästää pojalle rahaa, ostaa turvaistuimia myöten kaiken. Ja todellakin tekee sen kysymättä tai että edes pyydettäisiin.
Mutta senkö takia pitää kestää haukkumiset, valittamiset, huutamiset, raivoamiset....?
Itseasiassa mä olen melkein 40v ja juuri tuon sen "auttamisvimman" takia vasta nyt tajunnut että narsistikin voi auttaa, sillä on vaan ns. oma lehmä ojassa.

[Marras]

Minä painiskelen tällä hetkellä näiden samojen kysymysten parissa. Itse olen myös hiljattain käsittänyt miksi äitini on sellainen kuin on. Tilanne alkoi pahenemaan, kun isäni sairastui vakavasti. Isän kuoleman jälkeen kaikki on vain mennyt pahempaan suuntaan. Nyt vasta olen käsittänyt kuinka paljon isä on asioita tasapainottanut ja saanut äitini pidettyä aisoissa. Itse en halua tehdä äitiini täyttä eroa. Haluaisin vain saada siedettävämpää eloa hänen kanssaan. Sitä en tiedä onko se koskaan mahdollista. Minua helpottaa, toisaalta myös vaikeuttaa se, että asumme kaukana äidistäni. Tämä välimatka on ollut aina se, jonka olen heti halunnut, kun aikoinaan lähdin opiskelemaan.

Kme86: itsellä on tällä hetkellä tilanne se, että äitini on haalinut itselleen "uuden lapsen" ja sitä myöden lapsenlapset, kun omat ovat ilmeisen hankalia tai huonoja hänen mielestään.

[Kme86]

Itse olen huomannut myös tämän ettei mikään lahja tai palvelus jää vaille vastapalvelusta ja kaikkea mitä sanoo käytetään jossain vaiheessa vastaan. Tuo oli yksi ainoa kerta kun on asiattomasti lapsiani kohtaan käyttäytynyt mutta tilanne taisi olla juuri sellainen ettei asiat mennyt niinkuin hän halusi eli lapset eivät heti syliin juosseet. Luin juuri kirjan enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä ja se auttoi vähän käsittelemään asioita ja olen entistä vahvemmin sitä mieltä etten halua kyseisen ihmisen kanssa enää olla tekemissä.

[Marras]

Olen lukenut myös tuon kirjan. Se avasi aika monta asiaa ja antoi näkökulmaa sekä neuvoja miten voi toimia. Olin jo ennen tuon kirjan lukemista tehnyt joitain asioita niinkuin tuossa kirjassa neuvottiin. Se vahvisti omaa käsitystä, että olen oikeassa suunnassa.
Äitini käyttäytyy monissa asioissa kuin pikkulapsi tai teini ja minun tulisi hänen mielestään olla hänen vanhempansa. Nyt olen vetänyt rajoja, mitä siedän ja mitä en. Vastareaktiona äitini on keksinyt, että minä toivon aktiivisesti hänen kuolemaansa. Jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaisesti, vetää hän tuon aina agressiivisesti esille. Asia loukkaa minua suuresti, koska tuollainen ajatus ei ole koskaan edes käynyt mielessäni.

[Kme86]

Tuo on kyllä jännä miten nämä narsistit reagoivat jos asiat eivät mene niinkuin he haluavat... siitä lähtien kun itse kotoa muutin pois on ollut vähän seesteisempiä jaksoja jolloin itse vielä toivoin että äiti muuttuisi mutta aina säännöllisin väliajoin se toivo murskattiin... nyt olen pikkuhiljaa itselleni koittanut sisäistää ettei tämä ihminen koskaan muutu ja selvitä siitä eteenpäin. Muistan joskus kun aloitin ensimmäisessä työpaikassani ja siellä oli perheellisiä naisia jotka puhuivat lapsilleen kauniisti ja kutsuivat rakkaaksi jne olin ihan ihmeissäni että puhuuko joku oikeasti lapsilleen näin... siskolla oli myös samanlaisia kokemuksia. Mutta sitä oli niin normaalina pitänyt että huudetaan ja haukutaan ettei sitä edes osannut kyseenalaistaa. Nyt kun itselläni on lapsia sellainen hellä puhe tulee ihan luonnostaan, pahalle vaan tuntuu että omalta äidiltään ei niitä sanoja koskaan kuullut. Onneksi on elämässä ollut niitä hyviä aikuisia kuten isäni ja mummo jotka ei rakkaudessa säästellyt sillä ehkä säästynyt isommilta tunnepuolen vaurioilta. Vaikka huomaankin itsessäni piirteitä mitkä ovat lapsuudesta jääneet esim en kestä huutamista yhtään.. heti jos joku ääntään korottaa tulee vatsanpohjaan sellainen inhottava tunne ja alkaa ahdistaa vaikka huutaminen ei edes minuun liittyisi.. samoin olen kova pyytelemään anteeksi ja pelkään herkästi että vaikka mieheni minulle suuttuu jos joku astia mennyt rikki tms mikä on täysin järjenvastaista..

[Marras]

Reagoin samalla tavalla huutamiseen tai muutoin kiivaaseen kovaääniseen keskusteluun. Töissäkin on tullut muutaman kerran tilanne, jolloin on tehnyt mieli kiivetä pöydän alle piiloon; aivan kuin joskus lapsena.
Omien lapseni kohdalla pelkään toistavani äitini käyttäytymistä vaikka mieheni vakuuttelee tuon tuosta etten toimi samalla tavalla kuin äitini. Silti pelko on suuri ja syvällä sisimmässäni. Toisena pelkona olenko riittävän hyvä. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen kuullut etten ole riittävän hyvä, joten miksi olisin nyt. Järki sanoo, että olen riittävä ja hyvä, mutta yön pimeinä tunteina tämä ajatus lähtee taas liikkeelle.

[Kme86]

Minulla myös samat tuntemukset eli usein mietin olenko riittävän hyvä ja pelko että olisin samanlainen kuin äitini. Pahin loukkaus mitä voi minulle sanoa olisi että olen samanlainen kuin äitini. Joskus mietin myös minkälaista olisi jos olisi saanut kasvaa normaalin äidin kanssa... mutta ei sitä oikein osaa edes kuvitella. Mutta en varmaan olisi minä ilman näitä kokemuksia,vaikka ilmankin olisin pärjännyt. Nyt osaa kuitenkin nauttia rauhallisesta perhe elämästä ja olla onnellinen tässä omassa elämässään. En ole nyt äitini kanssa ollut missään yhteydessä kuukauteen ja se on ollut jotenkin helpottavaa ja on saanut käydä näitä asioita mielessään rauhassa läpi

[hannapuu]

Sama juttu täällä. Ensinnäkin ahdistun ihan hirveesti konfliktitilanteista. Ja jos suutun pojalleni jostain asiasta ja korotan ääntä, heti ensimmäisenä tulee mieleen pelko "enhän käyttäytynyt kuin äitini". Samoin mietin koko ajan olenko riittävän hyvä siinä, tässä tai tossa. Riittämättömyyden tunne kulkee koko ajan mukana. Lapsuuden haukkumiset tulee läpi alitajunnan kautta. Ennen en sitä ymmärtänyt, mutta nyt kun olen lukenut narsismista ym. moni asia on selkiytynyt.

[Marras]

Välillä tosiaan miettii millainen sitä olisi, jos äiti olisi ollut erilainen. Jos pitäisikin itseään riitävänä ja hyvänä... Eniten ehkä omien lasten kautta asia on pohdituttanut. Itse olisin kaivannut hänestä taustatukijaa omaan vanhemmuuteen, enkä sitä ole koskaan saanut ja tuskin koskaan tulen saamaan. Arvostelua ainoastaan.
Mielenkiintoista olisi myös tietää millainen suhde omiin isovanhempiein olisi ollut, jos tilanne olisi ollut normaali.