Ero narsisti äidistä

[Marras]

Itse en ole missään vaiheessa edes maininnut koko natsismi-asiaa äidilleni. Tiedän, että hän vetäisi siitä sellaise pultit, että loppua ei näkyisi. Samalla saisin diagnoosin häneltä ja sanoin lapseni, mieheni ja kaikki muutkin läheiseni.
Itsellä tuli kiireiden ja flunssien, äitinihän ei ota ketään vastaan jos on vähänkään flunssainen, takia 8kk taiko kun emme hänellä käyneet. Tauko teki itselleni hyvää vaikka sainkin syytökset kuinka kaikki ovat hänet hylänneet, mukaan lukien vakavaan sairauteen kuollut isäni. Sitten, kun tauon jälkeen kävimme hänen luonaan kaivoi hän lastani koskevan vanhan asian esille, jonka tiesin olevani lapselleni edelleen kova paikka. Kielsin useasti häntä puhumasta siitä, koska asia oli jo loppuun käsitelty. Hänen mielestään asiasta oli ihan ok puhua, kun lapseni ilme ei mennyt mitenkään kummalliseksi. Ei mennyt ei, mutta kotimatkalla hän itki tunnin verran, kun oli niin paha mieli isoäidin puheista....
Vaikka kuinka pitäisi välimatkaa ja viestintää vähäisenä niin silti sitä saa tuta... Nytkin olen itse aloittamassa uutta opiskelua niin sain kuulla kuinka vaikea ihminen olenkaan, että mahtaakohan se homma sujua... Äitini pitää minua edelleen 14vuotiaana teininä, ja näin jälkikäteen mietittynä olin hyvinkin näkymätön teiniksi...
En vain käsitä miksi äitini on aina tuotava kaikki negatiivinen esiin. Jos vain positiivisenkin asian voi kääntää jotenkin huonoksi niin se tehdään varmasti.

[Kme86]

Vieläköhän täällä tässä ketjussa olijoita? Muutaman vuoden tauon jälkeen oli pakko palata taas tänne ns.alkupisteeseen. Aloitin siis silloin 2019 vuonna tämän ketjun ja tässä välissä ehdin jonkun aikaa olla äitini kanssa tekemisissäkin ja jopa tyhmänä ajattelin että olisi muuttunut kunnes taas viime keväänä haukkui taas minut pystyyn ja siinä oli se viimeinen korsi mikä katkaisi kamelin selän… tuli suunnattoman paha olo ja ahdistus yms itsesyytökset kun itsestäni aloin vikaa etsiä kunnes mieheni tuella estin koko ihmisen ettei voi viestejä enää laittaa. Lapsia on säännöllisesti tavoitellut mieheni kautta tai laittanut tyttärelleni viestiä ja tämä saa minulle paniikkikohtauksen laukeamaan… tänään avasin estot ilmoittaakseni että täytyy nyt meidät rauhaan jättää että voisin toipua. Sisarukset ja mummoni olivat aluksi kaikki tukenani kun ovat kaikki osansa siitä huonosta käytöksestä saaneet mutta nyt kun on aikaa jo kohta vuosi kulunut alkaa tuki hävitä ja odottavat että minä alkaisin sopimaan vaikka olen sanonut että olen henkisesti niin hajalla ettei tämä ole mahdollista. Hassua tässä on kun kesällä mummo itkien soitti että ihan sydämestä ottaa kun se paska taas riehu ja haukkui hänet… lyhyt on muisti tai narsisti saanut manipuloitua takaisin puolelleen… en tiedä mitä tällä kirjoitusella taas haen… kai vaan täytyy saada purkaa näitä tuntoja ja jos vertaistukea ja kohtalotovereita olisi maisemissa niin olisi enemmän kuin ihanaa saada yhdessä purkaa näitä tuntoja

[Heelja]

Kohtalontoveri ilmoittautuu.
Kyllä on raskas elämä narsistisen äidin lapsena ollut jo yli 40 vuotta.
Hän on se ikuinen uhri, hänestä puhutaan pahaa ja häntä koetetaan vahingoittaa. Kysyttäessä miksi näin olisi, tulee vain se naurahdus, ”kyllä sinä tiedät” tai vaihtoehtoinen ”et sinä ymmärrä”. Se toisten ihmisten haukkuminen ja mustamaalaaminen on jatkuvaa, samoin kuin itsesääli.Oksettaa ajatella koko ihmistä.
Näennäisesti olemme väleissä, mutta itse pidän tarkoituksella välit,fyysisestikin, mahdollisimman pitkinä.
Yritin tässä miettiä mitä hyvää olen koskaan tuolta ihmiseltä saanut, siis sitä sellaista aitoa puhdasta hyvää jota ei olisi tavalla tai toisella pitänyt ”maksaa” takaisin, en keksi mitään. Ehkä sisarukset olisi se ainut asia.
Sisarusten kanssa voi keskustella, mutta painolastin siirtäminen omilta harteilta toiselle ei aina tunnu hyvältä.
Siksi etsiydyin tänne.

[Kme86]

Minä en tosiaan enää voi olla missään tekemisissä äitini kanssa.. tosiaan pelkkä ajatus saa vatsaa vääntämään siskoni kanssa voi asiasta keskustella mutta hän on vielä tekemisissä äitin kanssa vaikka tiedostaa että on narsisti. Mulla onneksi tukena mieheni joka vierestä seurannut tätä äitini hulluttelua ja minun henkistä pahoinpitelyä ja sitä pahaa oloa mitä tämä ihminen saa aikaan ja auttaa minua pitämään väliä tässä. Yksin en varmasti onnistuisi näitä rajoja pitämään.

[Tupsa]

Täällä myös yksi joka pyrkii eroon äidistään. Täytin vastikään 60 ja totesin, että edes ikä ei vaikuta hänen asenteeseensa.

Äitienpäiväviikonloppuna piti pitää yhteiset juhlat, mutta sairastuinkin vatsatautiin. Siskoni sekä veljeni perhe (itsellä ei perhettä) olivat juhlimassa, ja siskoni oli tuonut kassillisen vaatteita, joihin ei enää mahtunut, katsottavaksi josko minä haluaisin niistä jotain. Äitini oli käskenyt isän laittaa ne menemään kaatopaikalle. Sentään hän puhelimessa kertoi tästä... Kun suutuin oikein kunnolla, hän ihmetteli, että noin pienestä asiasta. Vastasin, että tuollainen kertoo asenteesta minua kohtaan.

Olen vasta hiljattain alkanut epäillä narsismia äidissäni. Kun lapsesta asti tottuu tiettyyn kohteluun, joka ei kuitenkaan ole mennyt julkisemmin överiksi kuin muutamia kertoja, sitä on niin kuin se sammakko kuumassa vedessä. Nyt vain alkaa tuntua, että sammakko on kuolemassa, jos vettä ei välillä viilennetä taas kunnolla...
Vaikeinta tilanteessa on, että olen osittain taloudellisesti riippuvainen vanhempien avusta, ennen kuin yksi laina on loppukesästä maksettu pois. Tässä on nyt joitain vuosia nöyristelty ja nieleskelty, mutta koska velanmaksun loppu häämöttää, alkaa herätä toivo, että pääsen pistämään välit kokonaan poikki. Äitini on toki vanha ja kaikenlaista vaivaa on, ja niin kuin monet täällä, yhtäältä poden huonoa omaatuntoa ja toisaalta tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin saman tien. Isää käy sääliksi, vaikka en edes oikeastaan tunne koko ihmistä. Äiti on pitänyt huolen, ettei meillä ole hirveästi puhuttavaa. Siskon kanssa juteltiin, ja hän ymmärtää vaikeuteni, mutta on myös ihan fyysisestikin kauempana ja toisaalta hyväksytympi kuin minä. Samoin veljeni, jolla on ne autot, asunnot, lapset, työpaikat kummallakin vanhemmalla, mökki ja 2 kissaa. Enkä sano tätä kateudella vaan olen iloinen että heillä on kaikki hyvin, samoin kuin siskolla.

Toisinaan mietin, olisinko saanut pitää mielenterveyteni ja työkykyni, jos äitini olisi kyennyt olemaan turvallinen vanhempi. Ettei olisi lapsesta asti sanottu, että jos en ole kiltisti, niin ukko mustalainen tulee ja vie minut. Vitsaakin meillä käytettiin, vaikkei ehkä kohtuuttomasti. vitsa oli kuitenkin aina keittiön ovenkarmin päällä ja sitä osoitettiin, jos käyttäydyimme huonosti. Siinä oli se lievä pelon ilmapiiri.

Olen monesti pohtinut, että äiti näkee minut itsensä jatkeena. Kun parikymppisenä ilmoitin, että eroan kirkosta, äiti huusi, että sitten hän ei ainakaan enää edes lainaa minulle pennin killinkiä rahaa. Niin kuin se nyt olisi siinä kohtaa ollut se tärkeä asia. Sanoin, että tämä asia ei kylläkään liity sinuun yhtään mitenkään, se on vaan yksi ihan oma erillisen aikuisen päätös. Mutta ei, piti saada vääntää siitä, miksi minä sillä lailla hylkään kotikasvatukseni ja mitä ne naapuritkin sanoo. Meillä ei jufenaut käyty edes kirkossa sunnuntaisin, saati että olisi koskaan luettu Raamattua. Piti vaan näyttää ulkoisesti oikeanlaiselta.

On niin paljon asioita, joista voisi kirjoittaa, mutta ehkä tämä riittää yhdeksi kerraksi.

Tsemppiä kaikille meille jotka kamppaillaan näiden asioiden kanssa ja kirjoitelkaa muutkin kokemuksia. Minua kiinnostaa etenkin muut perheettömiksi jääneet; miten olette selvinneet siitä, että äiti odottaa ilman muuta teidän tekevän asioita, koska ei ole sitä perhettäkään hoidettavana.

[Milli]

Hei vaan!
Minä olen eronnut ja lapseton. Olen aika pettynyt itseeni ja vihainenkin, kun en ole ymmärtänyt ja pystynyt katkaisemaan välejä äitiini. Olen miettinyt taas viime aikoina sitä, että narsistinen käytös ja logiikka millä koukttavia pelejä suunnitellaan ovat samaa. Yrität ja yrität, välillä saat ipan jotain hyvää, sitten ihan samalla toimilla tuleekin jotain ihan kauheaa tai mykkäkoulua. Se, että säännöllisen epäsäännöllisesti saa jotain hyvää ja välillä epäreilusti jotain kamalaa, koukuttaa yrittämään ja yrittämään (vähän kuin hakkaisi apinanraivolla hedelmäpeliä), josko oliis joku pomminvarma keino saada sen vanhemman hyväksyntä ja rakkautta.
Valitettavasti sitä keinoa ei ole. Mitä kauemmin roikkuu ja yrittää, sitä huonommin voi ja todellisuus alkaa vääristyä.
Taloudellinen riippuvuus on hankala asia. Minäkin pääsin jo etäämmäs, mutta jouduin (luottotiedottomana) palaamaan anelemaan lainaa koirani sairastuttua vakavasti. Mikään muu asia ei olisi saanut siihen. Olin vaan valmis maksamaan sen hinnan koirani hengestä.
Tämä mateluhan on narsistisesti käyttäytyvälle mannaa. Ihana vallantunne! Meillä näihin lainoihin on aina sisältynyt korkona haukuttavana oleminen.

Äitini käyttäytyy marttyyrimaisesti, kuten ohutnahkainen narsisti, välillä paksunahkaisilla maustella. Kuliisit ovta tärkeät ja hän nöyritelee vieraampien edessä, mutta omaa perhettä haukkuu vailla pidäkkeitä. Lapsena kun tulimme koulusta kotiin, hän ei alentunut tervehtimään, jos varovasti kyseli (vähän siksikin, että selviäis millä päällä hän on) mitä on ruokana, vastaus oli rähähdys. Me lapset olimme kiusankappaleita ja syyllisiä kaikkeen hänen kärsimykseensä. Meitä ei haluttu, ei pidetty sylissä.
Isä oli psyykkisesti sairas ja tilansa huononnuttua ja myöhemmin muistisairauden takia hänkin jäi pahasti alakynteen ja äti hallitsi häntä täysin.
Sinänsä hullua, että kuuntelin ja jotenkin uskoin 48-vuotiaaksi saakka sitä samaa syyllistävää virttä "kunnottomat pennut kynsissä ja velat niskassa, mihin tästä oisin lähtenyt". Eräänä päivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta iskeytyi tajuntaani ajatus; ei helvetti, hänellähän on viimeinenkin lapsi ollut aikuinen yli 20 vuotta ja samoin ne velat maksettuna. Miten ihmeessä olen vieläkin syyllinen?

Toinen havahtumisen hetki oli isän joutuminen laitoshoitoon. Äiti iski silloin minuun kiinni kuin hyeena. Hän olisi jotenkin halunnut minut isän tilalle alistettavaksi. Aloin saada paljon puheluja ja äiti pyrki kontrolloimaan minua. Ihmettelin ja välillä raivostuinkin tästä ja löin luurin kiinni. hetken päästä äiti soitti ja selitti kuinka on minusta huolissaan, etten selvästikään ole "ihan kunnossa" ja että hän aikoo soittaa päivystykseen. Tämä uhkailu kohdistui aiemmin isääni. Isällä jos oli yksikin poikkeava mielipide tai hän sanoi äidille jotain vastaan, hänet vaiemmettiin uhkailulla "soittaa päivystykseen". Kai nyt hullullakin (tämä kaikella rakkaudella) on oikeus mielipiteisiin ja tunteiden ilmaisuun, varsinkin jos hänelle rähistään koko ajan? Äiti olisi kovasti halunnut saada minut sijaistamaan isän osaa näytelmässä.

Tällaista eri muunnelmin on varmaan jokaisen täällä kirjoittavan lapsuus ja myöhempikin elämä täynnä. Lapsena asioille ei voinut mitään ja syytönhän niihin itseensä tulleisiin vaurioihinkin on. Vastuu näin aikuisena on tietysti omasta käytöksesstään ja valinnoistaan. Toipuminen on pitkä tie. Miksen ole tämän pidemmällä? Mitä voisin tehdä? Olen ollut masentunut, miettinyt itsemurhaakin paljon elämäni aikana, jo lapsena. Ne ajatukset ovat iän myötä vähentyneet. Terapiaa en ehkä saa enää, kun olen näin vanha ja työelämän ulkopuolella..
Taas kerran varasin kirjastosta kaikki mahdolliset kirjat aiheesta. Puhelimeen laitoin estot ja tavoite on jättää yhteydenpito siihen, että lähetän hänelle joulu- syntymäpäivä ja äitienpäivälahjat ja -kortit. Ei muuta. Tässä on ollut liikaa kaikkea hankalaa taas; minua on vaadittu muuttamaan hänen naapuriinsa, minulle on vuoroin huudettu, vuoroin pidetty mykkäkoulua, syyllistetty ihan kaikesta, uhriuduttu.. Hän naukuu, ettei häntä auteta, ei kerro mitä apua toivoo, jos jotain apua tarjoaa, se ei kelpaa ja taas sama alusta.
En varmasti muuta lähellekään häntä; tilanne ei muuttuisi miksikään. Ongelma ei ole avuntarve johon ei vastata vaan se, ettei äiti kertakaikkiaan alennu ottamaan apua meiltä alempiarvoisilta, koska sehän ei sovi rakennelmaan, jossa emme osaa mitään ja hän on ylivertainen.

Osa perheyhteisöistä on niin rikkinäisiä ja sairaita, että pelastaakseen itsensä on pakko lähteä. Ongelmat eivät selviä niistä vaikenemalla ja meillä ainakaan niistä ei ole lupa puhua.
Voimia kaikille kohtalotovereille!

[ketunleipä]

Moi! Vieläkö täällä on kohtalontovereita linjoilla? Minulla sama tilanne kuin ketjun aloittajalla, piti palata vuosien päästä tänne takaisin hakemaan vahvistusta etten sekoa epäillessäni itseäni ja potiessani syyllisyyttä. Vuosia jo oli jonkinlainen rauha, kun en ollut tekemisissä vanhempieni kanssa. Sitten tuli tilanteita, joissa jouduin heidät kohtaamaan. Alkoi tuntua, että paniikki vanhempien kohtaamisesta lieveni kun olin toipunut. Hetken harkitsin josko jonkinlainen etäinen yhteydenpito onnistuisi, mutta äkkiähän se vanhojen riitojen kaivelu alkoi ja itsekin tympäännyin kuuntelemaan vuodatuksia. Laitoin puhelinestot takaisin, mutta vanhemmat alkoivat tunkeutua elämääni ihan kotiovelle asti. Omat reaktiot ovat muuttuneet hyvin voimakkaiksi, toimintakyky menee koko päiväksi tai pidemmäksikin aikaa. Kerran oksensin yllätysvierailun jälkeen, olen tullut säikyksi ja stressiherkäksi. Tuntuu, ettei koskaan voi toipua, kun aina tulee jokin uusi hyökkäys. Eikö tästä syyllisyydestä pääse koskaan… Sekava vuodatus, piti johonkin saada purkaa koska tosiaan tälle asialle on vaikea löytää ymmärtäjiä. Onneksi tältä foorumilta saa muistuttelua miksi tiukatkin rajat on joskus tarpeen, vaikka ne tuottavat tuskaa! Jaksamista kesään kaikille!

[Milli]

Ketunleipä, kyllähän se oman voinnin huononeminen vanhemmilleen tai muille hankalille ihmisille altistuessa on vahva signaali, että heitä kannattaa välttää.
Toivo on välillä silkkaa typeryyttä ja narsistisesti käyttäytyvien suhteen toivo asioiden muuttumisesta on valtavan sitkeä, ehkä juuri tunnekoukun takia. Minäkin olen toivonut ja jopa kerjännyt hyväksyntää, kuvitellut, että joskus tulisin kuulluksi ja olisi joku keino saada äiti ymmärtämään minun kokemukseni. Turhaahan se on. Samaan jumiin voi jäädä päihdeongelmeisesn kanssa, yrittää ja yrittää ja kuvittelee, että toinen tulisi joskus "järkiinsä". Ehkä omassa mielessä on epäusko siitä, miten toinen voi elää niin harhaisessa maailmassa ja koittaa herättää hänet? Päihdeongelmainen voi (omasta halustaan) raitistuessa herätäkin ja nähdä juoma-aikojen läheistensä kokemukset ja oman käytöksensä toisin silmin, mutta narsistisen ihmisen kohdalla sitä ei tapahdu.

Olen yrittänyt lukea aiheesta taas. Joharin ikkuna-kaaviokin on aika silmiä avaava; ehkä narsistilla on suuri sokea alue, jota hän itse ei kertakaikkiaan näe, vaikka muut sen näkevät. Joskus kun olen jutellut äitini kanssa, olen pohtinut tarinoita kuunnellessani, häivähtääkö totuus (niin monimutkaisesti määriteltävä kuin onkin) hetkeksikään hänen tajuntaansa vai paiskaako hän sen päinvastaiseksi käännettynä takaisin ennenkuin oikeastaan tiedostaa koko asiaa? Miltä tuntuu olla tuollainen ihminen?!
On jotenkin niin älytöntä, että äiti saattaa itse alkaa puhua tuomiten, kuinka joku on tehnyt jotakin (jättänyt pienet lapset yksin, jättänyt viemättä sairaan eläimen eläinlääkäriin tms) ja pitää tästä pitkiä monologeja. Kuitenkin hän on itse tehnyt nämä samat asiat ja jos aiheesta muistuttaa, hänellä loksahtaa leuka alas, hän menee mykäksi ja poistuu tai vaihtoehetoisesti tulee silmille syytösten ja puolustelun kanssa. Jos ei kommentoi mitään, monologi on loputon, hän kiihtyy ja kiihtyy ja jylisee kuin tuomion pasuuna. Miksi ihminen kokee tarvetta ottaa puheeksi ikäviä asoista, jota on myös omassa "syntisäkissä"? Mikis muut ihmiset sietäisi niistä suurin piirtein hirttää, mutta omat tekonsa ovat ihan ok, perusteltuja tai pakon edessä tehtyjä?

Viimeksi olen lukenut kirjat:
Tuija Välipakka: sata tapaa tappaa sielu
Helonä Häkkänen-Nyholm: 100 kysymystä narsismista
Katriina Järvinen. Kaikella kunnioituksella

Hyviä kaikki, tuo Järvisen kirja kuvaa hyvin jonkinlaista normia ja velvollisuutta kunnioittaa vanhempiaan ja suhtautumista siihen, jos joku on katkaisuut välinsä omiin vanhempiinsa. Itse olen kokenut tätä jopa terapiassa; "ovathan he sinun vanhempasi ja yrittäneet parhaansa" ja sitten velvoitetaan nimenomaan se jälkikasvu korjaamaaan suhde; sehän on ihan sairasta. Narsististen tai muuten hankalien vanhempien kanssa sama dynamiikka on ollut olemassa alusta saakka ja sen jatkamiseen patistelu on sama kuin painostaisi jatkamaan väkivaltaista ja huonoa parisuhdetta. Lapsihan on koko elämänsä yrittänyt eri keinoin saada hyväksyntää ja "korjata" suhdettaan vanhempiinsa, vääntynyt vaikka mille mutkille ja rikkonut rajojaan ja joiltain osin mielensäkin. Minullekin sanottiin,että ehkä voisit vaivhkaa halata äitiäsi, jos hänene on hankalaa näyttää tunteitaan.

Olen kipuillut koko elämäni ajan, tuntenut itseni huonoksi, varmaan alisuoriutunutkin ja omissa ihmissuhteissa on ollut vaikeuksia. Aloin josku neljänkympin jälkeen vetäytyä enemmän ja tuli yht' äkkisiä heräämisiä. Esimerkiksi se, että mitään järkeä ei kyllä ole siinä, että äitini jauhoi edelleen samaa virttä, "miten tässä olisi mihinkään lähtenyt, kun oli kunnottomat pennut kynsissä". Siinä kohtaa pysähdyin ja tajusin, että hänelä on viimenenkin lapsi ollut täysi-ikäinen yli 20 vuoden ajan, joten emme ole olleet esteenä hänen lähdölleen tai millekään muullekaan.
Kaikkeen tottuu ikävä kyllä, eikä tule kyseenalaistaneeksi asioiden väitettyä tilaa. Uskon, että näitä havahtumisia tulee toimimattomissa perheissä kasvaneille pitkin matkaa. Ei meilläkään ollut kyse meistä lapsista, vaan aikuisten kyvyttömyydestä ottaa vastuu omista päätöksistään ja valinnoistaan.

Omat kipuiluni tai tietyt vaikeudet eivät varmaankaan koskaan kokonaan katoa. Monilta osin elämäni on ihan jees. Paremminkin se oliis voinut sujua ja ilman ankeaa lapsuutta ehkä osa isetuhoisesta toiminnasta olisi jäänyt tekemättä. Minulla oli usein olo, etten saisi olla olemassa tai etten saa olla onnellinen, kun äitikään ei ole. Onhan se surullista.
Enää en suostu mihin tahansa vaan suojelen rajojani. Laitoin välillä estot puhelimeenja välimatkaa äitiini on riittävästi, joten hänestä ei niin harmia ole. Äiti on tietysti jollain tapaa tehnyt pesän päähäni ja jotkut tilanteet triggeröi ikävästi. Lapset on minulle aika vaikea rasti; jos joku huutaa lapselelen, tulee paha olo, jos joku lohduttaa pientä itkevää lasta, tulee yhtä aikaa paha olo, ettei itse saanut samaa ja liikuttunut olo, kun pieni ihminen saa lohtua ja hoivaa.

Jos olisi uudestaan parikymppinen toivon, että osaisin lähteä kauas lapsuudeperheestäni heti. Lisävammautuminen loppuisi ja toipuminen pääsisi käyntiin.
Nuori aikuisuus on luontevaa aikaa tutustua uusiin ihmisiin opiskelujen ja harrastusten parissa. On mahdllisuus korjaaviin kokemuksiin ja itsetunnon vahvistumiseen ja kaikki tämä vaikuttaa siihen millaiseksi elämä muodostuu.
Nyt viiskymppisenä osa aika-ikkunoista on sulkeutunut, niin lastenhankinnassa, työelämässä kuin raha-asiossakin. Aion kuitenkin tehdä niitä asioista joita vielä voin ja nauttia niistä asiosta mitä minulla on.Enkä halua uhriutua ja sillä pilata loppuelämääni.

[Milli]

Minua kosketti syvästi tämä kommentti tuolla parisuhdeosiossa:
"Sanotaan, että on tietenkin rikos kohdella toista ihmistä julmasti. Suurin rikos, kuitenkin, on sallia jatkettu kaltoinkohtelu itseä kohtaan. "

Olen ajoittain ajatellut, että kestän satunnaisen yhteydenpidon äitini kanssa, mutta mahtaako olla kuitenkaan niin..
Äitini soitti usemman tunnin kestäneen puhelun. Toki aikuisena ihmisienä olisin sen voinut lopettaa, mutta jollain tapaa juutuin siihen ja osa puhelusta olikin ihan ok. Oloni on ollut taas huono monta päivää ja äiti pyörinyt mielessäni, kuten aina käy, kun olen hänen kanssaan tekemisissä.

En tiedä tarkalleen onko tuo ihminen sokea toimilleen vaiko taitavasti ilkeä. Puhelun aikana oli useampikin aihe, joissa hän päivitteli ja tuomitse muita käytöksestä, jotka on itse meihin lapsiins akohdistanut. Tämähän on kaksinkertaien isku; omia kokemusiani ei tunnusteta oleban oelmassakaan ja en saa myötätuntoa, jota kohdistetaan täysin vieraisiin ihmisiin.

Esimerkkinä voisi mainita, että hän kertoi lukeneensa lehtijutun miehestä, jota oma isänsä on mitätöinyt ja haukkunut koko lapsuuden ja se on aiheuttanut miehelle monenlaisia vaikeuksia; huonon itsetunnon, ihmissuhdeongelmia, masennusta ym. Äiti säälitteli kovasti tuon onnettoman kohtaloa ja mietti miten joku voi tuolla tavalla tehdä lapselleen.
Ja hän on kuitenkin itse tehnyt ihan samaa; haukkunut, mitätöinyt, halveksinut jne. meitä lapsiaan. Minkä pienenkin virheen ikinä teimme, hän huusi ja räyhäsi, haukkui tyhmäksi ja uhkaili vaikka millä.

Äiti lumoutuu kehuessaan itseään ja esittää hyvää ihmistä ja sitähän on helppo esittää suhteessa kauempana oleviin ihmisiin, ihmisiin joista hän lukee tai kuulee uutisista tai vieraampiin ihmisiin. Hän pullistuu omasta erinomaisuudestaan ajatuskulkujaan selittäesään ja tuomitessaan väärintekijöitä.

Puhelun lopussa vaikutti jotenkin surkealta, niiskutti. Ehkä hän on yksinäinen, en tiedä.

Ehkä nuo tunnetilansa ovat hänelle aitoja,ehkä hän on hutera ja rakentaan itsetehostuksesta kehikkoa tuekseen. Eikä kykene asettumaan toisen ihmisen asemaan.
Nuo puhelut eivät tee minulle hyvää. En tiedä pitäisikö niitä välttää kokonaan vai karaistuuko ajan saatossa sen veeran, ettei ne tunne miltään?

Olen kiitollinen, etten ole kuin hän; tuollaiset piirteet tekevät ihmisestä äärimmäisen yksinäisen, ulkoaohjautuvan ja muista riippuvaisen. Jos punoo ympärilleen valeminän, ei kohtaa koskaan ketään aidosti ja sellainen yksinäisyys on surullinen kohtalo.
Suoraan sanottuna olen mieluummin kaltoin kohdeltu kuin kaltoinkohtelija. (ideaalitilanteessa en tietysti kumpaakaan).

Minun täytyy miettiä, mitä tälle tilanteelle teen. Estot puhelimeen voi tieysti laittaa. Tai olla vastaamatta ja soittaa itse takaisin sellaiseen aikaan, että puhelu on pakko lopettaa puolen tunnin sisäälä (saunavuoro, jonnekin lähtö tms) ettei ole vaaraa, että itse juutun jonkinlaiseen taikapiiriin kykenemättä päättämään puhelua.

Nämä on oikeasti kyllä vaikeita tilanteita ja ihmissuhteita. En tiedä itkeäkö vai nauraa omalle lapasmaisuudelleni, olen sentään jo viisikymppinen.

[Heikko]

Onpas surullista luettavaa tässä keskustelussa. Surullisinta on se, että kirjoitus toisensa jälkeen tuntui kuin se olisi kirjoitettu omasta elämästäni.

Lapsuuttani varjosti äitini räjähdysherkkyys ja aina sai pelätä, mikä onkaan seuraava syy, joka saa hänet raivoten huutamaan. Meillä oli koira ja myös koira pelkäsi ja juoksi usein minun huoneeseeni, kun "joku oli taas laittanut jonkin asian väärään paikkaan" eli äiti oli itse unohtanut omat kätkönsä milloin mihinkin liittyen. Lahjoja kyllä saatiin aivan liikaa ja jo lapsena se hävetti hyvin paljon, koska silloin ei osannut vielä ymmärtänyt, että materiaali ei ole sama kuin hyvinvointi. NIinpä sitä yritti uskotella itselleen, että on onnellinen, kun kerta lahjojakin saa yllin kyllin. Olin kuitenkin jo lapsena hyvin herkkä ja voin hyvin pahoin pienestä pitäen, joten tämä varmasti vain pahensi oloani.

Kaikki seurustelukumppanini ovat olleet äitini mielestä jollain tapaa vastenmielisiä, rumia, huonoja tai narsistisia, mutta silti hänen mielestään on ihan OK vakoilla minua puolisoni kautta eli lähettämällä tälle viestejä säännöllisin väliajoin ja anelemassa milloin mitäkin minulta sitä kautta. Tiedän, että ei puolisonikaan tee oikein, kun vastaa, mutta hän ei suostu tätä lopettamaan, vaikka olen pyytänyt.

Mitätöintiä, vähättelyä, sumutusta, muiden haukkumista ja mustamaalaamista olen sietänyt yli 30 vuotta. Ensin haukutaan, että "ei sinusta mitään tule", kun sitten tulikin, niin "minä olisin pystynyt parempaan, mutta valitsin lapset uran edelle". Vasta muutama vuosi sitten heräsin myös tuohon sumutukseen. Äitini saattoi sanoa milloin mitäkin "faktoja" ja kun päivää/viikkoa/kuukautta myöhemmin otin asian puheeksi, hän nolasi minut sanomalla korotetulla äänellä: "Kuka sellaista on sanonut??" aivan kuten hän ei itse tietäisi sanoneensa ääneen asioita, jotka eivät ole totta. Sitten se muiden haukkuminen ja mustamaalaaminen eli haukutaan muiden ihmisten valintoja, ulkonäköä, työtä, jne ja kun joku erehtyy sanoa hänelle vastaan jostain kuten sairaanhoitaja, joka tuonut hänelle lääkettä juuri, kun hän halusi, niin "kaikki ovat minua vastaan!" tai "aina kaikki kiusaavat" ja "ihmiset ovat niin kateellisia, kun minä olen niin älykäs ja kaunis". Viime vuosina kuvioon on tullut aivan järkyttäviä uusia tapoja korostaa itseään. Hän saattaa puhua 40 vuotta vanhoista tapahtumista ja selittää, kuinka kaikki miehet olivat häneen niin lääpällään ja hän vain työnsi miehiä muiden naisten syliin, koska oli niin suosittu.

Ensimmäisen kerran tajusin, että suhteeni äitiini ei ollut normaali, kun silloinen puolisoni noin 10 vuotta sitten tokaisi: "Oletko jutellut äitisi kanssa?", jos huomasi minun olevan surullinen ja ahdistunut. Paha olo oli ollut jo vuosia vaste, joka minulle tuli äitini kanssa yhteydenpidosta, mutta vasta toisen ihmisen kommentti asiasta sai minut heräämään. Vasta turvallinen parisuhde on saanut minut oikeasti ymmärtämään, miten vahingoittavaa äitini käytös on ollut. Olen ottanut asioita puheeksi hänen kanssaan pariin kertaan, mutta hän uhriutuu ja leikkii marttyyriä eikä mikään muutu kuin ehkä huonompaan suuntaan. Tietenkin hän myös vähättelee minun kokemuksiani, väittää minun muistavan väärin ja kertoo uhritarinaansa siitä, mitä hänen oma äitinsä hänelle teki. Kun olen tuonut esille, että hän oli kuitenkin se aikuinen ja hänelle oli vastuu, niin hän tuo esille kuinka hemmoteltuja me kaikki lapset olimme. Lopulta päätin laittaa välit poikki ainakin joksikin aikaa ja olen ainakin vähän voinut paremmin.

Kaikista pahinta tässä on se, että joskus huomaan samoja käyttäytymistapoja itsessäni ja pelkään muuttuvani häneksi. Tiedän, että hän on tehnyt paljon hyvää ja on ajoittain osannut olla hyvä äiti, mikä tekeekin asiasta vain monimutkaisempaa. Olisi helpompi katkaista suhde ihmiseen, jossa ei näe mitään hyvää.